Mielenkiintoista luettavaa ninaTT! Kiitos jälleen kerran ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! :flower:
On hienoa, että pohdit syvällisesti äitiyttä ja tapaasi kasvattaa tyttöäsi. Kirjoittamassasi oli paljon hyvää, mutta kaikesta en voi mitenkään olla samaa mieltä. Tästä on tulossa piiitkä kirjoitus, koska otan lopussa kantaa myös muihin palstalla jakamiisi ajatuksiin. Toivottavasti jaksat kuitenkin lukea.
Selität paljon kasvatusperiaatteitasi evoluutiopsykologian näkökulmasta. Miten evoluutiopsykologia tukee mielestäsi sitä, että lasta ei saa kieltää? Luulen, että kuvailemasi tilanteen nainen, joka kerää keskellä sademetsää ruokaa, ei ehdi katsoa lapsensa/lastensa perään kovinkaan tarkasti ja tämän vuoksi hän on halunnut ohjeistaa lapsensa erilaisin kielloin, kehotuksin ja käskyin. Nämä kiellot turvaavat naisen jälkikasvua ja auttavat heitä selviämään turvattomassa ympäristössä. Näitä kieltoja voisin kuvitella olevan esimerkiksi seuraavat: "Älä laita tuntemattomia marjoja suuhusi, ne voivat olla myrkyllisiä. Älä mene yksin kovin kauaksi minusta, lähettyvillä voi olla vaarallisia eläimiä. Ei, älä huuda, isäsi palasi juuri metsältä ja tarvitsee unta. Älä mene yksin rantaan, siellä on meduusoita, jotka pistävät." Kirjoitit, että yhteisö tuskin on voinut käyttää resurssejaan poisjuosseiden uhmakkaiden lasten takaisin hakemiseen. Olisiko yhteisö kuitenkin voinut käyttää rajallisia resurssejaan siihen, että kaikille lapsille opetetaan kaikki kantapään kautta? Tämä ei tunnu ainakaan minusta loogiselta vaihtoehdolta.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että tänä aikana tässä kulttuurissa lapsia rajoitetaan usein aivan turhaan. Liian tiukoilla rajoilla on varmasti vaikutusta lapsen luovuuteen ja itsetuntoon - ja itsetuntemukseenkin. Lapselle on kuitenkin tarpeellista opastaa monissa tilanteissa lapsen oman turvallisuuden kannalta. Edelleen lasta voi opastaa ja rajoittaa monella tapaa. Lapsen kieltämiseen on varmasti vahingollisia, lapsen itsetuntoa heikentäviä tapoja, mutta myös hyviä, lapsen itsetuntoa ja itsetuntemusta tukevia tapoja. Lapsen rajoittaminen tyyliin: "Älä kiipeä sinne katolle, et sinä osaa!" vähentää varmasti lapsen itseluottamusta. Lasta voi kuitenkin rajoittaa myös toisin, lasta tukien ja turvaten: "Älä kiipeä sinne katolle, jos tipahdat, sinulle voi käydä tosi kipeästi ja koska minä tykkään sinusta hirmuisesti, en halua, että sinulle käy pahasti".
Kun minun vanhempani olivat nuoria, lapsia kuoli tapaturmaisesti paljon enemmän kuin tänä päivänä. Lapsia on esimerkiksi tippunut kaivoon ja hukkunut jäihin. Äitini kertoi, että enoni oli kiivennyt kaksivuotiaana navetan katolle seitsemän metrin korkeuteen "rakentamaan uutta kattoa navettaan". Mummolleni ei tullut mieleenkään jäädä odottelemaan, tuleeko pieni tippuen vai tikapuita kiiveten alas. Pojan perään kiivettiin välittömästi muka kaveriksi rakentamaan, jottei poika säikähtäessään tippuisi katolta ja näin pieni saatiin turvallisesti maan pinnalle. Tästä tuli mieleeni se, että kiipeäväthän kissatkin joskus liian korkealle arvioidessaan taitonsa väärin. Luulen, että kaksi päivää puussa viettänyt, palokunnan pelastama kissa ei enää kiipeä liian haastavaan paikkaan. Mutta luulen myös, että kissa olisi mieluummin kuullut emoltaan, että älä kiipeä siihen puuhun, et pääse itse sieltä alas. Kaikki elämän hetket ovat mielestäni yhtä arvokkaita. Miksi siis kuluttaa arvokkaita hetkiä kipuillessa, jos kokeneemmalla on antaa valmiita neuvoja, jotka voivat säästää edes yhdeltä pieneltä tai suureltakin erehdykseltä? Ja omat virheemmehän meistä jokainen tekee, huolimatta siitä, että vierellä on vanhempi/vanhemmat/ystäviä, jotka tarjoavat apuaan ja neuvojaan.
