Täälläkin mielialat vaihtelee. Kuten myös edellisen raskauden alussa, niin nytkin olen välillä aivan kauhuissani, ja mietin että mitä hittoa on tullut tehtyä, ei me selvitä, voi kun voisi perua koko jutun jne. Ja sitten taas toisena hetkenä olen onneni kukkuloilla ja pää pilvissä.
Silloin viimeksi koin syyllisyyttä niistä ikävistä ajatuksista, ja keräsin rohkeutta ja sanoin ne ääneen neuvolassa. Terkka vaan sanoi että on enemmän kuin normaalia moiset aatokset ja ei niitä pidä stressata. Ja pian ne ikävät ja ahdistavat tunteet hävisivät. Tällä kertaa noi jutut ei tunnu niin pahalta.
Halusin vain kertoa, jos joku muu painii samojen asioiden kanssa, onhan se kai vähän tabu jollain tapaa, varsinkin jos on ihan toivottu raskaus ja silti on synkkiä ajatuksia päässä asian suhteen, niistä oli vaikea puhua ääneen.