Tähän ketjuun voi laittaa tekstinpätkiä kirjoituksistaan :)
- Viestiketjun aloittaja tytsi-89
- Ensimmäinen viesti
Voin laittaa tähän vaikka viimeisimmän äidinkielen esseeni. Meidän piti lukea kirja, poimia siitä jokin näkökulma/teema ja pohtia asiaa yleiseltä kannalta 
Sitä saatte haukkua/arvostella ihan niin paljon kuin haluatte Sain siitä täydet 60p/60p, paljon plussa-merkkejä ja kommentiksi "syvällistä pohdintaa". Joten en välitä haukuistanne, äidinkielen opettajan arviosta välitän enemmän :saint:
Sitä saatte haukkua/arvostella ihan niin paljon kuin haluatte
Sain siitä täydet 60p/60p, paljon plussa-merkkejä ja kommentiksi "syvällistä pohdintaa". Joten en välitä haukuistanne, äidinkielen opettajan arviosta välitän enemmän :saint:
näin
laita siitä kirjasta ennemminAlkuperäinen kirjoittaja tytsi-89:Voin laittaa tähän vaikka viimeisimmän äidinkielen esseeni. Meidän piti lukea kirja, poimia siitä jokin näkökulma/teema ja pohtia asiaa yleiseltä kannalta
Sitä saatte haukkua/arvostella ihan niin paljon kuin haluatte
Alkuperäinen kirjoittaja näin:laita siitä kirjasta ennemminAlkuperäinen kirjoittaja tytsi-89:Voin laittaa tähän vaikka viimeisimmän äidinkielen esseeni. Meidän piti lukea kirja, poimia siitä jokin näkökulma/teema ja pohtia asiaa yleiseltä kannalta
Sitä saatte haukkua/arvostella ihan niin paljon kuin haluatte
Laitan ton aineen ensin niin pääsette haukkumaan kirjoitustaitojani
Kirjasta voin laittaa pian pätkän, kunhan löydän jonkun sopivan.Entäs mun arvio, piittaatko siitä? Mäkin siis satun olemaan äikänope? (Kiva muuten kuulla, ettei ihan aina tee turhaa työtä...)Alkuperäinen kirjoittaja näin:laita siitä kirjasta ennemminAlkuperäinen kirjoittaja tytsi-89:Voin laittaa tähän vaikka viimeisimmän äidinkielen esseeni. Meidän piti lukea kirja, poimia siitä jokin näkökulma/teema ja pohtia asiaa yleiseltä kannalta
Sitä saatte haukkua/arvostella ihan niin paljon kuin haluatte
tytsi-89 harmaana
No siitä piittaan kyllä juu, kiva saada äikän opelta palautettaAlkuperäinen kirjoittaja SolAngel:Entäs mun arvio, piittaatko siitä? Mäkin siis satun olemaan äikänope? (Kiva muuten kuulla, ettei ihan aina tee turhaa työtä...)Alkuperäinen kirjoittaja näin:laita siitä kirjasta ennemminAlkuperäinen kirjoittaja tytsi-89:Voin laittaa tähän vaikka viimeisimmän äidinkielen esseeni. Meidän piti lukea kirja, poimia siitä jokin näkökulma/teema ja pohtia asiaa yleiseltä kannalta
Sitä saatte haukkua/arvostella ihan niin paljon kuin haluatte
Elämää haavekuplassa
" Yhdysvallat, unelmien maa, jossa kuka tahansa saattaa nousta ryysyistä rikkauteen". Näin olen
kuullut USA:ta usein mainostettavan. Sanonta kuvaa hyvin ihmisten käsitystä hyvästä elämästä. Tämä rikkaan, ylellisen elämän arvostus on aikakaudeton. Yltiökylläisen ja rahakeskeisen elämän tavoittelu näkyy yhtä lailla niin F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvusta kertovassa Kultahattu-romaanissa kuin nykypäivän suositussa OC-nuortensarjassa. Long Island. Newport. Uima-altaita. Hienoja autoja. Samppanjaa. Golfkenttiä. Mutta tuoko raha ja rikkaus onnea? Kysymys koskettaa niin 2000-luvun ihmisiä kuin vuosikymmeniä sitten eläneitä ihmisiäkin.
