Tänne voi vuodattaa lapsettomuuden aiheuttamista tunteista

Noissa muissa keskusteluissa on paljon vertaiskokemuksia hoidoista, diagnooseista yms. mutten löytänyt vielä keskustelua, jossa voisi käsitellä niitä tunteita, joita lapsettomuudesta seuraa. Miltä tuntuu kun menkat kurvaa paikalle kierto toisensa perään tai testi näyttää negaa aina uudestaan ja uudestaan?

Itse henkilökohtaisesti kaipaan jotain väylää, johon avautua niin vaikeesta asiasta ja teen tästä keskustelusta nyt sellaisen. Toivottavasti kukaan vähänkin empatiakykyä omaava ihminen EI tule tänne kaatamaan kakkaa niskaan. Vain asialliset kommentit ovat tervetulleita. Muuten sana on vapaa. Voi olla lohdullistakin lukea, mitä toiset käyvät mielessään ja parisuhteessaan läpi lapsettomuuden takia.

- - -

Haaveilijan tarina:
Me aloitimme lapsen yrityksen syyskuussa 2009. Aikaa on kulunut vasta 8kk. Tiedän, että se on vielä lyhyt aika. Olen toisaalta tiennyt jo 14-vuotiaasta, että minun on vaikea tulla raskaaksi.

Kärsin hirsuitismista. Menkat tulee ja menee miten lystää ja karvaa pukkaa epätavanomaisiin paikkoihin. Jollen vahaisi niin minulla olisi "viikset". Myös kasvojen sivuun tulee karvaa. Joudun ajelemaan karvoja reisistä ja alavatsasta. Käsivarsien ja säärien karvat ovat paksuuntuneet tavanomaisesta. Todennäköisesti minulla on myös monirakkulaiset munasarjat. En muista tarkkaan, mitä kaikkea se gyne mulle sanoi 14-vuotiaana. Mutta muistan sen sanoneen, että mun voi olla hyvin vaikeeta tulla raskaaksi. Eipä se sillon paljoo haitannut. En edes lapsena leikkiny mitään äitileikkejä tms. Eniten sillon teininä mua harmitti ne karvat. Mua haukuttiin maailman rumimmaks mieheks, viiksivalluks jne jne. En uskonut, että kukaan koskaan ees haluu harrastaa mun kanssa seksiä eli ei olis edes ketään, kuka haluis saada mun kanssa lapsia.

Aloin syömään hirsuitismin oireisiin e-pillereitä 16-vuotiaana. Tuolloin karvankasvu muuttui normaaliksi ja tyhjennysvuodot tuli kellontarkkuudella. Elämä oli ihanaa, pojat alkoi kiinnostumaan mustakin. Muutaman poikaystävän jälkeen tapasin aviomieheni. Olin tuolloin 17-vuotias. Miehellä oli oma auto, jolla oli kivaa mennä paikasta toiseen. Iltasin oli mukavampi vaan kiehnätä jomman kumman luona ja syödä herkkuja. Aloin lihomaan. Olin jo seurustelun alkaessa pehmeä, mutta sitten painoa alkoi tulla. Muistan kuinka gyne varoitteli lihomasta, sillä se pahentaisi ongelmia. Nyt melkein 24-vuotiaana ylipainoa on kuitenkin 35kg :( Laihdutin jossain vaiheessa painonvartijoissa 10kg, mutta ne tulivat korkojen kera takaisin.

Mun perusongelma on tunteisiin syöminen. Mä juhlistan asioita syömällä, syön stressiin ja masennukseen. Kun koin 19-vuotiaana masennuksen, saatoin syödä pahimpaan masennukseen kerralla 6 suklaatuuttia tai reilun kilon suklaavanukasta. Tulen tosi äkäiseksi, jos en saa makeaa silloin kun sitä "tarvitsen". Se himo ei mene ohi 20min niin kuin sanotaan. Se saattaa unohtua hetkeksi, mutta palaa sitten voimakkaampana takaisin. Loppujenlopuksi vähemmällä mässytyksellä pääsen, jos tyydytän himoni heti.

