Tulipas puskista; Lapsi kysyi kuolemisesta

Ollaan Cittarin kassajonossa, pikkusisko kitisee väsymystä ja esikoinen (kohta 4 v.) paukauttaa kuuluvasti "Äiti, eihän me kuolla koskaan?". Olin jo jonkun aikaa mielessäni varautunut kohta mahdollisesti ajankohtaisiin "mistä lapset tulee?" -keskusteluihin tytön kanssa, mutta tämä aihepiiri tuli kyllä aika varoittamatta. Saatoin aistia, miten kassaneiti ja jonossa olleet heristivät korviaan äidin vastaukselle, mutta otin aikalisän ja ohitin tilanteen siinä kohtaa ehdottamalla asian myöhempää käsittelyä.

No, illalla sitten lapsi otti kysymyksen uudelleen esiin, ja päätin valita metodiksi hiukan siloitellun rehellisyyden. Vastasin, että kaikki kuolevat joskus, mutta siihen menee vielä toooosi pitkä aika, eikä sitä siksi tarvinnut vielä murehtia. Olen lukenut kasvatusoppaita ja jopa opiskellut kasvatustieteitä, mutta välineet olivat kyllä aika avuttomat tässä kohtaa -pieleen nimittäin meni. Lapsi alkoi loputtoman murheellisena kyynelehtiä ja sanoi "Mutku äiti, mä haluisin olla täällä kotona vaan aina ja aina, teijän kaikkien kanssa". Omaa sydäntä kivisti niin, että meinas happi loppua. Niinpä, omien periaatteideni ja varmaan kaikkien kasvatusohjeiden vastaisesti valehtelin. Otin lapsen syliin ja sanoin, että hän ei kuole, eikä äiti, eikä kukaan muukaan. Tyttö rauhoittui, mutta siitä lähtien olen pohtinut, miten asian näin pienelle selittäisin oikein päin, ilman suurta ahdistusta ja pelkoa.

Sen verran vielä taustaksi, että suvussa tai lähipiirissä ei ole ollut kuolemantapauksia tytön elinaikana, eli niihinkään ei oikein voinut vedota, eikä asia ole sitä kautta tytön mieleen tullut. Mistä sitten lie näitä ajatuksia pieneen mieleensä saanut, en tiedä, mutta uskon, että aiheeseen saatetaan palata vielä lähitulevaisuudessa. Ja emme ole uskovia, eli enkelit, taivaanisät ja muut lohdukkeet eivät nyt tässä auta.

Kokemuksia?

 

Jokainen ihminen joutuu kohtaamaan kuoleman tematiikan ja muodostamaan siitä oman vakaumuksensa, oli ikä mikä hyvänsä. Minä olen muuttanut omia käsityksiäni useaan kertaan. Miksi ahdistut siitä, että lapsellasi on vaikeaa?

 

Meillä oli tuossa iässä pojalla ihan sama tilanne. Poika kyseli kuolemasta ja itki lohduttomasti sitä kuinka äiti ja isi joskus kuolee ja mietti kaikkea mahdollista siihen liittyvää....kokeeko kuoleva kipua, miksi ihminen haudataan maahan, miltä kuollut näyttää, mitä ruumiille tapahtuu arkussa jne. Tätä jaksoa kesti jotain 3 viikkoa jonka jälkeen ei ole sanallakaan kuolemasta puhunut ja poika siis nyt 6v. Kai tuo on vain vaihe joka täytyy elää läpi. Itse yritin aina parhaan kykyni mukaan selittää lapselle kuinka kuolema kuuluu osana elämään ja kuinka meistä jokainen joskus kuolee ja ei sitä asiaa tarvitse hänen murehtia. Tarjosin syliä ja tukea, lohdutin lasta ja vastailin kysymyksiin asiaan sopivalla tavalla. Raskastahan se itselle oli vaan kuulunee asiaan vanhemuudessa Voimia teille! Ja ei kannata valehdella tai muunnella totuutta sillä varmasti asia jää muuten lapsellesi kummittelemaan mieleen.

 

lueppas Johanna Bromanin kirjat, eli elämää on kuoleman jälkeen Ja sit Sielujen Matka on hyvä kirja kanssa. Katso Lisa Williamsin ohjelmia ja paranormaaleja lapsia. Henkimaailma on olemassa ja meillä kaikilla on sielu. Niin ja lue Lorna Byrnen kirja Enkeleitä Hiuksissani

 

[QUOTE="vieras";24751022] lue Lorna Byrnen kirja Enkeleitä Hiuksissani[/QUOTE]

Wau, toi kirja on ihana! Sitä saa kirjastoista ja se onkin useimmiten lainassa eli jonottamaan joutuu . Onko sinulla toiminut enkelten kutsuminen?

 

Mä olen sanonut rehdisti että kaikki kuolevat joskus ja ettei sitä voi ennustaa etukäteen milloin ja mihin kukakin kuolee.
Mun lapset ovat suurinpiirtein samanikäisinä puhuneet kuolemasta, nyt nuorin lapsi on 5-v ja ihan todenteolla on kysynyt kuolemasta ja siitä mitä se merkitsee. Mun mielestä lapselle tulee puhua reilusti myös kuolemasta, vaikka se aiheuttaakin ahdistusta.
Helpompihan näistä asioista on puhua jos on jotain konkreettista esimerkkiä lähistöllä miksi ja mihin joku on kuollut.