Minusta tuntuu hassulta se, että uskallat jättää lapsen yksin ulos. (Vaikkakin teillä on ilmeisesti siihen periaatteessa hyvät mahdollisuudet?) Tyttäreni katosi kolme kuukautta sitten hetkeksi pihalle. Olimme menossa yhdessä rivitalomme pyykkituvalle ja hakiessani sisältä nopeasti pyykkikoria, tyttö oli yhtäkkiä kadonnut. Lähdin etsimään tyttöä, mutta häntä ei näkynyt missään. Pyysin miestäni auttamaan etsimisessä ja haravoimme nopeasti lähitiet ja -pihat tytön nimeä huudellen. Huusin lopulta itkien niin kovaa, että naapurit tulivat ovelle katsomaan, mikä on hätänä. Muistan ajatelleeni kauhuissani, että tyttäreni makaa varmasti jossain ojassa hukkuneena. Sillä hetkellä mielessäni kävi alle 2-vuotias tyttö, joka oli hukkunut kotipihassaan vesisaaviin. Pelkäsin silloin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Onneksi tyttö löytyi - hän oli tyytyväisenä takapihalla poimimassa kirsikkatomaatteja. (Takapihalle hän oli kiertänyt sisäkautta ja siksi emme heti osanneet häntä sieltä etsiä.) Silloin päätin, etten jätä tyttöä ulkoillessamme hetkeksikään vahtimatta vielä pitkään aikaan. Tyttö on valmis ulkoilemaan yksin sitten, kun hän ymmärtää itse tekojensa seurauksia ja hänen taitonsa ja motoriikkansa ovat kehittyneet niin, että tiedän varmasti hänen olevan turvassa. En halua missään tapauksessa, minkään syyn takia, ottaa sitä riskiä, että menettäisin lapseni!
Lapseni tykkää leikkiä läheisessä leikkipuistossa ja käymmekin siellä usein. Puisto on niin lähellä, että 2-vuotias osaisi varmasti kävellä sieltä yksin kotiin, mutta mieleeni ei ole koskaan tullut jättää häntä sinne. Sanon lapselle aina, että leiki/leikitään vielä hetki ja kohta mennään kotiin. Tästä huolimatta lapset leikit ovat joskus vielä kesken, kun ryhdyn tekemään lähtöä. Kerran lähdin jo kävelemään tien suuntaan ja kääntyessäni tyttöä katsomaan, huomasin hänen leikkivän touhukkaana edelleen. Pyysin häntä tulemaan perääni, mutta eipä hän halunnutkaan vielä tulla. Niinpä: koska tyttöni ei ottanut jalkoja alleen, minä otin jalat hänen alleen! Koska tämä diktaattorinen teko herätti pienessä luonnollisesti vastustusta, kerroin matkalla tytölle, miksi olemme menossa pois puistosta. Jotta lapsen kyky ymmärtää omia tunteitaan kehittyisi, sanon lapselle: "Nyt sinua harmittaa kovasti, mutta nyt meidän pitää mennä..." Mielestäni on lapsen turvallisen kehityksen kannalta parempi, että lapsi itkee turvallisesti vanhemmat sylissä vanhemman toimien takia (lapsen kantaminen vastoin hänen tahtoaan) kuin se, että lapsi itkee yksin leikkipuistossa vanhemman toiminnan takia (vanhempi on jättänyt lapsen yksin, vaikkakin lapsen omasta tahdosta).