Mä opin jo vaikeina yläasteaikoina, kun mua kiusattiin ja kotona elettiin köyhyysrajan alapuolella, pistämään ne vähäsetkin rahat makeaa. Olin äitin kanssa kahdestaan kotona (iskä alipalkatussa iltatyössä) ja äitikin oli siihen köyhyyteen masentunut. Antoi usein 10-20mk rahaa ja sillä ostettiin suklaapatukoita tai munkkeja tai lakritsaa tai irttareita. Mä opin kanssa tukahduttaa mun tunteet siihen makeeseen. Äiti oli sairaseläkkeellä niin sillä ei ollut muuta kuin telkkari. Vasta nyt aikuisena tajuan, että se oli masentunu sillon. Kerran se uhkaili mulle, että tekee itsarin. Sillon pelkäsin joka kerta koulusta tullessa, että millon se on kiikussa... :'( Kotona vaan äitillä oli oikeus näyttää tunteet. Jos mulla keitti joku, niin en saanut mennä omiin oloihini rauhottuu vaan äiti "pakotti" mut "tuntemaan" haluamallaan tavalla. Lopulla en itkenyt vaan tein kaikkeni saadakseni mahdollisimman paljon makeaa. Mun maailma oli ihan musta. Oon näyttäny yläasteikäsenä ihan saatananpalvojalta. Ihme, että olin kuitenkin aika normikokoinen. Tai se vaihteli. Seiskalla olin normi, kasilla n. 7kg ylipainonen ja ysillä jopa hoikka. Lukiossa olin kans ihan normi. Sitten 18-vuotiaana elämäntapa alkoi näkyy. Mulla meni vikat 2v kotona tosi huonosti. Tappelin vaan äitin kanssa kun se ei koskaan laskenut mua minnekään ellei ilmottanu viikkoa aikasemmin. Se saattoi komentaa mut vielä 18-vuotiaanakin kotiin jostain ennen kuin mun piti mennä kotiin. Kauheeta sanoo, mut mä vihaan koko ihmistä. Se on diktaattori joka on polkenut sekä mut että isän maan rakoon. Mä pysyn sen kanssa kuitenkin väleissä ja jotenkin velvollisuudesta rakastankin. Sekin kai omalla kierolla tavallaan rakastaa mua. Lähinnä mä oon sen kanssa väleissä isän takia. Isä on maailman sydämellisin ja kultaisin ihminen, mutta on tossun alla. Joskus tosin vihaan sitäkin kun se ei koskaan ole noussut äitiä vastaan. Niitten liitto on ollut aina ihan tottumusavioliitto. Ne ei mun mielestäni ole koskeneetkaan toisiinsa mun alullesaamisen jälkeen. Mut ne on riippuvaisia toisistaan. Isä tarttee jonkun, joka "ajattelee" sen puolesta. Siis tekee "budjetin" yms. Äiti taas on huonossa kunnossa fyysisesti. Se tarttee jonkun, joka tekee kaikki kotityöt sen puolesta :(

No, ei mun elämä kuitenkaan paskaa ole sinänsä. Sen jälkeen kun muutin pois ylppärikeväänä, olen elänyt sitä elämää, mistä olen haaveillut. Nyt olen ihanassa oman alan kesätyössä ja syksyllä opinnot jatkuu gradun merkeissä. Mies on ihana ja rakastava ja ystäviä on. Vanhempiin on asialliset välit. En mä niille kerro enää mun asioista . Äiti vaan lyttäis maan rakoon niinkun ennenkin. Sitä paitsi kun se soittaa sen 1-7krt päivässä ja 3-5 päivänä viikossa niin se jauhaa vaan niitä omia juttujaan ja jos kysyy mun jutuista niin parin lauseen jälkeen alkaa puhumaan mun päälle. Että silleen elämä on ihan onnellista, vaikka paljon mun sisällä on kytevää paskaa, joka vaan oottaa pinnalle pulpahtamista. Nyt on vieläpä paljon aikaa ajatella kun olen kesätöissä täysin vieraalla paikkakunnalla ja miehen kanssa siis nyt 3kk etäsuhteessa.

