"tapan sut huora"

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja sielu sykkyrällä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Et sitten vielä oppinut?

Itse siedin kaikenkarvaista menoa eksältäni, ja opin viimein kun kaksi vuotta "odoteltiin ja katsottiin". Ajanhaaskausta. Sitten vasta elämä alkoi uudelleen, kun pääsin kiusaajastani eroon.

Ja tiedätkö, eivät kaikki miehet ole "juntturoita" yms ongelmaisia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja jaahasjaahas:
Et sitten vielä oppinut?

Itse siedin kaikenkarvaista menoa eksältäni, ja opin viimein kun kaksi vuotta "odoteltiin ja katsottiin". Ajanhaaskausta. Sitten vasta elämä alkoi uudelleen, kun pääsin kiusaajastani eroon.

Ja tiedätkö, eivät kaikki miehet ole "juntturoita" yms ongelmaisia.



Tiedän, että kaikki miehet ei tämmöisiä juntturoita ole, mutta minun mieheni tähän ryhmään vaan kuuluu. Enkä tällä haavaa ole valmis häntä vaihtamaan kehenkään toiseen "parempaan". Häneen kuitenkin olen aikanaan rakastunut ja rakastan edelleen. Mutta takaraja päätökselläni on, ja pysyy. Ei mieheni tyhmä ole, vaikka onkin törttöillyt, hänkin tajuaa että tosi on kyseessä. Hän kertoi ettei ole onnellinen olotilassaan. Että vihaa sitä kun seuraa autoni matkamittaria tai miettii ketä miehiä olen työssäni tavannut. Hän itse kokee jotenkin niin että se on kuin joku painaisi napista hänen päässään mustisvaihteen päälle ja sitten sitä ei enää saa pois päältä ja poikki. Hän ei osaa sanoa että kulta, minusta tuntuu niin pahalta kun sinä lähdet ulos ystävinesi. Tuntuu kuin hylkäisit minut. Ota minut syliin hetkeksi. Puhutaan tästä että oloni paranisi ja ymmärtäisin. Sen sijaan mieheni pohtii itsekseen asiaa, se kääntyy hänen päässään jotenkin hänelle epäedulliseksi ja hän raivostuu. Tätä keskustelutaitoa mieheni nyt psykologin avulla ja minun kanssani, opettelee.
Eilen illalla mies itki hiljaa kainalossani peiton alla ja minä mietin, miksi tällainenkin vaihe liitossamme piti tulla. Mutta ehkä tämä on koettelemus. Kun (jos) tästä selviämme, olemme yhdessä entistä vahvempia, eikä meitä ehkä kovin helposti elämän tuulet kaada. Opimme myös tämän kriisin aikana valtavasti toisistamme. Ehkä tämä kaikki ei kuitenkaan olekaan pelkästään negatiivista ja täysin turhaa.
 
Oletko miettinyt miten SINÄ voit huoraksi kutsumisen ja tappouhkauksen jälkeen? SINUN pitäisi itkeä, käydä psykologialla työstämässä omia traumoja tuollaisen jälkeen ja opetella sanomaan EI jokaiselle joka sinua huoraksi kutsuu. Kirjoitit nyt kovin pitkän ja ymmärtäväisen viestin miehesi ongelmista, mitkä ovat aiheuttaneet sinulle kuitenkin surua ja varmaan pelkoakin. Olisiko pian sinun vuorosi?
 
Pysähdy hetkeksi miettimään. Ymmärrän että rakastat miestäsi mutta kun kotona alkaa kuulua tappouhkauksia niin ollaanko oikeilla raiteilla. Unohda terapiat, ne eivät auta koska mies ei halua niiden auttavan. Jos haluaisi niin olisivat auttaneet jo. Kunnioitatko itseäsi niin vähän että aiot elää LOPPUELÄMÄSI sellaisen ihmisen kanssa joka uhkaa tappaa sinut?!? Mahtaa olla melkoisia sarajamurhaajia ne miehet joille ehkä joskus annoit pakit jos siitä joukoska jatkoon pääsi tuollainen sekopää.
 
