A
Ahdistunut
Vieras
Olen ollut reilut seitsemän vuotta naimisissa mieheni kanssa ja meillä on viisivuotias lapsi. Mieheni on n. 10v. minua vanhempi yritysjohtaja. Itse olen akateeminen ylempi toimihenkilö. Meillä on yhteinen talous ja molemmilla hyvät tulot, mutta miehelläni suuremmat kuitenkin.
Rakastan miestäni ja käsittääkseni hänkin minua, mutta hyvin itsekkäällä tavalla. Hän dominoi ja päättää kaikesta: hän puuttuu siihen, mitä puen, syön ym. Päätöksiä ei tehdä yhdessä, vaan mies jyrää toiveeni ja ajatukseni lähes huomaamattaan. Saattaa kysyä toiveitani ja tekee aina - lähes poikkeuksetta - oman toiveensa mukaisesti.
Tämä on johtanut siihen, että ensin yritän pitää puoleni (en ole mikään heikko myötäilijä, vaikka joustava olenkin itse ), sitten alistun ja masennun. Nykyisin tuntuu, etten voi hengittää ja olen pettynyt ja katkera. Mietin eroakin, koska asiasta puhuminen ei johda mihinkään. Mieheni on hyvin itsekäs ja kokee valtatappiona kaikki tilanteet, joissa jonkun muun toive tulee toteutetuksi.
parikäyntejä on ollut ja siellä terapeutti on hyvin nähnyt ja oivaltanut tilanteen. Hän on kommentoinut asiaa suoraan ja yrittänyt motivoida miestä muutokseen asiassa - turhaan... Tuloksena on kauniita lupauksia, muttei aitoa muutosta.
Mitä ihmettä voisin vielä yrittää, kun en haluaisi erota (yksi ero takana pitkästä aiemmasta liitosta ), mutta en myöskään uupua täysin, kun tuntuu, ettei minua ole enää olemassakaan?
Rakastan miestäni ja käsittääkseni hänkin minua, mutta hyvin itsekkäällä tavalla. Hän dominoi ja päättää kaikesta: hän puuttuu siihen, mitä puen, syön ym. Päätöksiä ei tehdä yhdessä, vaan mies jyrää toiveeni ja ajatukseni lähes huomaamattaan. Saattaa kysyä toiveitani ja tekee aina - lähes poikkeuksetta - oman toiveensa mukaisesti.
Tämä on johtanut siihen, että ensin yritän pitää puoleni (en ole mikään heikko myötäilijä, vaikka joustava olenkin itse ), sitten alistun ja masennun. Nykyisin tuntuu, etten voi hengittää ja olen pettynyt ja katkera. Mietin eroakin, koska asiasta puhuminen ei johda mihinkään. Mieheni on hyvin itsekäs ja kokee valtatappiona kaikki tilanteet, joissa jonkun muun toive tulee toteutetuksi.
parikäyntejä on ollut ja siellä terapeutti on hyvin nähnyt ja oivaltanut tilanteen. Hän on kommentoinut asiaa suoraan ja yrittänyt motivoida miestä muutokseen asiassa - turhaan... Tuloksena on kauniita lupauksia, muttei aitoa muutosta.
Mitä ihmettä voisin vielä yrittää, kun en haluaisi erota (yksi ero takana pitkästä aiemmasta liitosta ), mutta en myöskään uupua täysin, kun tuntuu, ettei minua ole enää olemassakaan?