Mutta se lapsettomuus. Edelleen pahoittelen miun tunteita niitten puolesta, jotka on yrittäneet pidempään. Mä tiedän, ettei mulla ole oikeutta mun tunteisiin. Eihän mulla koskaan ole ollut :(:(:(:(:(:(:(:(:(:(:( Olen jotenkin sulattanut sen asian, että mulla kestää lapsen saaminen piiiiitkään. Jos edes ikinä omaa kulta-aarrettani saan :'( Tänään näin kuitenkin nuoren äidin kaupassa, jolla oli kolme poikaa - pienin vielä kopassa. Tunsin ihan valtavan suuren henkisen piston rinnassa. Jotenkin olen ihan murtunut. Mua masentaa kaikki vauvauutiset. Mua masentaa jopa se, jos jossain tv-sarjassa joku tulee raskaaksi.

Olen yrittänyt selittää itselleni, että kun en saa ehkä koskaan niitä lapsia niin voin tehä elämässäni mitä vaan. Olen suunnitellut omistavani elämäni työlleni. Meinasin opiskella valmistuttuani työn ohessa vielä toisen maisterin alalta, josta on mulle hyötyä mun työssä. Samoin meinasin jatkaa tätä mun nykystä opiskelualaa tohtoriksi. Minusta tulee "isona" ihmistyöntekijä. Sen tarkemmin en alaa määritä, ettei mua tunnisteta. Ajattelin näkeväni työni hedelmän niissä ihmisissä, että voin lohduttaa heitä ja tuoda rakkautta heidän elämään. Voin auttaa heitä löytämään sen lohdun, jonka itse aikanaan sain kun elämä oli mustaa ja meinasin itsarin tehdä. Ajattelin myös matkustella puolison kanssa ja harrastaa jne. Tämän suunnitelman varaan kokosin itteni viime kuussa kun menkat alkoi ja tiesin yritykseen tulevan 3kk tauko. Olin tosi helpottunutkin kun elämällä oli taas suunnitelma. Tuntui, että olen hyödyllinen, vaikken naisena toimi niinkuin pitäisi. Nyt sit tänään oli jotenkin ihan totaaliromahdus :( Onneksi puolisoni tulee luokseni huomenna pariksi päiväksi, mutten halua tätä kaikkea sen niskaan kaataa.. En halua mitään negatiivista meidän välillä nyt kesän ajaksi.

Kun keksisi, miten taas nousta ylös... Ei ne tutkinnot ja tittelit mitään meinaa, jos ei perhettä ole. Eniten v*tuttaa mun äidin sanat, jotka sanoi joskus 3v sitten kun sanoin haluavani lapsia nuorena. Ensin kielsi mua edes miettimästä mitään sellasia. Pitäs oottaa tyyliin 4kymppiseksi niin kuin hän teki. Sitten sanoi, että kyllä mä raskaaksi tulen kun kerran tosi mies käy painamassa... Joopa joo...
 
Jotenkin on tosi kelvoton olo. Että mä en ole riittävän hyvä tällaisena kuin oon. Tiedän tekeväni työni hyvin ja olevani ihmisenä ns. hyvä tyyppi. Lapsuuteni ja nuoruuteni ovat opettaneet musta kärsivällisen ja toiset huomioonottavan. Olen nykyisin ns. kaikkien kaveri. Silti jotenkin häpeen itteeni. Että mä olen vain tällainen paksu maho. Uskaltaakohan sitä tutkimuksiin ja hoitoonkaan hakeutua sitten syksyllä. Eihän tällasta yli 100-kilosta varmaan ees hoideta. En usko silti, että laihtuminen auttas mun lapsettomuusongelmaan. Kun nää mun ongelmat ilmeni niin olin ihan normaalipainonen. Jotenkin v*tuttaa kun lihavalla ei koskaan ole oikeutta tuntea itteensä normaaliksi. Aina on joka paikassa että laihuta, laihuta. Joskus vaan väsyn tuntemaan itteni aina huonommaksi kun hoikat kanssasisaret.

