V
vierailija
Vieras
Trigger warning: seksuaalisuus, lestadiolaisuus ja ulkonäköasiat
Olen aivan epätoivoisessa tilanteessa parisuhteessani, joten toivon sensitiivistä asian kohtaamista ilman trollittelua.
Olen ollut puolisoni kanssa yhdessä 20 vuotta, rippikoulusta saakka. Naimisissa oltu 16v, lapsia 6kpl (kaikki koulussa) Lestadiolaiduudesta irtaantunut olen 3v sitten pääasiassa lapsiasian vuoksi, mutta myös arvoristiriitojen vuoksi, sekä seksuaalisuuden demonisoimisen joka on uskoakseni traumatisoinut minua.
Tutustuin puolisooni rippikoulussa, sillä hän jostain syystä kiinnostui minusta, vaikka olin aika huomaamaton tyttö. Minulla oli tyttökavereita, mutta kukaan poika ei ollut kiinnostunut minusta ripariin mennessä. Aloimme seurustelemaan nopeasti, vaikka en tuntenutkaan vetoa tähän poikaan, mutta oli Coolia ja jännittävää olla jonkun kanssa yhdessä, vaikka ulkonäkö ja yleinen elämäntyyli eivät miellyttäneetkään. Asuimme eri puolilla Suomea ja näimme kerran vuodessa. Olimme yhteydessä kirjeitse ja soittelemalla. Aloin pitää ihmisestä, vaikka ulkonäkö ei miellyttänyt.
Koska olen lestadiolaisesta kodista, jossa opetetaan seurustelun tähtäävän avioliittoon, koin että tämä seurustelu täytyy nyt sitten viedä ns. loppuun saakka ja solmia lopulta avioliitto. Halusin olla esimerkillinen nuori, enkä kestänyt että joku kyseenalaistaisi seurusteluamme. Vanhempani eivät kysyneet koskaan olenko vakavissani, vaan antoivat meidän seurustella, mutta ohjeistavat puhtaaseen ja siveään seurusteluun. Seksi kuuluu vasta avioliittoon, oli satunnaisesti kuultu lause joka jäi alitajuntaan ja koen että tämä hyvässä hengessä annettu ohje oli kuitenkin käsky jota tuli noudattaa. Tässä kohtaa en vielä ymmärtänyt kuinka suuri ahdistus tuosta jossain vaiheessa minulle kehittyisi.
Avioiduimme ja saimme pian lapsia. Takaraivossa oli kokoajan jatkuva tunne, että puoliso ei ole minun mieltymysten mukainen, pikemminkin päin vastoin, mutta Jumalan minulle valitsema, joten tähän on tyytyminen. Riitelimme paljon, mutta ero ei tullut kysymykseenkään. Seksuaalisissa asioissa olin todella lukossa ja pelkäsin kokoajan raskautuvani.
Tässä hetkessä Olen nyt kuuden lapsen äiti, yhteisöstä eronnut, seksuaalisesti rajoittunut ja traumatisoitunut, puolisooni tyytymätön ja häpeän sitä itsessäni. En ymmärrä miksen kertakaikkiaan kykene näkemään puolisoani komeana, vaan näen hänet aivan päinvastoin. Välttelen kaikkea intiimiä kanssakäymistä koska puolisoni ällöttää, hän on mielestäni väärin kokoinen, väärän näköinen jne. Ymmärrän varsin hyvin miten epäkypsä ja itsekäs olen ajatusteni kanssa, mutta en voi itselleni mitään. En tiedä onko tässä enää mitään tehtävissä, kun alusta alkaen olen pitänyt puolisoani epäviehättävänä. Koen välillämme syvää kumppanuutta ja lasten kasvatuksessa olemme onnistuneet, mutta mitään seksuaalista en haluaisi hänen kanssaan jakaa ja välillä tulee olo että ero on ainut vaihtoehto. Vuosia sitten kävimme "pariterapiassa" muutamia kertoja riitaisan elämäntilanteen vuoksi, mutta voisiko siitä olla tähänkin tilanteeseen apua? Mistä minun ajatukseni ja ahdistus kumpuavat? Onko tilanne aivan toivoton ja ainut vaihtoehto on ero, jotta puolisoni voisi löytää jonkun joka arvostaa häntä sellaisena kun hän on?
Uskon rakastavani puolisoani, mutta en ole varma onko se vain tottumusta.
