Se perjantai oli alkuun aika katastrofinen miulle itselleni, mies ja äitini sit tulivat ja mies sit toteamaan, että kun ei oikeen kuiteen hotsita minneen mennä - väsyttää työviikon jälkeen ja plaa, plaa, plaa.
Mie sit mieleni siitä pahoitin, ja totesin, että ok, mie meen sit kauppaan ihan normaalisti... Vietetään perjantai saman kaavan mukaan kun aina ennenkin... saapa tuo äitee olla meillä sit niinkun ihan vaan kylässä.
Ja niin mie sit menin sinne kaupoille, ja viivyinkin siellä ihan normaalisti. Ja vanhan kaavan mukaan naapurinemäntä oli miun mukana kaupassa.
Siinä kauppareissulla mie sit samalla vähän asiaa tälle ystävälleni valaisin, hän kun oli tietoinen tästä hääpäivästä jo muutenkin.
Varovasti hän sit kysyi, että josko hän mieheltään kuitenkin sit kysyisi josko hyö mein mukaan lähtisi vähän ulos, jos miehenikin sit lähtis. Näin sovittiin, ja mie sit kotiin palattuani miehelle vein ostamani lahjan, ja ehdotin uloslähtöä naapuripariskunnan kanssa, kun äiteekin on nyt sit täällä niinkun valmiina lapsenlikaksi.
Mie sit suostui, ja mie menin pesulle ja laitoin itseni valmiiksi uloslähtöön, ja mentiin sit siihen naapuriin.
Siellä meitä jo odoteltiinkin... olivat mokomat vielä "puheenkin" tehneet, ja sitä piti sit kuunnella ja nostaa malja.
Tässävaiheessa mieheni sit nyrjähti ensimmäisen kerran taas, kun mie meinasin osallistua maljan nostamiseen: "Mie kuvittelin, että sie ajat"
Sit seuras miun nyrjähtämiseni: "Juu, mie oonkin aina haaveillut kuskin pestistä silloin, kun mie pyydän ulospääsyä. Kas kummaa, kun en älynnyt ostaa flexiä kaupasta... siehän oisit voinut miut siihen sitoa ja viedä kunnon isännän tapaan lenkille!" :ashamed:
(Tähän välikommentti, että naapuripariskunta ei ollut enää ajokuntoinen tässä vaiheessa, kuten ei myöskään mieheni, joka oli muutaman siiderin juonut saunoessaan sillävälin kun mie olin kaupassa.)
Sitten tultiin tulokseen, että mennään taksilla... Riita tai mikä sanaharkka tuo sit olikaan, jäi taakse, ja päätettiin viettää hauska ilta.
Ilta oli hauska, laulettiin karaokea ja juteltiin mukavia. Tanssimaan en päässyt kyllä, koska mieheni ei osaa, mutta minkäs sille... Ehkä meillä on joskus mahdollisuus ja aikaa mennä oppimaan.
Tultiin kotiin, tai siis naapuriin... taksi meni, ja sit todettiin, että myö varmaan sit kävelläänkin tästä kotio. Eihän meistä ollut kummastakaan rattiin. Lähdettiin kävelemään mettätietä, ja sit mies sen teki: Loppuviimeeks mukavasti mennyt ilta lässähti siihen, että mies totesi: "Jos sie oisit ajanut, niin ei ois tarvinnut kävellä."
Juu, pienessä (tai vähän isommassa, mutta ei kaatokännissä) humalatilassa mie sit iskin takapuoleni vanhalle kannonnokalle, ja sanoin, että humalassa ei riitoja tai asioita selvitetä... Joko istutaan tässä aamuun tai mennään kotiin.
Kotiin päädyttiin menemään, ja mies nalkuttaa yhä samasta asiasta: "Miks sie silleen, miks sie tälleen, etkä tuolleen? Miks, miks, miks jne?"
Mie sit löysin kiven takapuoleni alle, ja sit repes: "Näitä ei sais humalassa puhua, mutta nyt on pakko." Sit mie vuodatin koko ahdistuksen, kaikki mitä mie oon tässäkin ketjussa miettinyt ja pohtinut. Itkin ja selitin, itkin ja selitin... ja sit totesin, että kaikesta tästä huolimatta mie en keksi yhtään syytä olla rakastamatta muuten kaikinpuolin ihanaa miestä... mutta miks mie en sais ikinä juhlia, ikinä pitää hauskaa ilman lapsia?
Mies kuunteli ja sit totesi hyvinkin hiljaa rakastavansa minua... mutta ei ole ajatellut asiaa ikinä minun kannaltani. Loppumatka kotiin kului hiljaisuudessa, ainoa ääni oli lähinnä miun nyyhkytys, kun en saanut sitä loppumaan.
