Olen se, jonka mies on sanonut mm.
<<<Mistä mä tiedän kenen noi lapset on?"
"Sä et tule koskaan olemaan samalla tasolla mun äidin kanssa! Mun ei ikinä tarvis miettiä kahta kertaa, kumman mä valitsen."
"Noilla läskeillä sä kuvittelet hiukan liikaa itsestäsi!" (Olin raskaana viikolla 36)
"No itepä mun olis pitäny ajoissa tajuta, ettei #&%?$!* saa paremmaksi muuttumaan."
"Sä olet nolla. Mutta mitä muuta voi odottaa punikkien kakaralta?"<<<
Joku ihmetteli, mitä mä olen tehnyt ennen kuin nuo sanat on sanottu, että tuskin olen "siveyden sipuli" itsekään. En ole en. Riidellessäni pysyn silti asiassa, josta riidellään, enkä rupea puhumaan ihan muista asioista. Jos riitelemme vaikka lasten kasvattamisesta, ei siihen kuulu mun mielestä esim. toisen poliittinen näkökanta, isän ammatti tai kumminkaiman mielipide pyöriäislaskennasta.
En myöskään IKINÄ IKINÄ ole sanonut miehelleni sellaisia sanoja, joita kuulen häneltä lähes joka riidan aikana (vaikka joskus olisi mielikin tehnyt, mutta mun mielestä ihmisen pitää pystyä hillitsemään itsensä lähes tilanteessa kuin tilanteessa).
En ole pettänyt miestäni. Hoidan koko meidän kodin ja lapset ja arjen, mies kuorii vain kermat päältä ja leikkii puoli tuntia lastensa kanssa per päivä. Toisaalta olen pyytänyt häntä ja tarjonnut avoimin käsin mahdollisuutta ottaa vastuuta lapsistaan niin paljon kuin haluaa, mutta ei halua. Jos jää kaksin lastensa kanssa, painuu heti äitinsä turviin. Äitinsä saa myös kohdella mua lapsenlapsia poikivana lehmänä, jolla ei ole arvoa poikimisen lisäksi. Minä taas olen tähän mennessä asettanut mieheni omien vanhempieni edelle, sillä mun mielestä, jos puoliso on valittu, niin se on valittu, ja lapsuudenkodista pitää pystyä sen jälkeen irtautumaan.
No nyt annoin kuvan, että olen ihan pyhimys. En todellakaan ole. Olen usein kiukkuinen ja väsynyt, ja tiuskin helposti. En tule erityisen hyvin toimeen mieheni äidin kanssa, jos ei nyt ihan avoimia riitojakaan ole. En jaksa tukea miestäni aina hänen raskaassa ja vaativassa työssään. Seksiä en ole pystynyt ajattelemaankaan viimeisimmin ulkonäkööni ja arvooni (arvottomuuteeni) puuttuneen haukkumisen jälkeen eli puutteessakin mies elää. (ai niin, huom: en ole todellakaan mikään kaunotar, mutta en myöskään mikään riihen seinästä reväisty piru vaan ihan normaalikokoinen ja halutessani jopa viehättävä nainen). Että en ole "siveyden sipuli" mutta en myöskään todellakaan ole ansainnut tätä kohtelua. En vaan saa päätettyä, kumpi lapsilleni on pahempaa: kasvaa nähden, miten äiti tallotaan sanallisesti joka toinen viikko vai kasvaa riitaisan eron keskellä? Vaikka mieheni ei ole mikään superisä, eli ei ota käytännön vastuuta lapsistaan, lapset rakastavat häntä ja hänkin varmasti heitä.