Kultahattu on romaani 20-luvun levottomasta sukupolvesta, hyvin rikkaiden ihmisten ylellisestä elämästä Long Islandilla, lähellä New Yorkia. Teosta on luonnehdittu jazz-aikakauden tarkaksi kuvaukseksi. Long Island koostuu kahdesta alueesta: " epämuodikas" West Egg ja " tyylikäs" East Egg. Ihmiset asuvat hienoissa huviloissa uima-altaineen ja golfkenttineen ja pitävät suuria seurapiirijuhlia. Tämä on kuitenkin vain pintaa. " Haavekuplan" sisällä kytee katkeruutta, salasuhteita, kaksinaamaisuutta, pettämistä, surua ja pettymyksiä.
Raha ja varallisuus ohjaavat tavalla tai toisella lähes jokaisen kirjan henkilön elämää. Poikkeuksen tässä tekee kertoja Nick Carraway. Hän elää pienessä mökissään rikkaiden keskellä, mutta seuraa tapahtumia pääosin vain taustalta. Nickiä kiehtoo tämä ylellinen elämäntapa, mutta samalla hän paheksuu rikkaiden yltiökylläistä elämää. Nickin naapurissa asustaa Jay Gatsby hulppeassa huvilassaan. Gatsby on hankkinut kaiken omaisuutensa unelmiensa naisen, Daisy Buchananin vuoksi. Gatsbyllä ja Daisyllä oli suhde heidän ollessaan vielä nuoria. Tällöin Gatsby oli rikkaan Daisyn mielestä liian köyhä, minkä vuoksi suhde kariutui. Nykyään Daisy elää Tomin vaimona lahdelman toisella puolella.
Raha ei tuo onnea yhdellekään Long Islandin asukkaalle. Gatsby ja Daisy seurustelevat vähän aikaa salassa Tomilta, mutta onnea ei kestä kauan. Tomilla on suhde lähellä Long Islandia sijaitsevan Valley of Ashes- kylässä asuvan autokauppiaan vaimon, Myrtle Wilsonin kanssa. Daisy tietää suhteesta ja kerran Daisyn ja Gatsbyn palatessa New Yorkista Long Islandille, ajaa Daisy tahallaan Myrtlen yli Gatsbyn autolla. Myrtle kuolee ja Tom väittää hänen aviomiehelleen Georgelle, että Gatsby ajoi Myrtlen yli. Myrtlen aviomies ampuu Gatsbyn ja sen jälkeen itsensä. Tarinan loppu on kaikin tavoin onneton.
Kultahatun tyylisuunta on modernismi. Kirjassa on käytetty epälineaarista ajankulun kuvausta, kertojaan rajoittuvaa näkökulmaa, tajunnanvirtatekniikkaa ja symbolismia. Long Islandin tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen elämään. Ihmissuhteet ja yksilölliset tunteet ovat esillä. Kultahatun maailmassa yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus köyhien ja rikkaiden välillä on huomattava. Rikkaat ihmiset elävät omassa maailmassaan Long Islandilla välittämättä ja tietämättä köyhempien ihmisten asioista. Valley of Ashes- kylä symbolisoi kaikkia vähemmän varakkaita ihmisiä, jotka kelpaavat vain rikkaiden salaisiksi rakastajiksi ja autojen tankkaamiseen. Valley of Ashesin yllä olevalla kukkulalla komeilee mainoskyltti, jossa on maalattuna T. J Eckleburgin silmät. Silmät kuvastavat USA:n vahvaa markkinataloutta, joka tuomitsevasti tuijottaa yhteiskunnan epäonnistujia.