Haluan kertoa vielä yhden tarinan elävästä elämästä. Olin lapseni kanssa eräänä sunnuntaina paikkakuntamme huoltoasemalla ostoksilla. Keräsimme tavaroita ostoskoriin ja ihan yhtäkkiä tuolloin alle 2-vuotias tyttäreni keksi mielestään kivan leikin. Hän juoksi nauraen hyllyn taakse piiloon. Ymmärsin hänen haluavan leikkiä piilohippaa, jota usein kotona leikimme. Tiesin huoltoasemalla liikkuvan paljon ulkopaikkakuntalaisia ja turisteja ja kun tyttöä ei heti näkynyt, mieleeni tuli, että joku voi ottaa yksin liikkuvan pienen mukaansa muina miehinä. Etsin tytön mahdollisimman nopeasti käsiini ja sanoin, että joku vieras voi luulla häntä omaksi tytökseen ja ottaa mukaansa ja siksi ei saa mennä pois äidin luota. Ja sitten jatkettiin sulassa sovussa ostosten tekemistä ilman sen suurempaa numeroa. Ei ole tuon tapauksen jälkeen tyttö juossut luotani missään kaupassa. Tässä pari esimerkkiä siitä, miksi ehdottomasti haluan kieltää tytärtäni. Aivan toinen juttu on jatkuva kieltämisen ihan vain kieltämisen vuoksi. Sitä tuskin moni vanhempi haluaa lapselleen - ja itselleen! - tehdä.
Uhma ei mielestäsi ole ihmisen normaali kehitysvaihe. Olen tästä erimieltä viimeaikaisten kokemusteni perusteella. Minulla on 2,5-vuotias tytär ja olen viime viikkojen aikana huomannut hänessä selvän itsenäistymisvaiheen, uhman. Tämä ei aina tarkoita sitä, että lapsi uhmaisi minua ja minun käskyjäni ja kieltojani. Tyttäreni uhma näkyy usein siinä, että hän saattaa kesken oman touhuilunsa turhautua omiin rajallisiin taitoihinsa esimerkiksi pukiessaan itseään tai nukkeaan tai yrittäessään avata vaikkapa laukun vetoketjua. Tästä seuraa kiukkua ja huutoa, jotka kohdistuvat yleensä joko minuun tai mieheeni. Kehotan yhä uudestaan ja uudestaan tyttöä pyytämään apua aina sitä tarvitessaan, mutta jo hetken kuluttua tyttö taas kiukkuaa yrittäessään avata keittiön vetolaatikkoa tyhjentäessään astianpesukoneesta lusikoita ja haarukoita. Toki lapsi joskus uhmaa minun kehotustani esimerkiksi pukea vaatteet päälle, mutta näissä tilanteissa tyttö harvoin kiukkuaa ymmärtäessään sen, että ilman vaatteita emme tosiaan voi lähteä ulkoilemaan tai vaikkapa mummolaan. Joskus tyttö saattaa kiukutella saadakseen esimerkiksi piparia tai purkkaa (saa xylitol-purkkaa aina ruoan jälkeen, jos saisi itse päättää söisi sitä koko ajan), mutta onpahan hän kiukutellut myös esimerkiksi saadakseen d-vitamiinia yli sallitun määrän ja saadakseen sytytellä itsekseen kynttilöitä. Mutta enhän minä aikuisena voi antaa 2-vuotiaan syödä d-vitamiinipurkkia tyhjäksi tai antaa hänelle tulitikkurasiaa käteen. Enhän?
Kun lapsi uhmaa käskyäni, en koe onnistuneeni äitinä, jos lapsi tottelee minua pahoilla mielin ja vain tottelemisen vuoksi. Tarkoituksenani ei ole "kukistaa" lapsen uhmaa, vaan olla lapsen uhmatessa hänen vierellään, olenhan hänen kanssaan samalla puolella enkä häntä vastaan. Haluan olla lapsilleni turvallinen aikuinen. Mielestäni turvallinen aikuinen neuvottelee lapsen kanssa ja auttaa häntä näin itsenäistymispyrkimyksissä. Turvallisen aikuisen tehtävänä on myös mielestäni joskus (ja tarvittessa ehkä jopa usein) sanoa tiukasti "ei". Ei suinkaan pönkittääkseen omaa auktoriteettiaan, vaan pitääkseen huolta niin lastensa kuin muidenkin turvallisuudesta ja mukavuudestakin. Istun mieluummin kuivalla kangassohvalla kuin sohvalla, johon lapsi on kaatanut tahallaan tai tahattomasti lasillisen (tai vadillisen!
