Itkun sekaisin tuntein olen näitä teidän elämänkokemuksianne lukenut. Osanotto teille, jotka olette sen raskaimman kokemuksen läpikäyneet.
Meidän tarinamme lyhyesti: Tammikuussa päätimme, että teemme toisen lapsen. Esikoinen nyt 4. Helmikuussa ostamastamme omakotitalosta löytyi rakennusvirhe ja kosteusvaurio. Näitä asioita jo mietimme, kuinka suuri taloudellinen vahinko yms. on kyseessä... Mies jäi työttömäksi heti perään. Tein positiivisen raskaustestin. Sekalaiset tunteet jatkuivat ja vaihtuivat epätoivosta suureen onnen tunteeseen. Raskauspahoinvointi oli jotain ihan uskomatonta, oksensin koko ajan viikolle 14 asti.
Ensimmäinen ultra oli aivan toista, kuin olisin voinut luulla. Nt 2,9-3,2 mm. Itkin, itkin ja itkin. Verikokeiden jälkeen riskilukutulosten odotusta. Enää ei talon remontti ollut päällimmäisenä mielessä.
Saimme tulokseksi 1:6 down. Olin shokissa, en voinut ymmärtää tätä. Järki ei mennyt päähän: vauva olisi lähes 80% todennäköisyydellä terve. Piinaavaa tuskaa lapsivesipunktioon saakka. Neuvolatäti tosin ei antanut meille enää uutta aikaa tämän veriseulan jälkeen, sanoi, että soittele... Tämä asia ei mene mulla edelleenkään jakeluun, sillä jos en olisi seulaan osallistunut, niin kai multa saa kuitenkin hemoglobiinit ja verenpaineet yms tutkia tästä huolimatta.
Lapsivesipunktiossa kätilö ultrasi ja havaitsi kystan. Ei kuulemma mitään hätää, normaali löydös. Pienokainen potki niin ahkerasti ja pikkuinen sydän jo näkyi ihan selvästi. Nenäluu löytyi, reisiluun mitta oli hyvä ja sikiö vastasi viikkoja. LV-punktio oli kokemuksena niin traumaattinen, että päätin olla tekemättä sitä enää koskaan. Minua pistettiin kolmesti, kaksi ensimmäistä piikkiä meni väärään paikkaan ja lopulta lääkäri sai otettua 10 mm lapsivettä.
Viikon päästä tuli soitto, että pikatesti ei onnistunut. Jouduimme siis odottamaan tuloksia vielä yli kaksi viikkoa.
Keskenmeno pelotti ja mietin, miksi olin mennyt lv-punktioon? Järki sanoi, että pää ei kestäisi epätietoisuutta. Kun kohtu alkoi parantua, alkoi pelko tuloksista. Muistan, kun näin unta siitä, että kromosomivastaus oli normaali ja heräsin painajaiseen, en vielä tiennyt.
Viikko sitten mieheni sai uuden työpaikan ja aloin miettiä, että ehkä tästä vielä noustaan. Eilen sain puhelun. Tämän muistan aina. Kätilö kuulosti onnelliselta, sillä sai kertoa minulle hyviä uutisia: kromosomit ovat terveet. Itkin ääneen varmaan tunnin ja sekosin täysin.
Huoli on ollut niin kova koko ajan, että en voi vieläkään uskaltaa nauttia, vaan pelkään, että jos rakenneultrasta jotain löytyy. Niin erilainen on ollut tämä odotus, niin huolta täynnä. Esikoisen kanssa osallistuin myös sikiöseulontaan ja mitään vastaavaa ei vastaan tullut. Mutta ehkä jo uskallamme kesäkuussa kertoa hänelle, että hänestä tulee isosisko ja voimme alkaa valmistautua lapsemme tuloon.
Kohtalotovereita on. Älkää jääkö yksin. Kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä tämä on. Kokemus opetti, että olisimme pitäneet lapsen, jos se olisi ollut down eikä muuta rakenteellista vikaa olisi löytynyt. Tämän päätimme jo ennen tuloksia.
Tämän jälkeen en ole enää sama ihminen, vaan paljon nöyremmin menen elämässä eteenpäin. Koskaan ei voi tietää, mitä omalle kohdalle ja vastaan tulee.