Ajat ovat jonkin verran muuttuneet Kultahatun ajoilta, mutta nykypäivänäkin rikkaan ja materialistisen elämän arvostus näkyy kaikissa yhteiskunnissa. Ihmiset tavoittelevat rahaa ja valtaa, ostelevat hienoja asuntoja, tuhlaavat rahojaan " välttämättömiin" kulutushyödykkeisiin, kadehtivat toistensa varakkuutta ja kilpailevat naapureidensa kanssa, kenellä on uusin ja kallein auto. USA:ssa jokainen on oman onnensa seppä. Veroja kerätään vain vähän ja köyhät eivät saa hyvää sairaanhoitoa. Tätäkö me todella haluamme? Itsekeskeistä elämäntyyliä, jossa lähimmäisestä ei huolehdita. Voiko ihmisen arvon nykypäivänä mitata rahalla, kuten Daisy arvotti köyhän Gatsbyn?
Vanha klisee " raha ei tuo onnea", pitää mielestäni paikkansa. Liika raha ja materia saa ihmisen muista piittaamattomaksi olennoksi. Kun on varaa kaikkeen, ei mikään enää tunnu miltään. Ei ole mitään tavoitetta, jonka eteen ponnistella. Ihmiset usein unohtavat, että elämässä tärkeintä on rakkaus ja toisten ihmisten kanssa oleminen. Kumpaa muistelisit ennemmin vanhuuspäivinäsi: valtavaa omaisuuttasi vai hetkiä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa? Oliko elämäsi onnellisin hetki se, kun sait palkankorotuksen ja uuden auton vai se, miten tutustuit uusiin ihmisiin ja sait heistä korvaamattomia ystäviä? Koskaan ei ole liian myöhäistä tarkastella omia elämänarvojaan.
" Yhdysvallat, unelmien maa, jossa kuka tahansa saattaa nousta ryysyistä rikkauteen". Näin olen
kuullut USA:ta usein mainostettavan. Sanonta kuvaa hyvin ihmisten käsitystä hyvästä elämästä. Tämä rikkaan, ylellisen elämän arvostus on aikakaudeton. Yltiökylläisen ja rahakeskeisen elämän tavoittelu näkyy yhtä lailla niin F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvusta kertovassa Kultahattu-romaanissa kuin nykypäivän suositussa OC-nuortensarjassa. Long Island. Newport. Uima-altaita. Hienoja autoja. Samppanjaa. Golfkenttiä. Mutta tuoko raha ja rikkaus onnea? Kysymys koskettaa niin 2000-luvun ihmisiä kuin vuosikymmeniä sitten eläneitä ihmisiäkin.
Kultahattu on romaani 20-luvun levottomasta sukupolvesta, hyvin rikkaiden ihmisten ylellisestä elämästä Long Islandilla, lähellä New Yorkia. Teosta on luonnehdittu jazz-aikakauden tarkaksi kuvaukseksi. Long Island koostuu kahdesta alueesta: " epämuodikas" West Egg ja " tyylikäs" East Egg. Ihmiset asuvat hienoissa huviloissa uima-altaineen ja golfkenttineen ja pitävät suuria seurapiirijuhlia. Tämä on kuitenkin vain pintaa. " Haavekuplan" sisällä kytee katkeruutta, salasuhteita, kaksinaamaisuutta, pettämistä, surua ja pettymyksiä.
Raha ja varallisuus ohjaavat tavalla tai toisella lähes jokaisen kirjan henkilön elämää. Poikkeuksen tässä tekee kertoja Nick Carraway. Hän elää pienessä mökissään rikkaiden keskellä, mutta seuraa tapahtumia pääosin vain taustalta. Nickiä kiehtoo tämä ylellinen elämäntapa, mutta samalla hän paheksuu rikkaiden yltiökylläistä elämää. Nickin naapurissa asustaa Jay Gatsby hulppeassa huvilassaan. Gatsby on hankkinut kaiken omaisuutensa unelmiensa naisen, Daisy Buchananin vuoksi. Gatsbyllä ja Daisyllä oli suhde heidän ollessaan vielä nuoria. Tällöin Gatsby oli rikkaan Daisyn mielestä liian köyhä, minkä vuoksi suhde kariutui. Nykyään Daisy elää Tomin vaimona lahdelman toisella puolella.
