Kummallisia vastauksia tässä on tullut AP:lle, mutta hirmu vähän mitään konkreettisia neuvoja. Jos minä olisin AP:n sijassa, niin minä keskustelisin puolison kanssa kunnolla siitä, että mikä rooli kummallakin on yhteisessä perheessä ja kodissa. Mielestäni miehen rooli ei voi olla vain laskujen maksajan rooli. Ihan toinen juttu on sitten se, että miten mies ja hänen vaimonsa hoitavat vaimon lasten kasvattamisen. Joskus miehet osaavat kasvattamisen paremmin kuin naiset. Jos miehellä riittää intoa, niin miksei hän voisi näyttää mallia siitä, mitä lapsilta edellytetään? Ehkä hän sitä kautta saisi vaimonsakin innostumaan ottamaan vähän jämäkämpää otetta lastenhoidosta.
Olen itse ollut lastentarhassa töissä nuorena, joten olen nähnyt tosi paljon lapsia sitä kautta. Jos lapselle ei ole annettu rajoja, niin sellainen on tosi ikävä leikkikaveri, koska sellainen lapsi on itsekäs, röyhkeä eikä kunnioita ketään. Kotioloissa semmoinen lapsi ei korjaa jälkiään, ei arvosta vanhempiaan ja on hirmuhallitsija, jonka käskyjä pitäisi totella. Mikä pahinta, tuollainen lapsi kokee suurta turvattomuutta, koska hän ei tiedä rajojaan eikä saa tukea ja turvaa vanhemmiltaan.
Joku tässä ketjussa sanoi, ettei 3 vuotiaalta voi vielä vaatia mitään. Anteeksi kuinka? Kyllä minä ainakin aloin opettamaan jo kävelemään oppineelle 1-v ikäiselle, että leluja kerätään leikin päätteeksi lelukoriin (aluksi ei tietysti lapsi aina totellut eikä alussa leluja mennyt koriin kuin 2-3, koska se kerääminenkin oli leikkiä). Samoin meillä esimerkiksi 1,5 vuotias on ollut kiinnostunut tiskaamisesta ja pyykkien ripustamisesta, joten onhan se järkevää, että hyödynnetään aluksi lapsen oppimisintoa ja leikinhalua siten, että otetaan se lapsi mukaan kotitöihin. Alussa joutuu koko ajan vahtimaan ja opastamaan, mutta pian lapsi oppii, kun aikuinen on kärsivällinen. Meillä esimerkiksi 3-v ikäisenä lapsi osaa jo kerätä lelut lattialtaan ennen nukkumaanmenoa, osaa kattaa pöydän jne. Tietenkään lapselta ei saa vaatia liikaa, mutta ei häntä pidä pumpulissakaan säilyttää. Kun hän oppii toimimaan perheen hyväksi, niin se on hyvä asia niin lapselle kuin perheellekin (osaa aikuisenakin tehdä kotitöitä oma-aloitteisesti ja osaa keventää muiden perheenjäsenten taakkaa).
Yksinhuoltajana käyn luonnollisesti töissä, mutta ei se tee lapsistani automaattisesti huonompaa ihmistä. Alle kouluikäinen on päivähoidossa ja kouluikäinen aluksi koulussa ja sen jälkeen iltapäiväkerhossa. Yläasteella koulupäivät ovat jopa 8 tuntia, joten välillä tulen samaan aikaan kotiin kuin esikoinen, joten tuollaisen murrosikäisen kanssa yhdessäoloa olisi ihan yhtä paljon tai vähän olisinpa kotiäitinä tai työssäkäyvänä äitinä. Välit lapsiini ovat lämpimät, mutta kunnioittavat. Myös lasten välit isäänsä ovat erittäin hyvät, sillä yhdessäoloa ehti olla kuitenkin niin pitkään, että lapsia on kasvatettu samankaltaisten arvojen mukaan.
On tärkeää, että lapset eivät ole koko ajan vain saamassa asioita (lahjat, hampurilaiset, huvipuistoreissut), vaan osaavat myös antaa itsestään asioita (kotityöt, hyvä käytös, läksyjen teko). Kun nämä kaksi ovat sopivasti tasapainossa, niin lapset oppivat siihen, että kun tekee asioita, niin myös saa. Samalla systeemillähän aikuisenakin edetään: jos et panosta opiskeluun ja työelämään, niin etpä voi kovin kummoista työpaikkaa saada. Toisaalta jos et panosta myöskään parisuhteeseen, vaan odotat vain toisen palvelevan sinua, niin eipä parisuhdekaan pitkällä aikavälillä kovin hyvin voi kukoistaa.
Vaikka pikkulapsivaiheessa tuntui tosi rankalta koko ajan olla aktiivisesti mukana lasten touhuissa, puuttua pikku kahakoihin, opettaa uudestaan ja uudestaan keräämään leluja lattialta jne, niin nyt se samojen asioiden toistaminen kantaa hedelmää. Omilla lapsillani menee koulussa hyvin, on kavereita, on mieluisat harrastukset jne. Mielessäni otan osakunnian mukavista lapsistani ihan itselleni
