M
"Morsian"
Vieras
Onko tämä normaalia pähkäilyä ennen avioliittoa vai pitäiskö tässä nyt olla huolissaan kun häät lähestyvät ja ajatus avioliitosta ahdistaa?
Taustaa sen verran, että ollaan oltu vuosia yhdessä, yhteinen asuntolaina ja lapsiakin on, sinänsä naimisiin meno ei siis tule mitään mullistusta meidän elämään tekemään.
Meillä on hyvä keskinäinen yhteys, puhumme paljon ja rakastamme toisiamme. Asia, joka naimisiinmenossa "harmittaa" on sen järkisyyt eli turva toiselle ja lapsille jos toinen kuolee (lesken- ja puoliorvon eläkkeet jne.) Eli vain päätimme asiasta, ei mitään romanttista kosintaa, häätkin on pienet maistraatissa, ilman mitään hienouksia, sormuskin tulee olemaan rahatilanteemme vuoksi vaatimaton, ei yhtään sellainen mitä oikeasti haluaisin. Mies on ollut kerran aiemmin naimisissa, eikä sen vuoksi halua mitään uusia juhlia, minulle ne olisivat olleet tärkeät. Katkeroidunko myöhemmin etten saanut niitä haluamiani kosintaa, sormusta, häitä? Tiedän, loppupeleissä pinnallisia asioita mutta jääkö ne vaivaamaan ja syömään suhdettamme?
Toinen asia, mikä mietityttää on meidän seksiongelmat. Halumme eivät kohtaa (mies ei ole tyytyväinen 1-3kertaa/vko määrään vaan painostaa, välillä huomaamattaan, minua asiassa. Omat haluni ovat tällä hetkellä nolla, joten mielestäni tuo määrä on minulta ihan tarpeeksi joustoa tässä asiassa, vaikka miehen tarpeet olisivatkin päivittäin. Mies muistuttaa jatkuvasti siitä kuinka puutteessa on jne. Ei ole oikein, että mies turhautuu seksin "vähyyteen" ja minua ahdistaa että sitä pitäisi olla koko ajan vain enemmän.
Muuten suhteemme on hyvä, mies koittaa ottaa minua huomioon ja mahtava isä lapsillemme. Minulla on pitkähkö masennus takana ja hän on jaksanut minua vaikka en olekaan ollut mikään helppo kumppani tämän vuoksi ja olemme käyneet läpi isoja kriisejä suhteessamme.
Muutimme miehen toiveesta rivitalosta kerrostaloon kaupungissa ja en viihdy täällä. Haluaisin omakotitaloon, mutta rivarikin olisi riittävä minulle, mutta mies ahdistuu siellä. Voiko tällaisessa tilanteessa edes tehdä kompromissia? Olemme miettineet pienen kesämökin hankkimista kunhan rahatilanteemme on vakaampi, jotta "maan kaipuuni" hellittäisi, mutta en todellakaan tiedä joudunko tätä odottamaan 5 vai 10 vuotta ja tuleeko sitä edes koskaan.
Minusta tuntuu, että jos nyt perun tulevan naimisiinmenomme, on suhteemme sitten tässä. Mutta onko nuo syyt riittäviä rikkoa lapsilta perhe, jossa kuitenkin rakastavat vanhemmat? En tiedä, kestäisinkö eroa kun oma masennuksen hoitoni ei ole vielä kunnolla tasapainossa ja kuitenkin rakastan miestäni.
En pääse näistä ajatuksistani eroon, toivoisin vähän uusia näkökulmia tähän tilanteeseen.
p.s. anteeksi pitkä sepustus
Taustaa sen verran, että ollaan oltu vuosia yhdessä, yhteinen asuntolaina ja lapsiakin on, sinänsä naimisiin meno ei siis tule mitään mullistusta meidän elämään tekemään.
Meillä on hyvä keskinäinen yhteys, puhumme paljon ja rakastamme toisiamme. Asia, joka naimisiinmenossa "harmittaa" on sen järkisyyt eli turva toiselle ja lapsille jos toinen kuolee (lesken- ja puoliorvon eläkkeet jne.) Eli vain päätimme asiasta, ei mitään romanttista kosintaa, häätkin on pienet maistraatissa, ilman mitään hienouksia, sormuskin tulee olemaan rahatilanteemme vuoksi vaatimaton, ei yhtään sellainen mitä oikeasti haluaisin. Mies on ollut kerran aiemmin naimisissa, eikä sen vuoksi halua mitään uusia juhlia, minulle ne olisivat olleet tärkeät. Katkeroidunko myöhemmin etten saanut niitä haluamiani kosintaa, sormusta, häitä? Tiedän, loppupeleissä pinnallisia asioita mutta jääkö ne vaivaamaan ja syömään suhdettamme?
Toinen asia, mikä mietityttää on meidän seksiongelmat. Halumme eivät kohtaa (mies ei ole tyytyväinen 1-3kertaa/vko määrään vaan painostaa, välillä huomaamattaan, minua asiassa. Omat haluni ovat tällä hetkellä nolla, joten mielestäni tuo määrä on minulta ihan tarpeeksi joustoa tässä asiassa, vaikka miehen tarpeet olisivatkin päivittäin. Mies muistuttaa jatkuvasti siitä kuinka puutteessa on jne. Ei ole oikein, että mies turhautuu seksin "vähyyteen" ja minua ahdistaa että sitä pitäisi olla koko ajan vain enemmän.
Muuten suhteemme on hyvä, mies koittaa ottaa minua huomioon ja mahtava isä lapsillemme. Minulla on pitkähkö masennus takana ja hän on jaksanut minua vaikka en olekaan ollut mikään helppo kumppani tämän vuoksi ja olemme käyneet läpi isoja kriisejä suhteessamme.
Muutimme miehen toiveesta rivitalosta kerrostaloon kaupungissa ja en viihdy täällä. Haluaisin omakotitaloon, mutta rivarikin olisi riittävä minulle, mutta mies ahdistuu siellä. Voiko tällaisessa tilanteessa edes tehdä kompromissia? Olemme miettineet pienen kesämökin hankkimista kunhan rahatilanteemme on vakaampi, jotta "maan kaipuuni" hellittäisi, mutta en todellakaan tiedä joudunko tätä odottamaan 5 vai 10 vuotta ja tuleeko sitä edes koskaan.
Minusta tuntuu, että jos nyt perun tulevan naimisiinmenomme, on suhteemme sitten tässä. Mutta onko nuo syyt riittäviä rikkoa lapsilta perhe, jossa kuitenkin rakastavat vanhemmat? En tiedä, kestäisinkö eroa kun oma masennuksen hoitoni ei ole vielä kunnolla tasapainossa ja kuitenkin rakastan miestäni.
En pääse näistä ajatuksistani eroon, toivoisin vähän uusia näkökulmia tähän tilanteeseen.
p.s. anteeksi pitkä sepustus
siten tuli kriisi joka jatkui aika pitkään mun tunteet katos,ajattelin että tällä kertaa syy on suhteessa ja miehessä.. muutettiin asumuseroon..