Raha ei tuo onnea yhdellekään Long Islandin asukkaalle. Gatsby ja Daisy seurustelevat vähän aikaa salassa Tomilta, mutta onnea ei kestä kauan. Tomilla on suhde lähellä Long Islandia sijaitsevan Valley of Ashes- kylässä asuvan autokauppiaan vaimon, Myrtle Wilsonin kanssa. Daisy tietää suhteesta ja kerran Daisyn ja Gatsbyn palatessa New Yorkista Long Islandille, ajaa Daisy tahallaan Myrtlen yli Gatsbyn autolla. Myrtle kuolee ja Tom väittää hänen aviomiehelleen Georgelle, että Gatsby ajoi Myrtlen yli. Myrtlen aviomies ampuu Gatsbyn ja sen jälkeen itsensä. Tarinan loppu on kaikin tavoin onneton.
Kultahatun tyylisuunta on modernismi. Kirjassa on käytetty epälineaarista ajankulun kuvausta, kertojaan rajoittuvaa näkökulmaa, tajunnanvirtatekniikkaa ja symbolismia. Long Islandin tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen elämään. Ihmissuhteet ja yksilölliset tunteet ovat esillä. Kultahatun maailmassa yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus köyhien ja rikkaiden välillä on huomattava. Rikkaat ihmiset elävät omassa maailmassaan Long Islandilla välittämättä ja tietämättä köyhempien ihmisten asioista. Valley of Ashes- kylä symbolisoi kaikkia vähemmän varakkaita ihmisiä, jotka kelpaavat vain rikkaiden salaisiksi rakastajiksi ja autojen tankkaamiseen. Valley of Ashesin yllä olevalla kukkulalla komeilee mainoskyltti, jossa on maalattuna T. J Eckleburgin silmät. Silmät kuvastavat USA:n vahvaa markkinataloutta, joka tuomitsevasti tuijottaa yhteiskunnan epäonnistujia.
Ajat ovat jonkin verran muuttuneet Kultahatun ajoilta, mutta nykypäivänäkin rikkaan ja materialistisen elämän arvostus näkyy kaikissa yhteiskunnissa. Ihmiset tavoittelevat rahaa ja valtaa, ostelevat hienoja asuntoja, tuhlaavat rahojaan " välttämättömiin" kulutushyödykkeisiin, kadehtivat toistensa varakkuutta ja kilpailevat naapureidensa kanssa, kenellä on uusin ja kallein auto. USA:ssa jokainen on oman onnensa seppä. Veroja kerätään vain vähän ja köyhät eivät saa hyvää sairaanhoitoa. Tätäkö me todella haluamme? Itsekeskeistä elämäntyyliä, jossa lähimmäisestä ei huolehdita. Voiko ihmisen arvon nykypäivänä mitata rahalla, kuten Daisy arvotti köyhän Gatsbyn?
Vanha klisee " raha ei tuo onnea", pitää mielestäni paikkansa. Liika raha ja materia saa ihmisen muista piittaamattomaksi olennoksi. Kun on varaa kaikkeen, ei mikään enää tunnu miltään. Ei ole mitään tavoitetta, jonka eteen ponnistella. Ihmiset usein unohtavat, että elämässä tärkeintä on rakkaus ja toisten ihmisten kanssa oleminen. Kumpaa muistelisit ennemmin vanhuuspäivinäsi: valtavaa omaisuuttasi vai hetkiä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa? Oliko elämäsi onnellisin hetki se, kun sait palkankorotuksen ja uuden auton vai se, miten tutustuit uusiin ihmisiin ja sait heistä korvaamattomia ystäviä? Koskaan ei ole liian myöhäistä tarkastella omia elämänarvojaan.
kyll¨ästyny ittensä mainostamiseen
miten joku jaksaakin paasata ittestään koko ajan...... huoh....
vieras
Kukaanhan ei nimenomaan halunnu lukea jotain sun äikän esseetä!!! Kirjastasihan se pätkä piti laittaa...Alkuperäinen kirjoittaja tytsi-89:
Markus
Oli Perjantai-ilta ja mä olin taas tavanomaisella ryyppyreissullani Helsingin Kaivopuistossa. Paikalla oli kymmeniä nuoria, kuten aina viikonloppuisin. Olin ison kaveriporukan keskellä, mutta ajatukseni olivat jossain ihan muualla. Tunsin oloni yksinäiseksi suuresta ihmisvilinästä huolimatta. Otin huikan kaljapullostani ja katsoin ympärilleni. Muutama nuori oli sammunut jonnekin puskan taakse, pari jätkää tappeli nurmikolla ja koko puisto oli täynnä horjuvia ja räkättäviä nuoria. -No Make, onko sulla joku muija kierroksissa? kysyi Jartsa eli Jari, mun hyvä frendi. -No ainahan niitä riittää yksi joka viikonlopulle, mä virnistin. -Se on oikea asenne! se huudahti ja taputti mua olalle. Oikeasti en ollut tapaillut ketään pitkään aikaan.