Mitä ajattelette tilanteestani? Voisiko terapia auttaa, vai onko tilanne aivan mahdoton?
Olen aivan epätoivoisessa tilanteessa parisuhteessani, joten toivon sensitiivistä asian kohtaamista ilman trollittelua.
Olen ollut puolisoni kanssa yhdessä 20 vuotta, rippikoulusta saakka. Naimisissa oltu 16v, lapsia 6kpl (kaikki koulussa) Lestadiolaiduudesta irtaantunut olen 3v sitten pääasiassa lapsiasian vuoksi, mutta myös arvoristiriitojen vuoksi, sekä seksuaalisuuden demonisoimisen joka on uskoakseni traumatisoinut minua.
Tutustuin puolisooni rippikoulussa, sillä hän jostain syystä kiinnostui minusta, vaikka olin aika huomaamaton tyttö. Minulla oli tyttökavereita, mutta kukaan poika ei ollut kiinnostunut minusta ripariin mennessä. Aloimme seurustelemaan nopeasti, vaikka en tuntenutkaan vetoa tähän poikaan, mutta oli Coolia ja jännittävää olla jonkun kanssa yhdessä, vaikka ulkonäkö ja yleinen elämäntyyli eivät miellyttäneetkään. Asuimme eri puolilla Suomea ja näimme kerran vuodessa. Olimme yhteydessä kirjeitse ja soittelemalla. Aloin pitää ihmisestä, vaikka ulkonäkö ei miellyttänyt.
Koska olen lestadiolaisesta kodista, jossa opetetaan seurustelun tähtäävän avioliittoon, koin että tämä seurustelu täytyy nyt sitten viedä ns. loppuun saakka ja solmia lopulta avioliitto. Halusin olla esimerkillinen nuori, enkä kestänyt että joku kyseenalaistaisi seurusteluamme. Vanhempani eivät kysyneet koskaan olenko vakavissani, vaan antoivat meidän seurustella, mutta ohjeistavat puhtaaseen ja siveään seurusteluun. Seksi kuuluu vasta avioliittoon, oli satunnaisesti kuultu lause joka jäi alitajuntaan ja koen että tämä hyvässä hengessä annettu ohje oli kuitenkin käsky jota tuli noudattaa. Tässä kohtaa en vielä ymmärtänyt kuinka suuri ahdistus tuosta jossain vaiheessa minulle kehittyisi.
Avioiduimme ja saimme pian lapsia. Takaraivossa oli kokoajan jatkuva tunne, että puoliso ei ole minun mieltymysten mukainen, pikemminkin päin vastoin, mutta Jumalan minulle valitsema, joten tähän on tyytyminen. Riitelimme paljon, mutta ero ei tullut kysymykseenkään. Seksuaalisissa asioissa olin todella lukossa ja pelkäsin kokoajan raskautuvani.
Tässä hetkessä Olen nyt kuuden lapsen äiti, yhteisöstä eronnut, seksuaalisesti rajoittunut ja traumatisoitunut, puolisooni tyytymätön ja häpeän sitä itsessäni. En ymmärrä miksen kertakaikkiaan kykene näkemään puolisoani komeana, vaan näen hänet aivan päinvastoin. Välttelen kaikkea intiimiä kanssakäymistä koska puolisoni ällöttää, hän on mielestäni väärin kokoinen, väärän näköinen jne. Ymmärrän varsin hyvin miten epäkypsä ja itsekäs olen ajatusteni kanssa, mutta en voi itselleni mitään. En tiedä onko tässä enää mitään tehtävissä, kun alusta alkaen olen pitänyt puolisoani epäviehättävänä. Koen välillämme syvää kumppanuutta ja lasten kasvatuksessa olemme onnistuneet, mutta mitään seksuaalista en haluaisi hänen kanssaan jakaa ja välillä tulee olo että ero on ainut vaihtoehto. Vuosia sitten kävimme "pariterapiassa" muutamia kertoja riitaisan elämäntilanteen vuoksi, mutta voisiko siitä olla tähänkin tilanteeseen apua? Mistä minun ajatukseni ja ahdistus kumpuavat? Onko tilanne aivan toivoton ja ainut vaihtoehto on ero, jotta puolisoni voisi löytää jonkun joka arvostaa häntä sellaisena kun hän on?
Uskon rakastavani puolisoani, mutta en ole varma onko se vain tottumusta.
Mitä ajattelette tilanteestani? Voisiko terapia auttaa, vai onko tilanne aivan mahdoton?