) vettä leikkiessään tai vaikkapa vain juodessaan sohvalla. Voin silloin mielestäni perustellusti komentaa lasta sanoen: "Ei, älä juo sohvalla vettä. Menehän keittiöön juomaan, niin meidän on kiva lukea tässä kuivalla sohvalla kirjaa."
Meidän tyttö ei muuten aina mene mielellään nukkumaan. Ja yllätys, yllätys: mitä väsyneempi hän on, sitä enemmän hän vastustaa nukkumaan menoa! Myös tässä asiassa käytän vanhemmuuden tuomaa valtaa - ja vastuuta - laittaa pieni nukkumaan. Tätäkään en tee tahallisesti lasta itkettäen, vaan yritän aina tehdä nukkumaan menosta kivan ja turvallisen asian. Ja jos lapsi ei kuitenkaan jostain syystä nukahda, häntä ei tietenkään pakoteta olemaan ikuisuuksia paikallaan. Onhan aikuisenkin unettomuuteen ohjeena nousta sängystä, miksi tämä ei siis toimisi myös lasten kohdalla? Mutta nukkumista kuitenkin kokeillaan silloin, kun lapsi vaikuttaa väsyneeltä, vaikka lapsi sitä vastustaisikin. Näin lapsen itsesäätelykyky kehittyy pienin askelin ja usein käykin niin, että lapsi itse ehdottaa, että mennään sänkyyn lukemaan "kijjaa". Silloin sänkyyn mennään ilman muuta heti eikä vasta esimerkiksi puolen tunnin kuluttua lapsen tavalliseen nukkumisaikaan.
Olen seurannut palstalla kirjoitteluasi jo jonkin aikaa. Arvostan sinua ja monia ajatuksiasi ja intoasi tarjota lapsellesi parasta. Minua häiritsee kuitenkin ajattelussasi mustavalkoisuus: jos lasta kehuu, häntä manipuloi - jos lasta kieltää, ei anna lapsen toteuttaa itseään. Mielestäni tämä vastakkainasettelu on tarpeetonta. Kieltämisestä kirjoitinkin jo edellä, mutta kehumisesta haluaisin tässä vielä sanoa jotakin. Toki lasta voi halutessaan YRITTÄÄ manipuloida tekemään jotain toivottua, vaikkapa piirtämään, mutta oman tyttäreni kohdalla voin sanoa, että vaikka kehuisin kuinka vuolaasti tahansa hänen piirroksiaan tai lauluaan, se ei vaikuta hänen piirustus- tai lauluintoonsa kovinkaan suuresti. Olen nimittäin joskus häijysti yrittänyt sanojesi mukaan manipuloida tyttöä piirtämään kanssani vielä hetken tai laulamaan minulle (minusta on ihanaa kuunnella hänen laulavan!), mutta olen kyllä saanut karvaasti pettyä.
Lapsi heittäytyy mielenkiintoiseen tekemiseen, siksi koska niin haluaa, ei siksi koska häntä kehutaan. Lapsilla on se paljon puhuttu sisäinen motivaatio toimiinsa ihan luonnostaan. Mielestäni sitä ei voi kehuilla valjastaa. Jos uskot kehujen vaikuttavan niin kovasti lapsen toimintaan, etkö juuri sinä silloin aliarvioi lapsen kykyä toimia sisäisen motivaationsa mukaisesti? Ja toisaalta, jos lapsen toimintaa saa kehuilla helposti muokattua, miksi ns. uhmaava lapsi ei kehuista huolimatta tottele vanhempansa käskyä?
Minä näen kehumisen eräänä tapana kertoa lapsilleni, kuinka ihania he ja heidän tekonsa minun mielestäni ovat. Ja näen lapsesta, kuinka hän saamistaan kehuista ilahtuu, olipa sitten kyseessä hyvin tehty arkinen askare tai hienosti laulettu laulu. Jos sanot lapsellesi aina hänen piirtäessään mielestäsi hyvin, että "Piirrä lisää", eikö lapselle tällöin tule mieleen kysymys, että milloin piirtäminen riittää? Milloin piirrän äidin mielestä tarpeeksi taikka tarpeeksi hienosti? Tai kun muiden äitien lapset kehuvat esimerkiksi puistossa lastensa hyppyjä, kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja eikö tytöllesi tule mieleen koskaan kysymystä, miksi minun äitini ei koskaan kehu minua? Itse muistan lapsuudestani hyvin lämpimiä, ihania hetkiä, kun minua ja taitojani on kehuttu. Tein juttuja, joista tykkäsin, mutta kyllä kehut aina kivalta tuntuivat! Taas toinen ääripää on se, että lasta kehutaan JOKAISESTA asiasta. Eihän se tietenkään niinkään saa mennä. Mutta kyllä kehut tuntuvat kivalta meistä jokaisesta. Minä kehun mielelläni esimerkiksi miestäni silloin, kun hän on laittanut hyvää ruokaa ja usein muutenkin, koska hän näyttää mielestäni komealta ja haluan sen hänelle sanoa.