Hetken päästä Jartsa ja Rippe, eli Risto lähtivät iskemään joitain tyttöjä. Joka viikonloppu sama kuvio: ensin dokaillaan, sitten pokaillaan ja lopuksi oksennetaan sisuskalut ulos. Mua alkoi heikottaa ja istahdin lähellä olevalle penkille. Päätä alkoi jo jomottaa ja huutavien nuorten melu kaikua korvissa. Miksi mun pitää juoda itseni känniin joka ikinen viikonloppu, vaikka siitä seuraa aina ongelmia ja paha krapula? Sitä en tiedä itsekään. Tekisi mieli vaan olla koko ajan kännissä tai vaikka nukkua niin ei tarvitsisi kestää tätä typerää elämää. Mahassa alkoi myllertää. Nousin ylös ja oksensin kolme kertaa penkin taakse. Sitten istahdin taas penkille ja taisin nukahtaa hetkeksi. Jonkin ajan kuluttua aloin jo pikkuisen selviämään ja alkoi tulla kylmä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kotiin päin. Kotimatkaani säesti räksyttävä lintuparvi.
Kotona oksensin ensitöikseni eteisen matolle. -Ai herra suvaitsi vihdoin tulla kotiin? mutsi tuli heti valittamaan. -Make, mä olen huolissani susta, se sanoi ja näytti siltä, että aloittaisi pian kunnon saarnan. Mä en tässä kunnossa todellakaan jaksanut kuunnella sen jäkätystä. -Olisit huolissasi faijasta, mä sanoin ja katsoin isääni, joka makasi taas sammuneena sohvalla. -Äläkä yritä edes esittää, että välittäisit! mä huusin vielä enkä välittänyt mutsin moittivasta katseesta. Sitten ryntäsin huoneeseeni ja paiskasin oven perässäni.
Rojahdin sängylleni ja mietin paskaa elämääni. Meidän perheen elämä romahti, kun mun pikkubroidi Lauri kuoli syöpään kaksi vuotta sitten. Mä olin silloin 14 vuotta ja Lauri 11. Otin käteeni kehystetyn valokuvan Laurista. Kuva oli otettu vain muutama kuukausi ennen rakkaan veljeni kuolemaa. Kuvassa Lauri hymyili iloisesti. Sillä oli vaaleat kiharat hiukset, siniset silmät ja se näytti ihan kiiltokuvapojalta. Lauri oli aina se meidän perheen kiltti lapsi: kohtelias ja suloinen, joka auttoi aina muita. Joka äidin unelmapoika. Kouluakin Lauri jaksoi käydä hyvin arvosanoin vielä pitkään sairauden puhkeamisesta. Mä olen sitten taas se suvun musta lammas: laiska, kapinallinen ja huono koulussa. Nyt mua hävettää ajatella, miten kusipää olin Laurille, kun se vielä eli. Tappelin sen kanssa joka asiasta ja ajoin sen aina ulos huoneestani. Lauri oli aina meistä se fiksumpi ja antoi tappeluissakin ensimmäisenä periksi. Äiti aina sanoi, että Lauri oli kuin enkeli, liian hyvä tähän maailmaan. Mä olen varma, että mutsi olisi toivonut, että mä olisin kuollut Laurin sijasta.
