Tässä niitä kuulumisia nyt tulee. Juttu on pitkä ja monipolvinen, mutta kannattaa lukea: loppu on onnellinen.
Meillähän oli tausta siis se, että kävimme viime viikolla rv 6+5 ultrassa jatkuvien vuotojeni takia. Kohdusta löytyi elävä alkio, mutta lääkäri piti sykettä liian heikkona ja ennusti keskenmenoa. Seuraavat päivät olivat painajaismaisia: epätoivon ja toivon vaihtelua.
Tiistai-iltana se sitten alkoi: runsas, kirkkaanpunainen verinen vuoto. Mitään kipuja ei ollut, mutta verta tuli tosi paljon, istuin vain ämpärin päällä ja annoin valua. Suuria, melkein kovan tuntuisia hyytymiä oli mukana. Olimme täysin varmoja, että kyseessä oli keskenmeno.
Vuotoa kesti noin tunnin verran iltakymmenestä yhteentoista. Sitten se loppui ja saimme itkultamme ihme kyllä hiukan nukuttuakin. Aamulla lähdimme Kätilöopiston sairaalaan. Kerroin ilmoittautumistiskillä, kerroin sairaanhoitajalle ja lopulta kerroin lääkärillekin, että raskaus on nyt mennyt kesken, mutta että koska kohtu ei ole lainkaan supistellut, se ei varmasti ole tyhjentynyt kokonaan. Sattui vielä sama lääkäri kuin edelliselläkin viikolla. Ajattelin, että oikeassahan tuo oli ollut...
Lääkäri työnsi ultran sisään, käänteli ja väänteli... ja sitten, ihmeiden ihme! Ultrassa näkyi elävä alkio! Pyysin kutsumaan käytävään jääneen miehenikin paikalle ja neljästään siinä sitten lääkärin ja hoitajan kanssa tuijotimme ultran kuvaruutua. Siinä näkyi ruskuaispussi ja vaalea läiskä, jonka keskellä tykytti jotain. Santeri Alkio oli elossa! Hän oli kasvanutkin hurjasti, mittaa oli peräti 18.5 mm. Lääkäri valitteli, että ultralaite on niin vanha ja huono, että sillä ei saa sykkeen nopeutta mitattua, mutta ihan normaalilta sekin nyt näytti.
Olin niin sekaisin, että kysyin moneen kertaan: olenko mä tosiaan vielä raskaana? Olenko mä ihan normaalisti raskaana? Vastaus oli myönteinen: olet raskaana, ihan normaalisti. Juttelimme myös edellisviikon tilanteesta. Kävi selkeästi ilmi, että lääkärin pessimistinen ennuste oli ollut mutu-tyyppinen arvio, jolle ei löytynyt ainakaan minun mielestäni riittäviä lääketieteellisia perusteita. Hän sanoi ottavansa tästä oppia ja lupasi, ettei enää ikinä vastaavassa tilanteessa sano kenellekään sitä mitä meille. Nuori ihminenhän tuo vielä olikin, ehtii oppia paljon...
Saimme vielä mukaan kuvan Santeri Alkiosta ja sitten menimme sairaalan kahvioon ja otimme pullakahvit. Kerroin kahvilan myyjällekin, että tiedätkö mitä, me luultiin, että tuli keskenmeno, mutta löytyikin elävä alkio! Kahvit juotuamme mies lähti töihin ja minä lähdin shoppaamaan. Tunnekuohu oli niin valtava, että ostin siinä huumassa kahdet housut ja viisi puseroa. Kerroin myös vaatekaupan myyjälle, että en mä voi ottaa näin kireää, kun olen raskaana...
Päivässä tuntui oleen ihan riittävästi jännitysmomentteja, mutta eipä tässä kaikki. Tulimme miehen kanssa illansuussa yhdessä kotiin ja aloimme puuhastella iltaruokaa. Mies sanoi vievänsä saman tien roskat ulos, minä menin vaihtamaan vaatteita. Yhtäkkiä kuulin keittiöstä kovan romahduksen ja jotain korinaa. Ryntäsin katsomaan: mies makasi lattialla, kouristeli ja korisi. Ravistelin ja yritin kysellä, mikä on, mutta en saanut häneen mitään yhteyttä.
Soitin kädet täristen hätäkeskukseen ja huusin ambulanssia. Hätäkeskus piti linjaa koko ajan auki ja antoi neuvoja. Mies tuntui hiipuvan pois: kouristukset loppuivat, hän vaipui jonkinlaiseen koomaan, kasvot alkoivat sinertää. Hätäkeskus tenttäsi koko ajan, että kulkeeko hengitys, kulkeeko hengitys. Heikko ilmavirta tuntui vielä kädenselällä.
Ambulanssimiehet tulivat paikalle, tekivät mittauksia, yrittivät herättää miestäni. Pikku hiljaa hän alkoi osoittaa jotain elonmerkkejä. Suusta tuli ihmeellistä mongerrusta, ei mitään selkeitä vastauksia ambulanssimiesten kysymyksiin. Kun puhe selkesi, hän kysyttäessä luuli olevansa työpaikallaan. Kun kysyin, kuka minä olen, hän sanoi ensin veljensä nimen. Minä siihen, että en ole Jouni, kuka minä olen? Ja minun nimeni olikin sitten ensimmäinen järkevä asia, joka mieheni sai sanottua.
Sitten mentiin sairaalaan, otettiin aivokuvia, tutkittiin sydäntä. Aivokuvat olivat normaalit: ei ollut aivoverenvuotoa, ei ollut kasvainta, ei ollut mikään sydänjuttu. Lopputulokseksi tuli, että kyseessä oli epileptinen kohtaus, jolle ei nyt heti syytä löytynyt. Lisää tutkitaan, kun keretään. Nyt mies on jo kotona ja nukkuu väsymystään pois. Minä arvelen, että edellisen viikon kova stressi saattoi olla syynä.Mies oli niin kovasti yrittänyt olla mies, auttaa ja tukea minua, että oma ruumis sanoi sopimuksensa irti. Ei lääkärikään tätä mahdollisuutta kieltänyt.
Olen viimeisen kahden vuorokauden aikana pelännyt enemmän kuin koko tähänastisessa elämässäni yhteensä. Mutta nyt on siis kaikki ok. Mieli on silti aivan turta: toivunkohan tästä koskaan omaksi iloiseksi ja toiveikkaaksi itsekseni? Mutta täytyy ajatella Santeri Alkiota; minä en halua erittää häneen mitään pelkohormoneja. Mutta aikaa tästä kaikesta toipuminen varmasti vie.
Matsalu ja Santeri Alkio 7+4
