vierailija
Juuri niin! Nämä asiat ovat niin vaiettuja tabuja, ja moni kokee sen vuoksi olevansa ihan yksin ja yhtä suurta traumatisoitunutta surumöykkyä. Muistaakseni n. joka viides nainen on kokenut keskenmenon, eli meitä on, kunpa näistä puhuttaisi enemmän ääneen! Ymmärrän kyllä myös, että aiheesta on tosi vaikea aloittaa keskustelua, kun ei tiedä, miten toinen esim. km:n kokenut on asiaa käsitellyt, haluaako unohtaa nopeasti ja mennä eteenpäin vai onko tarvetta puhua. Itsekin olen kokenut olevani asian kanssa yksin, kukaan ei kysele kuulumisia km:n suhteen. Luulen, etteivät juuri tiedä, uskaltaako, voiko, haluanko. Pitää itse tehdä aloite. Tästä puhumattomuudesta ja km:n eri näkökulmista (äidin, isän, isovanhempien, sateenkaariperheiden) on hienosti kerrottu muuten juuri tuossa Ulla Järven kirjassa!Luin itse tämän artikkelin:
Perhe | Eiväthän lapset Suomessa kuole, ajatteli toimittaja Marianne Riiali, kunnes pahin tapahtui juuri hänelle – Lapsen kuolema opetti jotain, mitä hän toivoisi kaikkien meistä tietävän
Kun toimittaja Marianne Riialin poika kuoli, hän tajusi, miten valtava tabu lapsen kuolema on. Surevan kohtaaminen on monille vaikeaa, ja niinpä lapsensa menettänyt jää helposti yksin, hän kirjoittaa esseessään.www.hs.fi
Siinä on todella hyvin kuvattu omia tuntemuksiani juuri nyt. Keskenmenon kanssa oli jotenkin vielä arempi asia, kun silloin lapsesta ei juuri kukaan tiennyt ja suru oli silti suunnaton. Nyt on erilainen suru, kun kaikki tietävät. Mutta toisaalta niin hirveä, kun lapsi ehti oikeasti jo olla ja konkretisoitua. Silti, jokainen keskenmeno on ihan valtava menetys, ja on sääli ettei niistä puhuta ääneen. Kun itse kerroin keskenmenosta töissä esikoista odottaessani (piti jäädä sairaslomalle liuotinmaalien käryn vuoksi ihan alkuraskaudessa), selvisi että yllättävän moni oli kokenut saman. Siitä ääneen puhumalla on saanut ikään kuin luvan surra.
