Noissa muissa keskusteluissa on paljon vertaiskokemuksia hoidoista, diagnooseista yms. mutten löytänyt vielä keskustelua, jossa voisi käsitellä niitä tunteita, joita lapsettomuudesta seuraa. Miltä tuntuu kun menkat kurvaa paikalle kierto toisensa perään tai testi näyttää negaa aina uudestaan ja uudestaan?
Itse henkilökohtaisesti kaipaan jotain väylää, johon avautua niin vaikeesta asiasta ja teen tästä keskustelusta nyt sellaisen. Toivottavasti kukaan vähänkin empatiakykyä omaava ihminen EI tule tänne kaatamaan kakkaa niskaan. Vain asialliset kommentit ovat tervetulleita. Muuten sana on vapaa. Voi olla lohdullistakin lukea, mitä toiset käyvät mielessään ja parisuhteessaan läpi lapsettomuuden takia.
- - -
Haaveilijan tarina:
Me aloitimme lapsen yrityksen syyskuussa 2009. Aikaa on kulunut vasta 8kk. Tiedän, että se on vielä lyhyt aika. Olen toisaalta tiennyt jo 14-vuotiaasta, että minun on vaikea tulla raskaaksi.
Kärsin hirsuitismista. Menkat tulee ja menee miten lystää ja karvaa pukkaa epätavanomaisiin paikkoihin. Jollen vahaisi niin minulla olisi "viikset". Myös kasvojen sivuun tulee karvaa. Joudun ajelemaan karvoja reisistä ja alavatsasta. Käsivarsien ja säärien karvat ovat paksuuntuneet tavanomaisesta. Todennäköisesti minulla on myös monirakkulaiset munasarjat. En muista tarkkaan, mitä kaikkea se gyne mulle sanoi 14-vuotiaana. Mutta muistan sen sanoneen, että mun voi olla hyvin vaikeeta tulla raskaaksi. Eipä se sillon paljoo haitannut. En edes lapsena leikkiny mitään äitileikkejä tms. Eniten sillon teininä mua harmitti ne karvat. Mua haukuttiin maailman rumimmaks mieheks, viiksivalluks jne jne. En uskonut, että kukaan koskaan ees haluu harrastaa mun kanssa seksiä eli ei olis edes ketään, kuka haluis saada mun kanssa lapsia.
Aloin syömään hirsuitismin oireisiin e-pillereitä 16-vuotiaana. Tuolloin karvankasvu muuttui normaaliksi ja tyhjennysvuodot tuli kellontarkkuudella. Elämä oli ihanaa, pojat alkoi kiinnostumaan mustakin. Muutaman poikaystävän jälkeen tapasin aviomieheni. Olin tuolloin 17-vuotias. Miehellä oli oma auto, jolla oli kivaa mennä paikasta toiseen. Iltasin oli mukavampi vaan kiehnätä jomman kumman luona ja syödä herkkuja. Aloin lihomaan. Olin jo seurustelun alkaessa pehmeä, mutta sitten painoa alkoi tulla. Muistan kuinka gyne varoitteli lihomasta, sillä se pahentaisi ongelmia. Nyt melkein 24-vuotiaana ylipainoa on kuitenkin 35kg Laihdutin jossain vaiheessa painonvartijoissa 10kg, mutta ne tulivat korkojen kera takaisin.
Mun perusongelma on tunteisiin syöminen. Mä juhlistan asioita syömällä, syön stressiin ja masennukseen. Kun koin 19-vuotiaana masennuksen, saatoin syödä pahimpaan masennukseen kerralla 6 suklaatuuttia tai reilun kilon suklaavanukasta. Tulen tosi äkäiseksi, jos en saa makeaa silloin kun sitä "tarvitsen". Se himo ei mene ohi 20min niin kuin sanotaan. Se saattaa unohtua hetkeksi, mutta palaa sitten voimakkaampana takaisin. Loppujenlopuksi vähemmällä mässytyksellä pääsen, jos tyydytän himoni heti.