 

meillä lapsi alkoi 5-vuotiaana kyselemään kuolemasta. vastasin lapselle, että kaikki kuolevat joskus mutta tooodella monen vuoden kuluttua (en kertonut vielä että kukaan ei tiedä milloin kuolema tulee ettei alkaisi ahdistamaan). annoin muutaman esimerkin, oma mummoni kuoli 95-vuotiaana ja isoisä 93-vuotiaana. sanoin lapselle että kaikki ihmiset syntyvät joskus ja kuolevat joskus. lapsi sitten itse keksi, että kun hän kuolee niin hän syntyy uudestaan ja on taas vauva. en ole vielä puuttunut tuohon ajatukseen, sillä enhän minä tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
selitin myös että ihminen haudataan ja muuttuu mullaksi, samoin kuin kaikki eläimet, kasvit ja metsän puut. ja sanoin rehellisesti että en tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu kun en ole itse vielä koskaan kuollut

 

[QUOTE="vieras";24751129]meillä lapsi alkoi 5-vuotiaana kyselemään kuolemasta. vastasin lapselle, että kaikki kuolevat joskus mutta tooodella monen vuoden kuluttua (en kertonut vielä että kukaan ei tiedä milloin kuolema tulee ettei alkaisi ahdistamaan). annoin muutaman esimerkin, oma mummoni kuoli 95-vuotiaana ja isoisä 93-vuotiaana. sanoin lapselle että kaikki ihmiset syntyvät joskus ja kuolevat joskus. lapsi sitten itse keksi, että kun hän kuolee niin hän syntyy uudestaan ja on taas vauva. en ole vielä puuttunut tuohon ajatukseen, sillä enhän minä tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
selitin myös että ihminen haudataan ja muuttuu mullaksi, samoin kuin kaikki eläimet, kasvit ja metsän puut. ja sanoin rehellisesti että en tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu kun en ole itse vielä koskaan kuollut [/QUOTE]

mutta nyt 6-vuotiaana lapsi tietää, että myös nuoremapana voi kuolla johonkin sairauteen tai vaikka liikenneonnettomuudessa. mutta tätä en heti ensimmäisenä sanonut, vaan kun asiaa oli jo vuosi sitten käsitelty ja ahdistus ohitettu.

 

Jos nähnyt vaikka kuolleita ötököitä tai eläimiä niin siitäkin voi päätellä

 

Meillä on kyllä asiaan palattu tuon itkukeskustelun jälkeenkin; Ollaan keskusteltu kuolemisesta noin ylipäänsä, mm. lueteltu kaikki mahdolliset ja mahdottomat aineet, tilanteet, sienet, marjat sun muut, joissa ja joihin ihminen voi kuolla.

Jotenkin tyttö hyväksyykin sen, että muut kuolevat, kunhan se ei kosketa ketään läheistä. Ongelmana tässä taitaa olla tuo ajan käsite. Eli tyttö on juuri oppinut viikonpäivät ja käsitys piiitkästä ajasta on n. 7 päivää, ja kun siis kerroin, että ihan kaikki kuolevat joskus, mutta siihen menee kauan aikaa, niin tytön mielessä asia vääntyi niin, että hän ja koko muu perhe kuolee suurin piirtein viikon päästä.

Niin kuin sanoin, haluaisin olla rehellinen, mutta jotenkin en nyt onnistu saamaan tyttöä käsittämään, että kukaan ei tällä haavaa ja näillä oletusarvoilla ole kuolemassa juuri nyt.

Ja kysymys "Miksi ahdistut siitä, että lapsellasi on vaikeaa" on jokaiselle pienen (tai isommankin) lapsen äidille aika absurdi.

 

Auttaisko, jos puhuu siitä, että yleensä (melkein aina) ihminen kuolee vanhana. Ja että silloin kun on jo niin vanha ja väsynyt, haluaakin kuolla.
Mulle muistaakseni selitettiin noin. Ja totta tuo, että jokainen lapsi käy läpi kuoleman ahdistuksen.

 

Toki lapsen ikätaso huomioiden ja mässäilemättä. Lapseni (4- ja 6-v.) tietävät, että kaikki ihmiset kuolevat, toiset ennemmin ja toiset myöhemmin. He tietävät myös, että syövät tapettuja eläimiä, joita on kasvatettu vain siksi, että ne päätyvät ruuaksi. He tietävät myös, että moni lapsi näkee nälkää ja joku kuoleekin siihen. Ja, että toiset ovat köyhempiä kuin toiset. Elämän arvostus tulee siitä, että tietää tosiasiat.

terv., kasvatustieteilijä äiti

 

Tuo "tapettujen eläinten syöminen" -keskustelu muuten käytiin juuri eilen. Uunikanaa popsiessaan tyttö kysyi, mistä kanat tulevat meidän pöytään, ja kerroin rehellisesti, että niitä kasvatetaan ja sitten ne tapetaan ja viedään kauppaan. "Leijonatkin metsästävät eläimiä ruuakseen" -vertaus toimi hyvin, mutta omat käsitykseni tehotuotannosta ja teuraseläinten kohtelusta jätin vielä tässä vaiheessa esittämättä.