Nyt joku tulee tietty avautumaan ja käskee laihtumaan, että ongelmat häviäis. Ei oo mitään uutta. Painon saa varmasti pois, mutta kun pää ei ole kytketty pitämään sitä painoa poissa. Kun sais psyykkeen oikeeseen tilaan niin kroppa tulis varmaan perässä... No syönhän mä paniikkihäiriö/masennuslääkkeitä. Psykologilla kävin, mutta se kommentoi kaikkeen mun sanomiseen: "jospa ne lääkkeet alkais kohta auttaa". Joo, kiitti tyhjästä.
 
Hei haaveilija 86 :hug:
Meidän toistaiseksi /pysyvästi lapsettomien elämä on rankkaa. Haleja sinulle. Uskon, että purkautumisesi auttoi sinua. Lapsettomuutta kokeva tutkii väkisin itseään ja menneisyyttään ja kipuilee sen kanssa, että olenko niin kelvoton, että minulle /meille ei anneta lasta. Olen minäkin kuullut tuon erään juuri isäksi tulleen suusta, että kaikille ei anneta lapsia. Joopa joo. Viha ja katkeruus nostavat helposti päätään, mutta sen on vain annettava kestää aikansa ja päästävä siitä hiljalleen eroon. Se ei ole helppoa. Naisen elämä kulkee parin viikon jaksoissa, jolloin sitä toivoo hulluna ihmettä ja lopulta pettyy. Näin on käynyt minullekin jo kauan. Luulin jo välillä sen helpottaneen, mutta jotenkin on vain vaikea luovuttaa lopullisesti.
Sinä olet onneksi kuitenkin vielä nuori ja sinulla on mies, joka jakaa haaveesi. Jaksa uskoa ja toivoa, mutta älä hautaudu unelmiin.
 
Kiitos Kevätmieli :) :'( Mä hymyilen ja itken samaan aikaan kun kirjotan sulle. Joskus vaan kaipaa kuulla sen, että joku ymmärtää, mitä käy läpi. Pidän myös sinulle peukkuja, että onni kääntyisi ja saisitte sen oman lapsen :) :flower: Haleja sinun taisteluusi :hug:

Kirjottaminen todella auttaa. Joskus olen miettinyt sitäkin, että kirjoittaisi kirjan omista kokemuksista. Ehkä sitten jos/kun mun vanhemmista aika jättää. Ne suuttuis mulle, jos kuulisi, mitä ajatuksia olen niistäkin miettinyt. Kerran äiti suuttui jo siitä kun kirjeellä kirjotin omia tuntoja... Kirjotin kuitenkin silloin asiallisesti ja äitinikin kantoja ymmärtäen. Mä olin ollut (telkkarin lisäksi) sen ainoa elämänsisältö viimeset 8v (jäi siis sairaseläkkeelle kun olin 10v) ja ainoa lapsi. Tajusin siis, ettei äidilleni ollut helppoa päästää mua maailmalle. Kirje liittyi siis siihen kun ei osannut laskea minusta irti vaan roikkui vielä kun olin muuttanut pois. Soitti monta kertaa päivässä eikä ymmärtänyt, jos torjuin puhelut tuntien aikana. Ajoi 40km meille keskellä yötä kun en vastannut puhelimeen jne. Mutta siis en ole koskaan saanut hänelle jakaa negatiivisia tunteita hänestä eikä hän koskaan tunnustaisi omaa vajaavuuttaan äitinä. Nykyisinkin aina vaan haukkuu muita, muttei omia virheitään tunnusta... On niin vaikea ihminen että...

Meni taas off topic, mutta oli helpottavaa jo tämä tänne palstalle kirjottaminen. En ole koskaan voinut sanoa tai edes kirjoittaa mihinkään, että vihaan äitiä - tai tunnen jonkinlaista pahaa oloa häntä kohtaan. Hmm... kirjottaskohan sittenkin sen kirjan? Tässähän on kesä aikaa ennen gradun alottamista. Ja eihän sitä valmiiks tartte saada kun en sitä vois julkastakaan äidin elinaikana. Tärkeintähän ei ole lopputulos vaan itse prosessi, työstäminen.