Olen itse kuin miehesi. Minä olen nainen. Voin kuvitella miehesi pahan olon ja sen "napsahduksen", koska minulle käy ajoittain samoin. Olen jopa väkivaltainen silloin. Se en ole minä, vaan joku hirvittävän kipeä osa minua.

Onneksi annat miehellesi vielä mahdollisuuden. Tuollaiset asiat eivät korjaannu hetkessä. Minä puolestani en tunne olevani mieheni arvoinen. Enää. Jotenkinhan tämän on loputtava.
 
Toistan itseäni. Psyykkinen tai fyysinen väkivalta eivät kuulu parisuhteeseen. Mikään tekosyy "se en ole minä, vaan joku kipeä osa minua" _ei_ riitä puolustukseksi, minusta vain nollatoleranssi auttaa. Tätä voi olla vaikea ymmärtää juuri nyt, mutta "napsahduksen" uhreille voi kehittyä isoja traumoja ja psyykkisiä haavoja, joiden parantelussa voi kestää kauan. Niitä ei vain näe, kun on keskellä (mustasukkaisuus)draamaa. Jälkikäteen katuu ja ihmettelee, että sieti niinkin paljon.
 
Parisuhteeseen kuulumattomille asioille kuten pettämiselle ja pahoinpitelylle ei ole mitään tekosyytä eikä mitään oikeaakaan syytä, vaan joku selitys, miksi näin tapahtuu, ja sitä kautta jonkinlaiset eväät lähteä asiaa selvittämään ja korjaamaan, jotta se loppuisi. Ymmärrätkö: JOTTA SE LOPPUISI!

Sitäkin voi olla vaikea ymmärtää, että uhreja on parisuhteessa usein kaksi. Siksi molemmat tarvitsevat apua, mutta ehkä eri syistä.
 
Niin, ja minun neuvoni on lopettaa koko suhde. Siten SE loppuu.

Molemmat ap:n tapauksessa ovat varmasti uhreja ja tarvitsevat apua, minkä takia en tajua, että hän keskittyy niin paljon miehen pahoinvointiin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ellamari:
Niin, ja minun neuvoni on lopettaa koko suhde. Siten SE loppuu.

Molemmat ap:n tapauksessa ovat varmasti uhreja ja tarvitsevat apua, minkä takia en tajua, että hän keskittyy niin paljon miehen pahoinvointiin.



Siksi tietenkin että hän haluaa ymmärtää miestään. Ymmärtämättä muutos kummmallekaan ei onnistu jos yhdeessä ollaan. Jos taas erotaan, tarvitsevat molemmat edelleen tukea, terapiaa, mutta sillion lakataan ymmärtäminen toista osapuolta kohtaan ja käerrytään vainomaan surekuteen ja puretaan sitä.



Vastauksista 95% on neuvonut eroamaan, eikä ymmärrä tilannetta kuin yhdeltä kantilta. Ap:lla on kyky nähdä asiat niin omasta kuin toisenkin näkökulmasta ja yrittää muuttaa tilannetta paremmaksi. Sitä on avioliitto. Ja on mahdollisuus että mieskin on nyt ymmärtänyt jotain ja tahtoo muuttua, parantua. Miksi siis kuopata kaikki ennen kuin on edes yhdessä yritetty, niin että molemmat sitoutuvat tukemaan toisiaan?
 
Ja missä on miehen tuki? Miten hän on - konkreettisesti - sitoutunut tukemaan ap:ta? Kyseenalaistan asioita tahallani, kuten varmaan huomaatte. Tiedän, että ap:n tilanne ei ole mitenkään mustavalkoinen.

- On ihan hyvä, että ap. tekee omat ratkaisunsa ja lähtee nyt valitsemalleen tielle - mutta se ei tarkoita sitä, etteikö muitakin vaihtoehtoja olisi. Kannattaa miettiä tarkasti, mitä elämältään haluaa, mitä rakkaus oikeastaan oman määritelmän mukaan on - ja miten paljosta on valmis luopumaan sen takia. On hyvä miettiä, miksi rakastaa ja haluaa ymmärtää huorittelevaa ja uhkailevaa miestä. Oikeasti.
 