Mielestäni ei riitä, että olen sanonut miehelle kerran, että osaat laittaa hyvää ruokaa, koska hän on kokannut meille aika usein jo yli kymmenen vuoden ajan, eikä 10 vuotta sitten lausuttu kehu paljon enää mieltä varmastikaan lämmitä. Yksi ihmisen perustarpeista on tuntea olonsa hyväksytyksi ja todelliset kehut voivatkin olla yksi tapa saada lapsi (ja aikuinenkin) tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja tärkeäksi. Vaikka et itse kirjoittele tälle palstalle kehuja kalastellen, eikös tunnukin kivalta, kun joku kehuu kirjoituksiasi ja kiittää sinua niistä?
Olen kanssasi samaa mieltä mm. pitkän imetyksen hyödyistä, pienen vauvan kantamisen eduista sekä perhepedin toimivuudesta. Näissäkään asioissa ei kuitenkaan mielestäni voi olla mustavalkoinen. Minä laitoin illalla vastasyntyneen kuopuksemme tämän nukahdettua pinnasänkyyn, mutta ensimmäisen yösyötön jälkeen lapsi sai jäädä viereeni nukkumaan. Heräsin nostamaan lapsen rinnalle lähes poikkeuksetta kuullessani hänen hamuavan käsiään, siis ennen kuin lapsi itki. Ensimmäisen unipätkän lapsi nukkui omassa sängyssään siksi, koska halusin kääntyillä osan yöstä vapaasti, jottei selkäni kipeydy. Vastasyntyneen kanssa kun saa olla mielestäni ekstravarovainen, mitä sängyssä kääntyilemiseen tulee. Ja jos lapseni olisi nukkunut yhtä hyvin omassa sängyssään kuin minun vieressäni, nostaisin varmasti hänet yhä aina jaksaessani omaan sänkyynsä. Lisäksi kannoin ensimmäiset 5kk itkuista nuorimmaistani kaiket päivät Manducassa, mutta nyt tuolla ulkona vaunuissa nukkuu lähes 7 kuukauden ikäinen tyttö jo toisia päiväuniaan ilmeisen tyytyväisenä. Tyttö heräsi ensimmäisiltä uniltaan hymyillen ja jutellen, enkä koe hänelle olevan minkäänlaista haittaa vaunuissa nukkumisesta. Ja äidille jää aikaa istua koneella ja selkäkin kiittää levosta.
Lopuksi haluan vielä sanoa sen, että miksi koet olevasti oikeutettu nauramaan ihmisille, jotka uskovat Jumalaan? Tässä ketjussa kuitenkin itse suutuit ihmisille, jotka nauroivat asioille ja arvoille, joihin itse uskot vahvasti. Minä itse uskon Jumalaan ja minua loukkaa uskolleni nauraminen. Uskoopa ihminen sitten karman lakiin tai Jeesukseen, hänen uskolleen ei mielestäni ole kenelläkään asiaa naureskella tai pilailla sen kustannuksella. Samaan naureskeluun on muuten syyllistynyt joissakin ketjuissa myös toinen tämän ketjun alullepanija, Teenlitku.
Kirjoitat varmasti tarkoituksella provosoivasti herättääksesi ihmisiä ajattelemaan. Ja oletkin varmasti sen tehnyt!
Minäkin olen saanut paljon ajateltavaa lukiessani tekstejäsi. Kiitos siitä! Teksteistäsi huokuu se, että ajattelet lasten parasta ja haluat aidosti parasta oman tyttäresi lisäksi myös muiden lapsille. Se on arvostettava asia. :flower:
