Onnea jälleen kaikille synnyttäneille :heart:!
Tuikku, on hienoa ja rohkeaa myöntää, ettei vauva-arki ole vain ihanaa. On täysin ymmärrettävää, että tuntee myös vaikeita tunteita.
Noista vaikeista tunteista tulinkin itse asiassa kirjoittamaan. Raskauteni oli siis jälleen, kolmannen kerran, todella hankala psyykkisesti, mutta toisin kuin edellisillä kerroilla, mieliala ei parantunutkaan synnytyksen jälkeen. Tunnen koko ajan pohjatonta kauhua, että menetän tytön. Pelkään koko ajan taukoamatta, että hänessä on jokin hätänä niin, että hän kuolee. Ja tämä kauhu vie niin paljon energiaa, että tunnen itseni mielettömän masentuneeksi. Lääkäriin en ole lasta vienyt, sillä järjen, mieheni ja terapeuttini avulla tajuan, että tämä kaikki kauhu on oman mieleni tuotetta ja johtuu omasta menneisyydestäni, kun jäin aivan yksin kärsimään painajaismaisista tapahtumista ja nyt pelkään, etten itse huomaa, että tyttäreni kärsii. Mutta tunnetta järki ei kohtaa, ja olen aivan loppu. Tai jaksan kyllä huolehtia vauvasta. Todellakin siis huolehdin. Aivan liikaa. Taukoamatta. Kun hän nukkuu, en osaa yhtään hengähtää, vaan pelkään silloinkin kuollakseni.
Mies oli tänään vauvan kanssa kahden kesken pienen hetken, kun kävin vähän aikaa ulkona. Teki mieli kävellä pois kaikesta. Elämästä. Toivoin, että auto ajaisi päälleni, jotta pääsisin eroon kamalista oloistani. Mutta ei. Auto ei ajanut päälleni ja palasin kotiin. Tietenkin palasin. En minä oikeasti ole mihinkään menossa. En tietenkään. Minulla on kolme pientä lasta, eikä heitä voi missään nimessä jättää. Mutta tuollaisia ajatuksia tulee, kun on niin väsynyt. On kuitenkin suuri ero ajatella kuin mennä toteuttamaan ajatuksiaan.
Toinen iso ongelma on tällä hetkellä ruumiinkuvani. Mahdun jo samoihin farkkuihin kuin ennen raskautta. Silti tunnen itseni valtavaksi norsuksi ja maailmankaikkeuden rumimmaksi ja ällöttävimmäksi olennoksi. Minun on vaikea katsoa ketään kasvoihin puhuessani, sillä en halua kenenkään näkevän kuvottavuuttani.
Tällaisin tunnelmin siis
Helmitoivo
Tuikku, on hienoa ja rohkeaa myöntää, ettei vauva-arki ole vain ihanaa. On täysin ymmärrettävää, että tuntee myös vaikeita tunteita.
Noista vaikeista tunteista tulinkin itse asiassa kirjoittamaan. Raskauteni oli siis jälleen, kolmannen kerran, todella hankala psyykkisesti, mutta toisin kuin edellisillä kerroilla, mieliala ei parantunutkaan synnytyksen jälkeen. Tunnen koko ajan pohjatonta kauhua, että menetän tytön. Pelkään koko ajan taukoamatta, että hänessä on jokin hätänä niin, että hän kuolee. Ja tämä kauhu vie niin paljon energiaa, että tunnen itseni mielettömän masentuneeksi. Lääkäriin en ole lasta vienyt, sillä järjen, mieheni ja terapeuttini avulla tajuan, että tämä kaikki kauhu on oman mieleni tuotetta ja johtuu omasta menneisyydestäni, kun jäin aivan yksin kärsimään painajaismaisista tapahtumista ja nyt pelkään, etten itse huomaa, että tyttäreni kärsii. Mutta tunnetta järki ei kohtaa, ja olen aivan loppu. Tai jaksan kyllä huolehtia vauvasta. Todellakin siis huolehdin. Aivan liikaa. Taukoamatta. Kun hän nukkuu, en osaa yhtään hengähtää, vaan pelkään silloinkin kuollakseni.
Mies oli tänään vauvan kanssa kahden kesken pienen hetken, kun kävin vähän aikaa ulkona. Teki mieli kävellä pois kaikesta. Elämästä. Toivoin, että auto ajaisi päälleni, jotta pääsisin eroon kamalista oloistani. Mutta ei. Auto ei ajanut päälleni ja palasin kotiin. Tietenkin palasin. En minä oikeasti ole mihinkään menossa. En tietenkään. Minulla on kolme pientä lasta, eikä heitä voi missään nimessä jättää. Mutta tuollaisia ajatuksia tulee, kun on niin väsynyt. On kuitenkin suuri ero ajatella kuin mennä toteuttamaan ajatuksiaan.
Toinen iso ongelma on tällä hetkellä ruumiinkuvani. Mahdun jo samoihin farkkuihin kuin ennen raskautta. Silti tunnen itseni valtavaksi norsuksi ja maailmankaikkeuden rumimmaksi ja ällöttävimmäksi olennoksi. Minun on vaikea katsoa ketään kasvoihin puhuessani, sillä en halua kenenkään näkevän kuvottavuuttani.
Tällaisin tunnelmin siis
Helmitoivo