Meillä oli samanlaista huutoa öisin. Esikoinen on ollut aina huono nukkumaan ja on heräillyt öisin vauvasta lähtien. Allergioita ei ole mutta atooppisen tyyppinen iho kuten minullekin. Lapsi ei ole paljoa sairastellut. Ainoa "poikkkeus" normaaliin on että poika on syntynyt keskosena rv 35+5 ja vietti ensimmäisen 18 vrk sairaalan keskolassa.
Kauhukohtaukset alkoivat kun poika oli noin 1-1,5-vuotias, muistaakseni. Ja ne kestivät noin vuoden. Meidän onneksemme huuto ei ollut ihan joka öistä ja poika heräsi hysteerisenä huutamaan, sätkimään ja heittäytymään sänkyynsä korkeintaa pari kertaa yössä. Vaikka poika alkoi huutamaan enemmän kosketuksesta ja ei halunnut syliin niin noin 5-10 minuutin huutamisen ja tyynnyttelyn yrittäisen jälkeen otin pojan väkisin syliin. Välillä tuli nyrkistä ja olin itsekin mustelmilla kun poika hysteerisen tempoi. mutta muutaman minuutin halaamisen jälkeen poika rauhoittui ja huuto lakkasi ja muuttui normaaliksi itkuksi. Paras oli asento vatsa vatsaa vasten. Siinä kosketuspinta oli tarpeeksi suuri (kai) ja poika rauhoittui parhaiten.
Tuo aika oli aika kamalaa ja rasittavaa ja kun tulin vielä raskaaksikin niin pojan tyynnyttely ei ollut mitään helppoa ja miellyttävää puuhaa.
Unikoulua kokeiltiin, huudattamistakin mutta poika huusi hysteerisenä reilusti yli tunnin ja parhaimmillaan kaksi. Piti naapureitakin ajatella. Etenkin kun huuto ei ollut normaalia vaan hysteeristä, jopa eläimellistä ulvomista. Ja kokeiltiin ihan kaikkea ja mikään ei auttanut. Lapsi vaan heräsi huutamaan. ja sitten se vaan jossain vaiheessa loppui.
Minä olen itse ollut hieman alle 1-vuotiaana sairaalan unikoulussa. Äitini palasi työelämään ja isäni jäi työttömäksi. Reagoin asiaan niin että vavoin yöt ja nukuin päivät. Neuvolan ehdotus oli sairaalan unikoulu. Kuullostaa karulta toimenpiteeltä noin pieneen juttuun mutta ajat olivat silloin toiset ja mitään traumoja en ole saanut unikoulusta. Nukuin vanhempieni välissä 3-vuotiaaksi ja sen jäljkeen omassa sängyssä joka oli kiinni vanhempien sängyssä. silloin ei tosin puhuttu mistään perhepedeistä
Kauhukohtaukset alkoivat kun poika oli noin 1-1,5-vuotias, muistaakseni. Ja ne kestivät noin vuoden. Meidän onneksemme huuto ei ollut ihan joka öistä ja poika heräsi hysteerisenä huutamaan, sätkimään ja heittäytymään sänkyynsä korkeintaa pari kertaa yössä. Vaikka poika alkoi huutamaan enemmän kosketuksesta ja ei halunnut syliin niin noin 5-10 minuutin huutamisen ja tyynnyttelyn yrittäisen jälkeen otin pojan väkisin syliin. Välillä tuli nyrkistä ja olin itsekin mustelmilla kun poika hysteerisen tempoi. mutta muutaman minuutin halaamisen jälkeen poika rauhoittui ja huuto lakkasi ja muuttui normaaliksi itkuksi. Paras oli asento vatsa vatsaa vasten. Siinä kosketuspinta oli tarpeeksi suuri (kai) ja poika rauhoittui parhaiten.
Tuo aika oli aika kamalaa ja rasittavaa ja kun tulin vielä raskaaksikin niin pojan tyynnyttely ei ollut mitään helppoa ja miellyttävää puuhaa.
Unikoulua kokeiltiin, huudattamistakin mutta poika huusi hysteerisenä reilusti yli tunnin ja parhaimmillaan kaksi. Piti naapureitakin ajatella. Etenkin kun huuto ei ollut normaalia vaan hysteeristä, jopa eläimellistä ulvomista. Ja kokeiltiin ihan kaikkea ja mikään ei auttanut. Lapsi vaan heräsi huutamaan. ja sitten se vaan jossain vaiheessa loppui.
Minä olen itse ollut hieman alle 1-vuotiaana sairaalan unikoulussa. Äitini palasi työelämään ja isäni jäi työttömäksi. Reagoin asiaan niin että vavoin yöt ja nukuin päivät. Neuvolan ehdotus oli sairaalan unikoulu. Kuullostaa karulta toimenpiteeltä noin pieneen juttuun mutta ajat olivat silloin toiset ja mitään traumoja en ole saanut unikoulusta. Nukuin vanhempieni välissä 3-vuotiaaksi ja sen jäljkeen omassa sängyssä joka oli kiinni vanhempien sängyssä. silloin ei tosin puhuttu mistään perhepedeistä