Siksipä juuri ap haluaakin katsella onnistuuko miehen muutos tai vaikuttaako terapia ja tekee lopullisen ratkaisunsa sen mukaan. Ei hän enää katselekaan uhkailevaa ukkoa.

Isoja päätöksiä ei tehdä hetkessä. Kun päätös on tarkkaan harkittu ja yritetty pelastaa liitto, on helpompi pysyä eropäätöksessään jos kaikki ei menekään hyvin. Voi sanoa myöhemmin että yritti tosissaan, antoi mahdollisuuden. Tämän saman kun sanoo itselleenkin siinä vaiheessa tietää tehneensä itse kaikkensa eikä heti heitä hanskoja tiskiin. Toisaalta tässä voi voittaakin, jos terapiat auttaa ja mies oppii myös jotain.
Se voi vahvistaa liittoa.


Mielestäni ap. toimii nyt oiekin fiksusti. Ajan kanssa, harkiten, tukien.. katsellen..
 
Pauli Hanhiniemeä lainatakseni: "Ois niin helppo antaa periksi. Toteais vain kylmästi: ei tästä mitään tuu. Lähtis kävelemään. Painais oven kiinni perässään."

Pois lähteminen ei ole ratkaisu kaikkeen. Se voi usein toimia oireiden poistajana, mutta varsinainen sairaus jää parantamatta. Se, että antaa mahdollisuuden, ehkä toisen ja kolmannenkin, on juuri sitä rakkauden ja toisen arvon puntarointia. Ja antaa asioille aikaa muuttua. Koska kaikkihan muuttuu ajan kanssa. Johonkin suuntaan. Jos on yrittänyt vaikuttaa hyvään muutokseen kaikin keinoin, on huono lopputulos helpompi hyväksyä. Kuten "hannelehannela" jo totesikin.

Sitä paitsi: rakkaus saa uskomaan ihmeisiin.
 
Ja joskus rakkaus sanoo myös "ei", vetää johdonmukaiset rajat ja pakottaa siten toisen ihmisen kohtaamaan omat tekonsa.

Lähteminen voi minusta olla rakkaudellinen teko: rakkautta itseä kohtaan ja rakkautta toista kohtaan, kun molemmilla on paha olla. Irtipäästäminen ei ole ainakaan helppoa, varsinkaan tilanteessa missä tunteita selvästi vielä on, mutta täysin raiteiltaan lähteneen parisuhteen lopettaminen voi lopulta olla paras vaihtoehto molemmille. Kyse on vain siitä, milloin parisuhde on lähtenyt raiteiltaa kunkin oman määritelmän mukaisesti. Minusta niin on tässä tapauksessa käynyt jo aikaa sitten - mutta sen tietää jokainen itse.
 
Kiitos kaikille vastanneille, kommenteistanne huokuu läpi aito välittäminen.