Laurin kuoltua mutsi ja faija olivat ihan sekaisin surusta. Siitä asti meidän elämä on ollut yhtä helvettiä. Mun isä Pentti on entinen alkoholisti, mutta se oli pitkään kuivilla jo ennen mun ja Laurin syntymää. Laurin kuolema sai sen kuitenkin taas tarttumaan pulloon. Nyt se on työtön ja vetää viinaa vähintään joka toinen päivä. Mun äiti Ritva on ammatiltaan juristi. Laurin kuoleman jälkeen se on tehnyt töitä yötä päivää joko kotona tai toimistolla. Ja silloin, kun se ei ollut töissä, se suri Lauria ja popsi masennuslääkkeitä. Otin Laurin kuvan käteeni ja katsoin sitä surullisena. Se oli ainoa ihminen, joka koskaan on ymmärtänyt mua ja nyt se on poissa. Meidän perheen koossa pitävä ilopilleri. Käperryin peiton alle kuva kainalossani. Pieni vesipisara putosi poskelleni ja se muistutti erehdyttävästi kyyneltä.
Oli Perjantai-ilta ja mä olin taas tavanomaisella ryyppyreissullani Helsingin Kaivopuistossa. Paikalla oli kymmeniä nuoria, kuten aina viikonloppuisin. Olin ison kaveriporukan keskellä, mutta ajatukseni olivat jossain ihan muualla. Tunsin oloni yksinäiseksi suuresta ihmisvilinästä huolimatta. Otin huikan kaljapullostani ja katsoin ympärilleni. Muutama nuori oli sammunut jonnekin puskan taakse, pari jätkää tappeli nurmikolla ja koko puisto oli täynnä horjuvia ja räkättäviä nuoria. -No Make, onko sulla joku muija kierroksissa? kysyi Jartsa eli Jari, mun hyvä frendi. -No ainahan niitä riittää yksi joka viikonlopulle, mä virnistin. -Se on oikea asenne! se huudahti ja taputti mua olalle. Oikeasti en ollut tapaillut ketään pitkään aikaan.
Hetken päästä Jartsa ja Rippe, eli Risto lähtivät iskemään joitain tyttöjä. Joka viikonloppu sama kuvio: ensin dokaillaan, sitten pokaillaan ja lopuksi oksennetaan sisuskalut ulos. Mua alkoi heikottaa ja istahdin lähellä olevalle penkille. Päätä alkoi jo jomottaa ja huutavien nuorten melu kaikua korvissa. Miksi mun pitää juoda itseni känniin joka ikinen viikonloppu, vaikka siitä seuraa aina ongelmia ja paha krapula? Sitä en tiedä itsekään. Tekisi mieli vaan olla koko ajan kännissä tai vaikka nukkua niin ei tarvitsisi kestää tätä typerää elämää. Mahassa alkoi myllertää. Nousin ylös ja oksensin kolme kertaa penkin taakse. Sitten istahdin taas penkille ja taisin nukahtaa hetkeksi. Jonkin ajan kuluttua aloin jo pikkuisen selviämään ja alkoi tulla kylmä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kotiin päin. Kotimatkaani säesti räksyttävä lintuparvi.
Kotona oksensin ensitöikseni eteisen matolle. -Ai herra suvaitsi vihdoin tulla kotiin? mutsi tuli heti valittamaan. -Make, mä olen huolissani susta, se sanoi ja näytti siltä, että aloittaisi pian kunnon saarnan. Mä en tässä kunnossa todellakaan jaksanut kuunnella sen jäkätystä. -Olisit huolissasi faijasta, mä sanoin ja katsoin isääni, joka makasi taas sammuneena sohvalla. -Äläkä yritä edes esittää, että välittäisit! mä huusin vielä enkä välittänyt mutsin moittivasta katseesta. Sitten ryntäsin huoneeseeni ja paiskasin oven perässäni.