Mä opin jo vaikeina yläasteaikoina, kun mua kiusattiin ja kotona elettiin köyhyysrajan alapuolella, pistämään ne vähäsetkin rahat makeaa. Olin äitin kanssa kahdestaan kotona (iskä alipalkatussa iltatyössä) ja äitikin oli siihen köyhyyteen masentunut. Antoi usein 10-20mk rahaa ja sillä ostettiin suklaapatukoita tai munkkeja tai lakritsaa tai irttareita. Mä opin kanssa tukahduttaa mun tunteet siihen makeeseen. Äiti oli sairaseläkkeellä niin sillä ei ollut muuta kuin telkkari. Vasta nyt aikuisena tajuan, että se oli masentunu sillon. Kerran se uhkaili mulle, että tekee itsarin. Sillon pelkäsin joka kerta koulusta tullessa, että millon se on kiikussa... :'( Kotona vaan äitillä oli oikeus näyttää tunteet. Jos mulla keitti joku, niin en saanut mennä omiin oloihini rauhottuu vaan äiti "pakotti" mut "tuntemaan" haluamallaan tavalla. Lopulla en itkenyt vaan tein kaikkeni saadakseni mahdollisimman paljon makeaa. Mun maailma oli ihan musta. Oon näyttäny yläasteikäsenä ihan saatananpalvojalta. Ihme, että olin kuitenkin aika normikokoinen. Tai se vaihteli. Seiskalla olin normi, kasilla n. 7kg ylipainonen ja ysillä jopa hoikka. Lukiossa olin kans ihan normi. Sitten 18-vuotiaana elämäntapa alkoi näkyy. Mulla meni vikat 2v kotona tosi huonosti. Tappelin vaan äitin kanssa kun se ei koskaan laskenut mua minnekään ellei ilmottanu viikkoa aikasemmin. Se saattoi komentaa mut vielä 18-vuotiaanakin kotiin jostain ennen kuin mun piti mennä kotiin. Kauheeta sanoo, mut mä vihaan koko ihmistä. Se on diktaattori joka on polkenut sekä mut että isän maan rakoon. Mä pysyn sen kanssa kuitenkin väleissä ja jotenkin velvollisuudesta rakastankin. Sekin kai omalla kierolla tavallaan rakastaa mua. Lähinnä mä oon sen kanssa väleissä isän takia. Isä on maailman sydämellisin ja kultaisin ihminen, mutta on tossun alla. Joskus tosin vihaan sitäkin kun se ei koskaan ole noussut äitiä vastaan. Niitten liitto on ollut aina ihan tottumusavioliitto. Ne ei mun mielestäni ole koskeneetkaan toisiinsa mun alullesaamisen jälkeen. Mut ne on riippuvaisia toisistaan. Isä tarttee jonkun, joka "ajattelee" sen puolesta. Siis tekee "budjetin" yms. Äiti taas on huonossa kunnossa fyysisesti. Se tarttee jonkun, joka tekee kaikki kotityöt sen puolesta
No, ei mun elämä kuitenkaan paskaa ole sinänsä. Sen jälkeen kun muutin pois ylppärikeväänä, olen elänyt sitä elämää, mistä olen haaveillut. Nyt olen ihanassa oman alan kesätyössä ja syksyllä opinnot jatkuu gradun merkeissä. Mies on ihana ja rakastava ja ystäviä on. Vanhempiin on asialliset välit. En mä niille kerro enää mun asioista . Äiti vaan lyttäis maan rakoon niinkun ennenkin. Sitä paitsi kun se soittaa sen 1-7krt päivässä ja 3-5 päivänä viikossa niin se jauhaa vaan niitä omia juttujaan ja jos kysyy mun jutuista niin parin lauseen jälkeen alkaa puhumaan mun päälle. Että silleen elämä on ihan onnellista, vaikka paljon mun sisällä on kytevää paskaa, joka vaan oottaa pinnalle pulpahtamista. Nyt on vieläpä paljon aikaa ajatella kun olen kesätöissä täysin vieraalla paikkakunnalla ja miehen kanssa siis nyt 3kk etäsuhteessa.
Mutta se lapsettomuus. Edelleen pahoittelen miun tunteita niitten puolesta, jotka on yrittäneet pidempään. Mä tiedän, ettei mulla ole oikeutta mun tunteisiin. Eihän mulla koskaan ole ollut Olen jotenkin sulattanut sen asian, että mulla kestää lapsen saaminen piiiiitkään. Jos edes ikinä omaa kulta-aarrettani saan :'( Tänään näin kuitenkin nuoren äidin kaupassa, jolla oli kolme poikaa - pienin vielä kopassa. Tunsin ihan valtavan suuren henkisen piston rinnassa. Jotenkin olen ihan murtunut. Mua masentaa kaikki vauvauutiset. Mua masentaa jopa se, jos jossain tv-sarjassa joku tulee raskaaksi.