Joskus rakkaus todellakin sanoo "ei" ja jyrkästi. Minun kohdallani rakkaus miestäni ja itseäni kohtaan sanoo ei mieheni käytökselle, ei miehelle itselleen.
Olen ehkä tehnyt virheen siinä, että annoin tilanteen kehittyä näin pitkälle. Olisi pitänyt olla topakampi jo aikaisemmin. Minä vain toivoin että mustasukkaisuus olisi jotenkin ohimenevä vaihe. Annoin tilanteen pahentua. Mielenkiintoista näkökulmaa toi "paha ihminen." Uskoisin mieheni painiskelevan samanlaisen itseinhon vallassa. Mikset sinä, "paha ihminen" hae itsellesi apua? Ymmärsin että suhde sinulla vielä on, rakastamaasi ihmiseen koskapa inhoat itseäsi sen vuoksi kuinka häntä kohtelet. Sinähän olet jo astunut askeleen parempaa päin kun ongelmasi tunnistat. Tunnustatko sen myös, ääneen?
Ellamarilta kysyisin yrititkö sinä silloisen mustismiehesi kanssa hakea apua, tai hyväksyikö eksäsi sellaista ylipäänkään? Tunnustiko hän sinulle olevansa mustasukkainen, vai käyttäytyikö itse mielestään normaalisti ja sinä vain poikkeavasti?
Katson että mieheni kyllä tukee myös minua koska hiljaa riitaan ryhtymättä kuuntelee minun katkeria itkunsekaisia raivo- ja syyttelykohtauksiani. Hän antaa minun huutaa tuskaani ulos, ottaa sen vastaan koska katsoo olevansa siihen syypää. Kun rauhoitun, mies pitää minua sylissään ja lohduttaa. Hän myös kannustaa minun yksilökäyntejäni terapeutilla, eikä tahdo enää olla aina vieressä kuuntelemassa ja vahtimassa mitä siellä puhun. Mieheni myös pyytää toistuvasti anteeksi käytöstään ja ainakin hyvin aidon tuntuisesti vakuuttaa haluavansa muuttua ja ettei voi hyvin itsekkään. En oikein tiedä miten tässä vaiheessa voisi paremmin yrittää? Paitsi että luulen joulupukin muistavan minua erityisesti tänä vuonna.. :) no vitsi vitsi, edes hiukan kevennystä.

Ja vielä, jos tämä ei todella kesään mennessä muutu, lähden. Sen verran kunnioitan myös itseäni etten päätä ala seinään hakkaamaan. Kuten joku jo sanoi, voin kuitenkin sanoa yrittäneeni kaikkeni, en luovuttanut liian helpolla.
 
Alkuperäinen kirjoittaja sielu sykkyrällä:
hän kuitenkin edes myöntää ongelmansa koska lääkäreiden pakeille silloin tällöin oma-aloitteisesti hakeutuu.
Miten te muut vastaavissa tilanteissa olette toimineet?


Tuo, että myöntää ongelmansa on hyvä merkki.

Sinulta positiivinen signaali olisi joskus jättää menemättä tai menisitte yhdessä.

Kannattaa osoittaa, että ei ole syytä mustasukkaisuuteen. Luottamuksen rakentaminen on tärkeää.
 
Minusta uuden mahdollisuuden antaminen ja parisuhteeseen panostaminen on ihan positiivinen juttu. Noin yleensa. Mutta naissa miehen ja naisen valisissa mustasukkaisuusongelmissa on se yksi paha puoli etta ne paattyvat ihan liian usein naisen kuolemaan. Kuolemaa edeltaa usein juuri tuollainen tappouhkailu ja huorittelu ja naisen suostuminen uuteen yritykseen. Siksi useimmat vastaajat ovat huolissaan. Voit olla akuutissa hengenvaarassa etka mahdollisesti tajua sita itse.

Miten takaat (tai miten miehesi takaa) etta miehen paassa ei jonain paivana naksahda paalle se mustisvaihe niin synkkana, etta han nakee asialle vain yhden ratkaisun, sinun kuolemasi? Jos han ei kerran voi itselleen muka mitaan, niin miten han voi taata ettei vahingoita sinua? Vaikka han ei halua satuttaa sinua han silti satuttaa. Vaikka han ei halua lyoda, han ei ole oma itsensa ja lyo kuitenkin. Vaikka han ei halua pahoinpidella sinua, han pahoinpitelee kuitenkin. Se etta han ei ole pohjimmaltaan paha ei auta sinua silla hetkella tippaakaan. Sinuun sattuu aivan yhta paljon.

Ja vaikka en halua tassa varhaiselamani tapahtumia kelata, niin takaan ja alleviivaan etta tiedan aivan tarkkaan mista puhun. Joten ole varovainen ja harkitse viela tarkkaan mihin ryhdyt. Tee suunnitelma etukateen mita teet jos tilanne joskus muuttuu yhtakkia uhkaavaksi. Mieti miten puolustaudut ja pakenet jos pahin tapahtuu. Se voi pelastaa henkesi.
 