Sori tämä ketjun spämmääminen, nyt on vaan ajatukset ja tunteet niin pinnalla. Ehkä mun pitäis kerrankin vaan ottaa ja käsitellä ne juurta jaksain. :heart:
 
No vuodatetaan nyt sitten kun oikeen ketjun pistit vuodattajille pystyyn... :kieh: :kieh:

Olen tässä monen monituista kertaa kieppunut langoilla ja lueskellut niin tätä lapsettomuus palstaa kuin pitkään yrittäneiden palstaa tuolta vauvakuume puolelta. Jostain syystä ei vaan enää ole tullut kirjoiteltua kun ei ole enää oikein sanoja mitä naputella. Oikeastaan pelottaa tulla lukemaankin.

En ole ollut katkera lapsettomuuden vuoksi enkä ole kenenkään lapsia kadehtinut tai tilanteita pahalla kattellu. Vaan nyt kun tässä olen tyhmyyksissäni lueskellut erinäisiä kiukkuketjuja ja äitienpäiväantipatioita niin huomaan itse muuttuvani samaan suuntaan ja annan itselleni oikeuksia olla katkera ja nyt vasta alkaakin pahalta tuntumaan. Äitienpäivälounaalla työskennellessä tuli oikeen inha olo... Tänään menin lastenvaunuliikkeen ohi ja melkeen alko oksettaa. Pakki kääntyy ympäri jos joku mainitseekin jotain paksuuntumisesta ja hermo palaa heti jos esim sisko antaa hyviä "neuvoja" kuinka se lapsi sitten tulee kun vaan unohtaa koko yrittämisen. Että se siitä vaan sitten johtuukin.

Samaan aikaan mahanpohjassa velloo kun odottelemme miehen simppatestejä jotka nekin ovat viipyneet matkoillaan tukasen kauan. Pitäisi oikeesti soittaa lääkärille ja mankua lähetettä julkiselle puolelle koska yksityisellä ei minulla ole varaa hillua, ja miehen mielestä sekin olisi ok... Vaan kun osaan kuvitella että tää kierros ei tuu olemaan mikään läpihuutojuttu. Taistelen yrittäjänuralla ilman palkkaa samalla kun mies takoo ihan siedettävää palkkaa ja maksaa kaikki kulut. Hän haluaisi lapsen ja minä en siihen nyt sitten pysty.

Alkaa jo olla iskostunut takaraivoon se että ihme ei tule tapahtumaan omalla painollaan vaan ei yhtään kiinnostaisi lähteä hoitoihin. Pelkään enemmän kuin paljon niitä pettymyksiä ja sitä aikataulutettua elämää. Myönnän olevani sairas perverssi ja olen kiinnostunut lääketieteestä. Kun sydäntäni on tutkittu pidempään jo olen aina innolla menossa tutkimuksiin ja minua kiinnostaa ne asiat. Vaan minua ei pätkääkään kiinnosta mennä tutkituttamaan tätä hommaa. Ei yhtään halua tietää kuinka pahasti kroppani on käyttökelvoton ja mitä kaikkia kommervenkkejä pitäisi kokeilla ja vääntää vaan jotta saataisiin emäntä tiineeksi. Ei kyllä enää sydänjututkaan oikeen lämmitä kun alkaa olemaan jo niin pelottavia arvailuja ilmassa ja epätietoisuutta enemmän kuin tarpeeksi. Seuraavaksi oli magneettikuvausta ja lisää seurantaa enää kun ei tiedetä edes miten tutkia kun ei tiedetä mitä siellä pumpussa olis sökönä kun tuolleen pompottaa. Väittääpi vaan kardiologi että ei näkisi nyt kuitenkaan mitään estettä raskautumiselle että pumpun pitäisi se kyllä kestää. Juuri vietin mukavan vuorokauden sairaalassa odottaen pientä operaatiota ja pöydälle asti ehdin kunnes totesivat että ei hemmetti me tiedetä oikeesti mitä me edes korjattaisiin kun on niin outoja käyriä... Että silleen.... :headwall:

Tää alkaa olemaan niinku hammaslääkäriajan varaaminen. Yhtä tuskasta ja piinaavaa... Ensin se soittaminen ja sitten se saakelin odottaminen... Sitten kun se pelätty aika tulee niin sitten todetaan että koko kalusto uusiksi ja juurihoito jokahampaaseen... Hoitoaikatauluksi koko vuosi jotta siitä lähdetään.