Rojahdin sängylleni ja mietin paskaa elämääni. Meidän perheen elämä romahti, kun mun pikkubroidi Lauri kuoli syöpään kaksi vuotta sitten. Mä olin silloin 14 vuotta ja Lauri 11. Otin käteeni kehystetyn valokuvan Laurista. Kuva oli otettu vain muutama kuukausi ennen rakkaan veljeni kuolemaa. Kuvassa Lauri hymyili iloisesti. Sillä oli vaaleat kiharat hiukset, siniset silmät ja se näytti ihan kiiltokuvapojalta. Lauri oli aina se meidän perheen kiltti lapsi: kohtelias ja suloinen, joka auttoi aina muita. Joka äidin unelmapoika. Kouluakin Lauri jaksoi käydä hyvin arvosanoin vielä pitkään sairauden puhkeamisesta. Mä olen sitten taas se suvun musta lammas: laiska, kapinallinen ja huono koulussa. Nyt mua hävettää ajatella, miten kusipää olin Laurille, kun se vielä eli. Tappelin sen kanssa joka asiasta ja ajoin sen aina ulos huoneestani. Lauri oli aina meistä se fiksumpi ja antoi tappeluissakin ensimmäisenä periksi. Äiti aina sanoi, että Lauri oli kuin enkeli, liian hyvä tähän maailmaan. Mä olen varma, että mutsi olisi toivonut, että mä olisin kuollut Laurin sijasta.
Laurin kuoltua mutsi ja faija olivat ihan sekaisin surusta. Siitä asti meidän elämä on ollut yhtä helvettiä. Mun isä Pentti on entinen alkoholisti, mutta se oli pitkään kuivilla jo ennen mun ja Laurin syntymää. Laurin kuolema sai sen kuitenkin taas tarttumaan pulloon. Nyt se on työtön ja vetää viinaa vähintään joka toinen päivä. Mun äiti Ritva on ammatiltaan juristi. Laurin kuoleman jälkeen se on tehnyt töitä yötä päivää joko kotona tai toimistolla. Ja silloin, kun se ei ollut töissä, se suri Lauria ja popsi masennuslääkkeitä. Otin Laurin kuvan käteeni ja katsoin sitä surullisena. Se oli ainoa ihminen, joka koskaan on ymmärtänyt mua ja nyt se on poissa. Meidän perheen koossa pitävä ilopilleri. Käperryin peiton alle kuva kainalossani. Pieni vesipisara putosi poskelleni ja se muistutti erehdyttävästi kyyneltä.
Mielellani tuon patkan luin, en vaan ehtinyt sita kirjoittamaan.Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
no joo.
aika perus essee minusta, mutta etpä sä halunnutkaan miedän kommentteja tai ne eivät sinua kiinnostaneet jos emme ole äikän opeja.. :snotty: mua vaan ärsyttää tuo yleinen olettamus ja jeesustelu, että raha ei tuo onnea ja rikkaus tekee jotenkin huonoksi ja itsekkääksi ihmiseki. ei rikkaus pois sulje sitä ettetkö voisi olla ns."hyvä ihminen".
ja vanha viisauskin jo sanoo, että on kivempi itkeä mersussa kuin ladassa :kieh:
aika perus essee minusta, mutta etpä sä halunnutkaan miedän kommentteja tai ne eivät sinua kiinnostaneet jos emme ole äikän opeja.. :snotty: mua vaan ärsyttää tuo yleinen olettamus ja jeesustelu, että raha ei tuo onnea ja rikkaus tekee jotenkin huonoksi ja itsekkääksi ihmiseki. ei rikkaus pois sulje sitä ettetkö voisi olla ns."hyvä ihminen".
ja vanha viisauskin jo sanoo, että on kivempi itkeä mersussa kuin ladassa :kieh:
no ei kannata kyllä välittääkäänAlkuperäinen kirjoittaja tytsi-89:Voin laittaa tähän vaikka viimeisimmän äidinkielen esseeni. Meidän piti lukea kirja, poimia siitä jokin näkökulma/teema ja pohtia asiaa yleiseltä kannalta
Sitä saatte haukkua/arvostella ihan niin paljon kuin haluatte
harvoilla täällä on oikeesti mitään käsitystä juuri mistään mitä haukkuvat,pääasia että saavat haukkua ja arvostella,mitään rakentavaa kommenttia harvoin saa :/ mä en valitettavasti pystyny lukemaan tuota sun pitkää tekstiä,ei silmät kestä tuommosta yhtämittasta pötköä nyt kun ei oo lasit päässä :ashamed:
mutta onnea hyvistä pisteistä,mäki tykkäsin koulussa äidinkielestä hirveesti ja sainki ihan kiitettäviä arvosanoja aina