A
ap
Vieras
Pakko vaan purkaa tätä pahaa oloa jonnein...
Vuosia sitten (olin juuri ja juuri parikymppinen) sairastuin vakavaan masennukseen. Puolessa vuodessa oli kaksi itsemurhayritystä, olin sairaslomalla töistä kuukausia kun en päässyt sängystä ylös, söin lääkkeitä jne, jne. Nykyään tuota oloa on edes vaikea kuvitella... Pahimpina aikoina potkaisin poikaystäväni pellolle, hän kun yritti saada minut voimaan paremmin. Yksin ollessa alamäki kuitenkin vain paheni. Olin taloudellisesti tiukoilla ja lopulta aloin ottamaan lainoja ja luottokortteja joka suunnasta. En kertonut näistä kenellekään. Lainarahoilla ostelin vaatteita, kävin ulkona juhlimassa, sisustin kotiani. Eihän millään ollut mitään väliä kun kuolisin kohta kuitenkin!!
Vastoin kaikkea todennäköisyyttä, aloin kuitenkin toipumaan terapian ja lääkityksen avulla. Ainoa ahdistuksen aihe joka lopulta jäi, olivat hirvittävät velkani jotka menivät lopulta aina ulosottoon asti. Sain välit korjattua poikaystävääni ja kaikkiin muihinkin joita olin masennusaikanani satuttanut.
Nyt olen lähes kolmekymppinen kahden ihanan lapsen äiti. Edelleen yhdessä tuon vuosien takaisen miehen kanssa. Hän on pysynyt rinnallani vaikka olen käynyt aallon pohjalla ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen. Minulla on edelleen velkoja, eivätkä ne ole kokonaan poissa vielä muutamaan vuoteen. Sen jälkeen menee sitten x-vuotta että saan luottotietoni takaisin.
Maksan mielelläni virheistäni, mutta tuntuu ihan hirvittävän pahalta, etten voi tarjota perheelleni kaikkea mitä voisin jos olisin nuorena hoitanut asiani paremmin. Mies on aina haaveillut omasta talosta. Käytännössä tämä haave ei ole realistininen seuraavaan kymmeneen vuoteen... Olisimme kovasti halunneen kolmannen lapsen, mutta käytännössä taloutemme menisi liian tiukille. Haluaisimme mennä naimisiin, muttta käytännössä meillä ei ole häihin varaa vuosiin! Kaikki minun velkojeni takia!
Olen itkenyt tästä asiasta tuhat kertaa. Mies sanoo, ettei menneitä kannata miettiä ja hän näki kuinka sairas silloin olin enkä voi syyttää siitä itseäni. Syytän silti. Jos vain ikinä olisin silloin vuosia sitten osannut ajatella että tulevaisuudessa olen ELOSSA ja minulla on ihana mies sekä kaksi lasta jotka ovat minulle kaikki kaikessa, olisin ehkä osannut olla tekemättä kaikkia niitä virheitä...
Kiitos kun sain purkaa.
Vuosia sitten (olin juuri ja juuri parikymppinen) sairastuin vakavaan masennukseen. Puolessa vuodessa oli kaksi itsemurhayritystä, olin sairaslomalla töistä kuukausia kun en päässyt sängystä ylös, söin lääkkeitä jne, jne. Nykyään tuota oloa on edes vaikea kuvitella... Pahimpina aikoina potkaisin poikaystäväni pellolle, hän kun yritti saada minut voimaan paremmin. Yksin ollessa alamäki kuitenkin vain paheni. Olin taloudellisesti tiukoilla ja lopulta aloin ottamaan lainoja ja luottokortteja joka suunnasta. En kertonut näistä kenellekään. Lainarahoilla ostelin vaatteita, kävin ulkona juhlimassa, sisustin kotiani. Eihän millään ollut mitään väliä kun kuolisin kohta kuitenkin!!
Vastoin kaikkea todennäköisyyttä, aloin kuitenkin toipumaan terapian ja lääkityksen avulla. Ainoa ahdistuksen aihe joka lopulta jäi, olivat hirvittävät velkani jotka menivät lopulta aina ulosottoon asti. Sain välit korjattua poikaystävääni ja kaikkiin muihinkin joita olin masennusaikanani satuttanut.
Nyt olen lähes kolmekymppinen kahden ihanan lapsen äiti. Edelleen yhdessä tuon vuosien takaisen miehen kanssa. Hän on pysynyt rinnallani vaikka olen käynyt aallon pohjalla ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen. Minulla on edelleen velkoja, eivätkä ne ole kokonaan poissa vielä muutamaan vuoteen. Sen jälkeen menee sitten x-vuotta että saan luottotietoni takaisin.
Maksan mielelläni virheistäni, mutta tuntuu ihan hirvittävän pahalta, etten voi tarjota perheelleni kaikkea mitä voisin jos olisin nuorena hoitanut asiani paremmin. Mies on aina haaveillut omasta talosta. Käytännössä tämä haave ei ole realistininen seuraavaan kymmeneen vuoteen... Olisimme kovasti halunneen kolmannen lapsen, mutta käytännössä taloutemme menisi liian tiukille. Haluaisimme mennä naimisiin, muttta käytännössä meillä ei ole häihin varaa vuosiin! Kaikki minun velkojeni takia!
Olen itkenyt tästä asiasta tuhat kertaa. Mies sanoo, ettei menneitä kannata miettiä ja hän näki kuinka sairas silloin olin enkä voi syyttää siitä itseäni. Syytän silti. Jos vain ikinä olisin silloin vuosia sitten osannut ajatella että tulevaisuudessa olen ELOSSA ja minulla on ihana mies sekä kaksi lasta jotka ovat minulle kaikki kaikessa, olisin ehkä osannut olla tekemättä kaikkia niitä virheitä...
Kiitos kun sain purkaa.