Olen tehnyt asiasta ihan liian ison pääkopassani. Oikeestihan tää voi mennä ihan niinku elokuvissa ja homma lähtee parilla pillerillä käyntiin ja sujuu kuin rasvattu. Jotenkin kuitenkin täällä kun jää aina jäljelle porukkaan vaan ne joilla ei oo menny ihan niin nappiin niin tulee varmaan vääristynyt kuva hoitojen onnistumisesta. Ihmiset kun kirjoittelevat mitä on tehty jo niin tulee valtava määrä kirjainyhdistelmiä ja eri vuosilukuja koska mitäkin... Huhhuh....

Hatunnosto teille kaikille sisseille ja rohkeille jotka olette jaksaneet paahtaa eteenpäin. Itse en ole niin lapsirakas ihminen enkä ole mitenkään vauva-addiktoitunut, mutta ehdottomasti perhettä kaipaava kylmäpäinen ihminen niin tämä "turha vouhottaminen" ottaa vielä paljon enempi kaaliin. Suorittamispakko ja toisaalta se että ei voi miehen takia heittää hanskoja tiskiin... (eikä itsensäkään vuoksi koska kyllä se perhe joskus on toivottavasti tulossa niin mielummin aiemmin kuin myöhemmin)

Nooooooooh... Tulipa taasen vuodatettua minunkin... Vaan olenpa tässä monta päivää kitunut kyrsimyksessä kun ei ole ketään jolle vuodattaa tätä sontaa...

ikuinen yrittäjä

P.S. neljättä päivää noroa kärsinyt... Siksi pahoinvointia enempi vielä...
 
Hei, meillä taas erilainen tarina. Meillä on yksi lapsi, mutta koen kuuluvani tänne puolelle, vaikkakin lapsettomuus on sekundaarista. Meillä tod. näk. sekundaarisen lapsettomuuden syy on ensisijaisesti miehen "huonot siittiöt", sellanen diagnoosisanahirviö ollaan saatu kun astenoteratozoospermia. Minusta ei ole löytynyt toistaiseksi vikaa.

Mun pitäis olla tällä hetkellä kasvattelemassa mahaa, mutta olenkin aloittamassa lapsettomuustutkimukset julkisella. Diagnoosi oli meille suuri järkytys ja parisuhteeseen tuli kamala kriisi, itkua ja syyttelyä. Asia on vaikea myös siksi, että ne harvat, joille olen tästä kertonut, sanovat vain: "no onhan teillä jo yksi lapsi, olisitte kiitollisia!" No tottakai me olemme enemmän kuin kiitollisia tästä ihanasta lapsesta, mutta itse suurperhehaaveilijana olen surullinen, että tuntuu niin mahdottomalta unelmaa saavuttaa. En voi edes lapsettomuudesta puhua, kun eihän se ole "oikeaa lapsettomuutta", kun meillä on jo yksi lapsi... siltä vähän tuntuu. Ja silti käyn suuren suruprosessin mielessäni, mutta ihan kun se ei olisi oikeutettua - kai minä saan surra sitä että en todennäköisesti mitään suurta lapsikatrasta tule saamaan, vaikka se on ollut unelmani pitkään!

Lapsettomuus on tuonut surua ja kiristystä parisuhteeseen, monet itkut on vuodatettu. Itken myös sitä, etten voi ainokaisellemme edes sisaruksia antaa. Esikoisemme kyselee useasti, miksei hänellä ole pikkusiskoa tai veljeä. Hän kertoo, miten leikkisi sisaruksensa kanssa ja hoitaisi vauvaa. Sydämeen sattuu.