Olen yrittänyt selittää itselleni, että kun en saa ehkä koskaan niitä lapsia niin voin tehä elämässäni mitä vaan. Olen suunnitellut omistavani elämäni työlleni. Meinasin opiskella valmistuttuani työn ohessa vielä toisen maisterin alalta, josta on mulle hyötyä mun työssä. Samoin meinasin jatkaa tätä mun nykystä opiskelualaa tohtoriksi. Minusta tulee "isona" ihmistyöntekijä. Sen tarkemmin en alaa määritä, ettei mua tunnisteta. Ajattelin näkeväni työni hedelmän niissä ihmisissä, että voin lohduttaa heitä ja tuoda rakkautta heidän elämään. Voin auttaa heitä löytämään sen lohdun, jonka itse aikanaan sain kun elämä oli mustaa ja meinasin itsarin tehdä. Ajattelin myös matkustella puolison kanssa ja harrastaa jne. Tämän suunnitelman varaan kokosin itteni viime kuussa kun menkat alkoi ja tiesin yritykseen tulevan 3kk tauko. Olin tosi helpottunutkin kun elämällä oli taas suunnitelma. Tuntui, että olen hyödyllinen, vaikken naisena toimi niinkuin pitäisi. Nyt sit tänään oli jotenkin ihan totaaliromahdus Onneksi puolisoni tulee luokseni huomenna pariksi päiväksi, mutten halua tätä kaikkea sen niskaan kaataa.. En halua mitään negatiivista meidän välillä nyt kesän ajaksi.
Kun keksisi, miten taas nousta ylös... Ei ne tutkinnot ja tittelit mitään meinaa, jos ei perhettä ole. Eniten v*tuttaa mun äidin sanat, jotka sanoi joskus 3v sitten kun sanoin haluavani lapsia nuorena. Ensin kielsi mua edes miettimästä mitään sellasia. Pitäs oottaa tyyliin 4kymppiseksi niin kuin hän teki. Sitten sanoi, että kyllä mä raskaaksi tulen kun kerran tosi mies käy painamassa... Joopa joo...
Itse henkilökohtaisesti kaipaan jotain väylää, johon avautua niin vaikeesta asiasta ja teen tästä keskustelusta nyt sellaisen. Toivottavasti kukaan vähänkin empatiakykyä omaava ihminen EI tule tänne kaatamaan kakkaa niskaan. Vain asialliset kommentit ovat tervetulleita. Muuten sana on vapaa. Voi olla lohdullistakin lukea, mitä toiset käyvät mielessään ja parisuhteessaan läpi lapsettomuuden takia.
- - -
Haaveilijan tarina:
Me aloitimme lapsen yrityksen syyskuussa 2009. Aikaa on kulunut vasta 8kk. Tiedän, että se on vielä lyhyt aika. Olen toisaalta tiennyt jo 14-vuotiaasta, että minun on vaikea tulla raskaaksi.
Kärsin hirsuitismista. Menkat tulee ja menee miten lystää ja karvaa pukkaa epätavanomaisiin paikkoihin. Jollen vahaisi niin minulla olisi "viikset". Myös kasvojen sivuun tulee karvaa. Joudun ajelemaan karvoja reisistä ja alavatsasta. Käsivarsien ja säärien karvat ovat paksuuntuneet tavanomaisesta. Todennäköisesti minulla on myös monirakkulaiset munasarjat. En muista tarkkaan, mitä kaikkea se gyne mulle sanoi 14-vuotiaana. Mutta muistan sen sanoneen, että mun voi olla hyvin vaikeeta tulla raskaaksi. Eipä se sillon paljoo haitannut. En edes lapsena leikkiny mitään äitileikkejä tms. Eniten sillon teininä mua harmitti ne karvat. Mua haukuttiin maailman rumimmaks mieheks, viiksivalluks jne jne. En uskonut, että kukaan koskaan ees haluu harrastaa mun kanssa seksiä eli ei olis edes ketään, kuka haluis saada mun kanssa lapsia.