Eipä tarvitse katsoa kuin tämänkin päivän Iltsikkaa, viisitoista vuotta väkivaltaa ja piti olla niin "ihanneliitto". Kunnes nainen sai 69 puukoniskua vartaloonsa.

Kyllä varmaan on ERITTÄIN harvinaista, että tuosta taudista mies paranee. Voi olla hetkellisiä parempia kausia mutta se pysyy siellä pohjalla, en usko että kukaan voi niin muuttua täydellisesti etteikö sinne jää jotain, joka sitten milloin tahansa saattaa räjähtää. Eikä sekään ole mitään elämää, jos koko ajan pitää olla varpaillaan, ettei vaan suututa miestä.

Sitä annetaan anteeksi ja katsellaan ja katsellaan ja annetaan anteeksi ja pikku hiljaa se tilanne muuttuu pahemmaksi ja pahemmaksi ilman että sitä itse edes tajuaa. Jos olisit minun tyttöni, koittaisin tehdä kaikkeni että lähdet hyvän sään aikana. Parempaa on olemassa.

 
Huomenta... masentava tuuli puhaltaa täällä näköjään tänä aamuna.

n47, ihan tuli äitiä ikävä kun viestisi luin :') Enpä tiedä mitä oma äitini ajattelee tästä tilanteesta, jotain hän tietää, äidiltä kun on vaikea asioita salata :) Miehelleni hän on sanonut että soittaisi äidilleni jos mustasukkaisuus alkaa liikaa ahdistaa, että hän ymmärtää koska on joskus itsekkin nuorempana ollut enempikin mustis isästäni. Eivät kai kuitenkaan ole terapeutteja tarvinneet.
En jaksa uskoa, että mieheni kuitenkaan minua tappaisi. Kai hän olisi sen tehnyt jo jos vihanpuuskissaan aikoisi. Tai sitten se on vielä edessäni ehkä sekin päivä.. En osaa sanoa. Tulevaisuuteen kun ei näe. Kenties jään auton alle ennen sitä.
Uskoisin kuitenkin jo tunnistavani merkit siitä jos oikein "huono päivä" miehelleni on tulossa. Näin jälkikäteen mietittynä aina ennen kohtauksia on oireet olleet näkyvissä jo päiväkausia etukäteen. Olen vain sivuuttanut ne. Se alkaa katseen välttelyllä, tiuskahduksilla, itseensä lukkiutumisella ja sitä seuraa syyttely ja epäily. Nyt jos (kun) noita oireita alkaa tulla voin mennä vanhemmilleni tai sitten hyvälle ystävälleni, vaikka useammaksikin yöksi.
Ja vielä kaikille jotka neuvovat jo äkkiä lähtemään haluaisin sanoa että ei se helppoa ole vaan lähteä, mies on kuitenkin pääsääntöisesti hyvä mies ja isä. Koitan vielä auttaa häntä paranemaan jotta perheemme voisi säilyä ehjänä.

Hei "kelemi", mistä näkökulmasta sinä tätä asiaa katsot? Oletko itse mustis vai sellaisen kohde? Me käymme kyllä yhdessäkin ulkona mieheni kanssa. Mutta saahan kai joskus käydä ystävienkin kanssa?
 
"Ellamarilta kysyisin yrititkö sinä silloisen mustismiehesi kanssa hakea apua, tai hyväksyikö eksäsi sellaista ylipäänkään? Tunnustiko hän sinulle olevansa mustasukkainen, vai käyttäytyikö itse mielestään normaalisti ja sinä vain poikkeavasti?"

Tajusin tilanteen toivottomuuden siinä vaiheessa, kun koko kuvio minulle aukesi ja lähdin suhteesta. Koko suhde ole _todella_ pelottava siksi, että mies näki vain minut syyllisenä, jota piti muuttaa, eikä hänessä itsessään ollut vikaa. Ihan kuin minun maailmankuvani olisi ollut väärä. Se oli selvää manipulaatiota, missä minut yritettiin murtaa ja muuttaa tahdottomaksi varjoksi itsestäni. Uskoin häntä jonkin aikaa, kunnes oma terve järki voitti. Enkä ole katunut päätöstäni lähteä päivääkään.