Kipeää tekee myös, että kaverit toisensa jälkeen tekevät esikoisilleen sisaruksia, tulevat muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen raskaaksi tai tulevat raskaaksi jopa, kun raskaus ei olisi toivottu, puolivahingossa. Yhdellä kaverilla, jonka kanssa samaan aikaan odotin esikoista syntyväksi - no, hän tällä hetkellä odottaa jo viidettä lastansa...

Olen vuodattanut miehelleni aika avoimesti tuntemuksiani tilanteestamme, ja välillä mies on loukkaantunut todella paljon, eihän hän tuloksille mitään voi. Mutta olen myös ajatellut, että jos kasaan ärtymystä ja negatiivisa tunteita sisälleni, ne kasaantuvat vain katkeruudeksi välillemme.

Suunnitelmat muuttui kyllä paljon tämän kaiken myötä. Nyt valmistun ammattiin, aloitin hyvässä työpaikassa, mietimme miehen kanssa että aletaanko nyt säästää yksityisen lapsettomuushoitoihin vai säästetäänkö lomamatkaan. Päätimme, että lomamatkaan, että tehdään koko perhe yhdessä jotain mukavaa. Jotenkin pakko suunnata ajatuksia uudelleen, itseasiassa tätä ajatusta kirjoittaessa tulee selkeä olo, meidän perhe on tällä hetkellä tässä, ja olen kiitollinen siitä, vaikkakin mielessä on vielä paljon surua ja käsittelemätöntä prosessia. Pakko yrittää ajatella positiivisesti, sillä elämässä on kuitenkin niin paljon nautittavaa, ja hyviä asioita.

Piti vielä lisätä, että halauksia ja jaksamista muille :hug:
 
Olin kasannut ihan hyvän paakun sielulleni tässä ajan kuluessa ja eilen vuodatettuani tänne ja saatuani vielä yhden rahallisen sielunpistoksen päätin illalla ottaa asiat puheeksi miehen kanssa. Yksinpuheluahan tämä oli mutta aloitin kertomuksen sanomalla että ajattelin nyt kertoa mikä tässä on muutamia päiviä vähän vetänyt maanrakoon. Alku meni hyvin ja mies oli kuuntelevainen ja ymmärtäväinen vaan parin minuutin jälkeen hän ajattelemattomasti käänsi selkänsä ja alkoi kiskomaan peittoa korviin ja vetosi aikaiseen aamuun. Siitäkös tämä ämmä hermostui ja en ole mikään tappelija, nalkuttaja tai en edes puolusta omia oikeuksiani joten jäin makoilemaan sänkyyn ja potemaan vielä suurempaa surkutusta kun ei mies osaa edes lohduttaa tai kuunnella asiaa. Sen hän vaan ehti toteamaan ennen kyljenkääntöä että ei hän pysty tuohon nyt mitään sanomaan eikä sen eteen voi NYT tehdä mitään... HUHHUH että minäkin viilipytty latasin kierroksia.

Onneksi mies sitten ei saanut unta ja tunninpäästä keskustelu jatkui ja varmaan kahdelta saatiin unta palloon vihdoin ja paremmalla mielellä. Keskustelu jäi kyllä vähäiseksi... mutta sainpa avauduttua vihdoin vähän.

On äärettömän hankalaa kertoa miehelle tuntojaan aiheesta jonka hän pystyy sivuuttamaan melko näppärästi. Taistelu kuitenkin on lähinnä minun tontillani. Hän lasta haluaa ja on valmis asian eteen tekemään töitä, mutta sitä hän ei ole valmis kohtaamaan, että minun henkinen hyvinvointini saattaa horjahdella tässä kuukausien viuhuessa ohi. On varmaan melko helppoa todeta että "ehkä ensi kuussa sitten" verraten siihen mitä tässä itse tulee päivittäin asiaa miettineeksi. Kalenteri täynnä erinäisiä merkintöjä ja vessan kaapit täynnä ovulaatiotestejä. Enää en ole puoleen vuoteen raskaustestejä hankkinut...