Päästiin kotiin, ja menin maate sohvelle, josta mies minut ohjasi viereensä nukkumaan.
Seuraavana aamuna / päivänä mie herään outoon hiljaisuuteen. Ei lasten ääniä, ei ketään missään. Könyän keittiön kahvin toivossa, ei kahvia, ei ketään. Suunta ulos, *au, aurinko paistaa liian kirkkaasti*, päähän koskee. No ainakin mummo ja lapset leikkii kaikki pihalla. Toivotellaan huomenet, ja samassa löydän miehenikin... Siellä hän grillailee lounasta
Mie en kuitenkaan kykene lounasta syömään, ja juonkin sit kahvia sen minkä pystyn. Muut lounastaa. Lasten kanssa jutellaan ja äidilleni kerron, että ihan oli hauskaa. Totean, että pitää se auto sieltä naapurista hakea kohta. Mieheni sit siihen, että juu, hän onkin jo sopinut, että mennään autonhakuun ja otetaan pari lasta mukaan sinne lapsille kaveriksi, kun meillä pienet käy maate.
Mies, mie ja 3 lasta mennään naapuriin... kun tavallinen perhe lauantaikävelyllä. Naapurissa mies ehdottaa mulle, että jos mennään ostamaan pihakukkia. Ois kiva saada pihalle lisää istutuksia. Todetaan kuitenkin, että ajatus autossaistumisesta naapurikaupunkiin ei innosta. Väsyttää.
Istutaan naapurissapäivää, ja sit mennään kotiin. Mummo on laittanut päivällistä. Syödään. Sit laitetaan sauna, ja leikitään pihalla sitä odotellessa. Lapset saunoo isänsä kanssa, kuten aina, sit mie käyn miehen kanssa saunassa. Äitini ei välitä saunoa.
Saunan jälkeen mies pyytää, että lähtisin hänen kanssaan kalaan. Äidilleni tää on ok, lapsetkin on jo viittävaille unessa. Ja illalla kalakin kuulemma syö.
Mennään vaan, ja niin myö sit mennään. Siinä mennessä sit kelataan edellistä iltaa, pyydellään anteeksi ja sovitaan. Koko päivä on ollut jotenkin vaivaantunutta, mutta sovitaan, että ei riidellä. Ja koitetaan unohtaa se ikävä osio siitä edellisestä illasta.
Istutaan kalassa tunti, toinen... kalaa ei tule, mutta saadaanpahan jutustella.
Päätetään lähteä. Mies ajaakin ihan erisuuntaan minne pitää. Mennäänkö syömään? Tosin, ei täällä mitään taida enää olla paikkaa, mistä mitään ihmeempää sais, mutta ajellaanko sit muuten vaan?
No joo... jos siekin haluut.
Löytyy sit grilli, ja käydään syömässä grilliruokaa. Sit kotiin. Kylläpä väsyttää. Edellisen illan univelka painaa päälle.
Sunnuntai aamuna heräämme pirteänä. Mie heitän äitini kotiin aamupäivästä, palaan kotiin ja mieheni puhuu oma-aloitteisesti: "Eilinen oli hieno päivä, tai ilta. Mie en tiennyt, että sie oikeesti tykkäisit vaan jostain tuollaisestakin. Luulin, että sen pitää olla jotain... jotain suunniteltua, jotain niinkun oikein juhlavaa."
Mie siihen, että ei kun just tuollaista... liikaa suunnitelmia - liikaa pettymyksiä... kuten just perjantai osoitti. Huomaamme oppineemme taas jotain.
Sunnuntai on sit tavallistakin tavallisempi päivä... ollaan lasten kanssa ja puuhastellaan kotona kaikkea.
Illalla hajoaa tiskikone. Kiva kärtsä! Ja vielä kivempi kahden koneellisen tiskimäärä odottaa minua yhä :ashamed: , pitäs mennä tiskaamaan.
Mie urhoollisesti lupasin, että kun ois muutakin rahareikää, niin tiskaria ei tartteis ostaa. On sitä tiskattu ennenkin, mutta mies lupasi, että se uusi tiskari tulee tänään. Ok, ei se minua haittaa, vaikkei mun tartteekkaan käsiäni liottaa tiskivesissä, paitsi kohta nuo keittiössä olevat astiat on pakkokäydä tiskaamassa... Niitä kukaan iltaan asti jaksa katsella.
Eli loppuyhteenveto: loppu hyvin, kaikki hyvin. Luolamiesmäisiä piirteitä omaava mieheni on paras mies, mitä mie voisin kuvitella. Paras isä lapsilleni ja paras minulle. Vähän juntti tai tollo, mutta silti niin rakas. Kuten miekin hälle. Kyllä mie sen tiedän. En mie osaa sanoa, mistä sen aina huomaa... mutta silti sen vaan tietää