Nyt, eläessäni aivan ihanan miehen kanssa, olen täysin selvillä siitä, miten vaarallinen tilanteeni oli ja miten sairas tuo edellinen suhde ja mies oli. Kiitän lähes päivittäin itseäni siitä, että uskalsin lähteä ja koen, että olen nykyisen onneni ansainnut. Terve parisuhde, missä on kunnioitusta, rakkautta ja luottamusta, on ihanin asia elämässäni :)

Biibi ja n47 puhuvat minusta asiaa, olisin itse voinut kirjoittaa samoin. Ainakin minä ja Biibi taidamme puhua kokemuksesta, siksi kai olemme niin ehdottomia. Ei elämä saa olla "varpaillaan olemista" ja toisen vihanpuuskien välttelyä! Pitää saada elää täydesti ja turvassa ja pitää saada tulla rakastetuksi kaikkine virheineen! Kriisejä ja vaikeuksia tulee tottakai, mutta niistäkin voi selvitä keskustelemalla ja tukemalla toinen toista. Minusta tuntuu siltä, ettet vain nyt ymmärrä, miten kauheaa sinulla on. Minulla kesti pitkään eron jälkeen tottua siihen, että sain mennä nukkumaan rauhassa, ettei kukaan epäillyt minua, että pelkoa ei ollut. Omasta tilanteestani tiedän myös, että oirehdin pitkään samaan tapaan kuin kidutuksen uhrit. Ja sinun tilanteesi kuulostaa pelottavan tutulta.

Tässä puhutaan nyt todella vakavasta asiasta - on hyvä, että jotkut tukevat ja kannustavat sinua jatkamaan, ja ehkä heillä tosiaan on omakohtaista kokemusta asiasta, mikä antaa pohjaa heidän mielipiteilleen. Minulla tuota kokemusta ainakin on, ja se on syynä siihen, että haluan rohkaista sinua lähtemään. - Tee omat päätöksesi, mutta muista, että ansaitset vain hyvää ja sinun on se itse itsellesi hankittava.
 
Kyllä minä haen apua. Olen juuri lähdössä juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa. Ja kyllä: kyllä minä ääneen myönnän mikä minä olen ja kuinka sitä häpeän. Tosin minä en ole suhteemme ainoa vaikeus - meillä on iso suhteen ongelmaryppään selvitys menossa, eikä se ilman todellista yrittämistä ja avun hakemista selviä.

Asioille on annettava aikaa.
 
Käyppä alkuperäinen lukemassa "Julkkisjuorut" -palstalta kirjoitukset, jotka käsittelevät tätä Paula Björkqvistin tapausta. Voit saada uutta ajattelemisen aihetta.

Aika monet kokemuksen rintaäänellä kirjoittavat että ei se mies muutu.

 
Luepa AP allaolevan linkin teksti läpi ja kerro oletko vielä sitä mieltä että suhdetta kannattaa jatkaa. Sopii kenelle tahansa jonka suhteessa tuntuu olevan jotakin vialla valtasuhteissa, ja vaikka tämä on suunnattu naisille niin sen kun vaihtaa sukupuolet toisinpäin ja miehelle löytyy myös apua. Kyseessä on siis käsikirja väkivaltaa kokeneille naisille, joka avsi omat silmäni.

Voimia sinulle hurjasti ap.

http://www.naistenlinja.com/paanavausSUOMI.pdf
 
Ja haluaisin lisätä, että minäkin olen lukenut tuon saman raportin työstäessäni omaa vanhaa suhdettani. Siitä irtoaa mukavasti teoriaa oman tilanteen hahmottamisen tueksi. Keskeistä on ymmärtää, että kyseessä ei ole mitenkään ainutlaatuinen tapaus, vaan suhteen etenemisessä väkivaltaan asti on olemassa kaava, minkä tunnistaminen auttaa eteenpäin (siis tekemään päätöksiä). Toisaalta tärkeää raportissa on tuo psyykkisestä väkivallasta puhuminen.
 

Yhteistyössä