Ähäkutti kun hermostuttaa vieläkin... Jos ottaisin tänään härkää sarvista ja hommaisin sen pirun lähetteen julkiselle puolelle... Josko sitten tulisi postissa samaan syssyyn ne miehen testituloksetkin.
 
Mulla on tunteet vaihdelleet tosi paljon tämän kolmen vuoden aikana. Ensin oli toiveikkuutta, että pian se varmaan tärppää meilläkin ja elämää suunniteltiin vähän sen mukaan, että pian odotetaan, muutettiin isompaan asuntoon yms. Sitten iski epätoivo, ahdistus ja katkeruus. Onneksi pääsin sen vaiheen yli ja olen pikkuhiljaa tottunut ajatukseen, ettei minun kauttani uutta elämää tälle maapallolle ehkä synny. Asiaa on helpottanut se, että meille on jo melkein alusta asti ollut selvää, että sijais- ja adoptiovanhemmuus on meille selkeä vaihtoehto. Onneksi mieskin on samaa mieltä ja täytämme vaadittavat kriteerit. Valmennuskin on jo käytynä. En koe, että lapsettomuus on ollut elämäni pahin vastoinkäyminen, vaikkei se helppoa ole ollutkaan. Olen kuitenkin saanut niin paljon muuta, hyvän aviomiehen, hyvän ammatin, kaksi akateemista tutkintoakin, kaksi ihanaa koiraa, saanut matkustaa ja opiskella mieleni mukaan. Meillä nyt hoitona inseminaatio ja vakavasti mietimme, että jollei se tärppää, lähdemmekö lainkaan rankempiin hoitoihin. Sen päätöksen näyttää sitten aika.
 
Pitipä tulla tänne avautuun.

Me haluttiin lapsia melko pian sen jälkeen kun oltiin toisemme tavattu, oltiin reilu puoli vuotta yhdessä kun ehkäisy sai jäädä. Toiveikkaana odotin että heti tärppää, kuinka naivi sitä olikaan!
Pari vuotta odoteltiin, jälkeenpäin on soimannut itseään siitäkin ettei aikaisemmin lähdetty tutkimuksiin. Multa löytyi aukiolotutkimuksessa endoa ja miehellä vasta-aineita. Hoitona suoraan IVF. Eka hoito tehtiin tänä keväänä, innolla odotin hoito ja kuitenkin pelkäsin kaikkia sivuoireita lääkeistä sekä punktiota. Munasarjat reagoi lääkkeisiin vähän laiskasti ja munasoluja saatiin vain 3, joista kaksi hedelmöittyi, molemmat top-alkioita ( joitain hyvääkin)
toinen siirrettiin, siirto hankala lääkäri ähräsi puoli tuntia, katetria piti vaihtaa, reittiä tökkiä jollakin sondilla ja vihdoin alkio saatin kohtuun. Alkupiina meni nopeasti ja ihan hyvällä mielellä, kunnes ruskea tuhru alkoi jo pp11. Arvasin lopputuloksen, käytin lugeja vielä pp13 asti ja testasin negan. Samana päivänä hyvä ystäväni synnytti esikoispoikansa.
Kyllä elämä tuntui niin epäreilulta. Miksei meille suoda tuollaista onnea. Tiedän että hoidotkin on vasta alkutaipaleella ja monet ovat näitä kahlannut paljon pidempään onnistumatta. :ashamed:
Mutta en voi näille tunteille mitään. Ystävä ja tuttavapiiriin on tämän 3 vuoden aikana syntynyt varmaan 15 vauvaa.. Vähitellen siihenkin tottuu, mutta sitä tuntee olonsa niin ulkopuoliseksi joka paikassa. Haluaa vaan olla kotona yksin. FB:tilinkin voisi sulkea, kun kaikki tunkee sinne niitä mahakuvia, vauvakuvia tai valittaa siitä kun ei saa nukkua öitä kun vauva valvottaa. Voisin maksaa siitä että pääsisin omaa lastani hoitamaan..
 

Yhteistyössä