Aloin syömään hirsuitismin oireisiin e-pillereitä 16-vuotiaana. Tuolloin karvankasvu muuttui normaaliksi ja tyhjennysvuodot tuli kellontarkkuudella. Elämä oli ihanaa, pojat alkoi kiinnostumaan mustakin. Muutaman poikaystävän jälkeen tapasin aviomieheni. Olin tuolloin 17-vuotias. Miehellä oli oma auto, jolla oli kivaa mennä paikasta toiseen. Iltasin oli mukavampi vaan kiehnätä jomman kumman luona ja syödä herkkuja. Aloin lihomaan. Olin jo seurustelun alkaessa pehmeä, mutta sitten painoa alkoi tulla. Muistan kuinka gyne varoitteli lihomasta, sillä se pahentaisi ongelmia. Nyt melkein 24-vuotiaana ylipainoa on kuitenkin 35kg Laihdutin jossain vaiheessa painonvartijoissa 10kg, mutta ne tulivat korkojen kera takaisin.
Mun perusongelma on tunteisiin syöminen. Mä juhlistan asioita syömällä, syön stressiin ja masennukseen. Kun koin 19-vuotiaana masennuksen, saatoin syödä pahimpaan masennukseen kerralla 6 suklaatuuttia tai reilun kilon suklaavanukasta. Tulen tosi äkäiseksi, jos en saa makeaa silloin kun sitä "tarvitsen". Se himo ei mene ohi 20min niin kuin sanotaan. Se saattaa unohtua hetkeksi, mutta palaa sitten voimakkaampana takaisin. Loppujenlopuksi vähemmällä mässytyksellä pääsen, jos tyydytän himoni heti.
Mä opin jo vaikeina yläasteaikoina, kun mua kiusattiin ja kotona elettiin köyhyysrajan alapuolella, pistämään ne vähäsetkin rahat makeaa. Olin äitin kanssa kahdestaan kotona (iskä alipalkatussa iltatyössä) ja äitikin oli siihen köyhyyteen masentunut. Antoi usein 10-20mk rahaa ja sillä ostettiin suklaapatukoita tai munkkeja tai lakritsaa tai irttareita. Mä opin kanssa tukahduttaa mun tunteet siihen makeeseen. Äiti oli sairaseläkkeellä niin sillä ei ollut muuta kuin telkkari. Vasta nyt aikuisena tajuan, että se oli masentunu sillon. Kerran se uhkaili mulle, että tekee itsarin. Sillon pelkäsin joka kerta koulusta tullessa, että millon se on kiikussa... :'( Kotona vaan äitillä oli oikeus näyttää tunteet. Jos mulla keitti joku, niin en saanut mennä omiin oloihini rauhottuu vaan äiti "pakotti" mut "tuntemaan" haluamallaan tavalla. Lopulla en itkenyt vaan tein kaikkeni saadakseni mahdollisimman paljon makeaa. Mun maailma oli ihan musta. Oon näyttäny yläasteikäsenä ihan saatananpalvojalta. Ihme, että olin kuitenkin aika normikokoinen. Tai se vaihteli. Seiskalla olin normi, kasilla n. 7kg ylipainonen ja ysillä jopa hoikka. Lukiossa olin kans ihan normi. Sitten 18-vuotiaana elämäntapa alkoi näkyy. Mulla meni vikat 2v kotona tosi huonosti. Tappelin vaan äitin kanssa kun se ei koskaan laskenut mua minnekään ellei ilmottanu viikkoa aikasemmin. Se saattoi komentaa mut vielä 18-vuotiaanakin kotiin jostain ennen kuin mun piti mennä kotiin. Kauheeta sanoo, mut mä vihaan koko ihmistä. Se on diktaattori joka on polkenut sekä mut että isän maan rakoon. Mä pysyn sen kanssa kuitenkin väleissä ja jotenkin velvollisuudesta rakastankin. Sekin kai omalla kierolla tavallaan rakastaa mua. Lähinnä mä oon sen kanssa väleissä isän takia. Isä on maailman sydämellisin ja kultaisin ihminen, mutta on tossun alla. Joskus tosin vihaan sitäkin kun se ei koskaan ole noussut äitiä vastaan. Niitten liitto on ollut aina ihan tottumusavioliitto. Ne ei mun mielestäni ole koskeneetkaan toisiinsa mun alullesaamisen jälkeen. Mut ne on riippuvaisia toisistaan. Isä tarttee jonkun, joka "ajattelee" sen puolesta. Siis tekee "budjetin" yms. Äiti taas on huonossa kunnossa fyysisesti. Se tarttee jonkun, joka tekee kaikki kotityöt sen puolesta
No, ei mun elämä kuitenkaan paskaa ole sinänsä. Sen jälkeen kun muutin pois ylppärikeväänä, olen elänyt sitä elämää, mistä olen haaveillut. Nyt olen ihanassa oman alan kesätyössä ja syksyllä opinnot jatkuu gradun merkeissä. Mies on ihana ja rakastava ja ystäviä on. Vanhempiin on asialliset välit. En mä niille kerro enää mun asioista . Äiti vaan lyttäis maan rakoon niinkun ennenkin. Sitä paitsi kun se soittaa sen 1-7krt päivässä ja 3-5 päivänä viikossa niin se jauhaa vaan niitä omia juttujaan ja jos kysyy mun jutuista niin parin lauseen jälkeen alkaa puhumaan mun päälle. Että silleen elämä on ihan onnellista, vaikka paljon mun sisällä on kytevää paskaa, joka vaan oottaa pinnalle pulpahtamista. Nyt on vieläpä paljon aikaa ajatella kun olen kesätöissä täysin vieraalla paikkakunnalla ja miehen kanssa siis nyt 3kk etäsuhteessa.
Mutta se lapsettomuus. Edelleen pahoittelen miun tunteita niitten puolesta, jotka on yrittäneet pidempään. Mä tiedän, ettei mulla ole oikeutta mun tunteisiin. Eihän mulla koskaan ole ollut Olen jotenkin sulattanut sen asian, että mulla kestää lapsen saaminen piiiiitkään. Jos edes ikinä omaa kulta-aarrettani saan :'( Tänään näin kuitenkin nuoren äidin kaupassa, jolla oli kolme poikaa - pienin vielä kopassa. Tunsin ihan valtavan suuren henkisen piston rinnassa. Jotenkin olen ihan murtunut. Mua masentaa kaikki vauvauutiset. Mua masentaa jopa se, jos jossain tv-sarjassa joku tulee raskaaksi.
Olen yrittänyt selittää itselleni, että kun en saa ehkä koskaan niitä lapsia niin voin tehä elämässäni mitä vaan. Olen suunnitellut omistavani elämäni työlleni. Meinasin opiskella valmistuttuani työn ohessa vielä toisen maisterin alalta, josta on mulle hyötyä mun työssä. Samoin meinasin jatkaa tätä mun nykystä opiskelualaa tohtoriksi. Minusta tulee "isona" ihmistyöntekijä. Sen tarkemmin en alaa määritä, ettei mua tunnisteta. Ajattelin näkeväni työni hedelmän niissä ihmisissä, että voin lohduttaa heitä ja tuoda rakkautta heidän elämään. Voin auttaa heitä löytämään sen lohdun, jonka itse aikanaan sain kun elämä oli mustaa ja meinasin itsarin tehdä. Ajattelin myös matkustella puolison kanssa ja harrastaa jne. Tämän suunnitelman varaan kokosin itteni viime kuussa kun menkat alkoi ja tiesin yritykseen tulevan 3kk tauko. Olin tosi helpottunutkin kun elämällä oli taas suunnitelma. Tuntui, että olen hyödyllinen, vaikken naisena toimi niinkuin pitäisi. Nyt sit tänään oli jotenkin ihan totaaliromahdus Onneksi puolisoni tulee luokseni huomenna pariksi päiväksi, mutten halua tätä kaikkea sen niskaan kaataa.. En halua mitään negatiivista meidän välillä nyt kesän ajaksi.
Kun keksisi, miten taas nousta ylös... Ei ne tutkinnot ja tittelit mitään meinaa, jos ei perhettä ole. Eniten v*tuttaa mun äidin sanat, jotka sanoi joskus 3v sitten kun sanoin haluavani lapsia nuorena. Ensin kielsi mua edes miettimästä mitään sellasia. Pitäs oottaa tyyliin 4kymppiseksi niin kuin hän teki. Sitten sanoi, että kyllä mä raskaaksi tulen kun kerran tosi mies käy painamassa... Joopa joo...