Onnittelut vauvansa saaneille! <3 Ja isot
tsempitykset vielä odottaville!
Jospa mäkin
synnytyskertomusta nyt vähän raapustelisin, kun molemmat pienet nukkuu.
Keskiviikkona 29.9 aamulla kuopus heräs itkeen jo ennen kuutta. Aattelin et meen hänen huoneen sohval hetkeks lepäileen, jos rauhottus viel nukkuun. Siinä sit josain vaiheessa tunsin, et nyt tuli jotain märkää enemmänkin. Oli pimeää, ja aattelin heti et oli lapsivettä. Siinä jännittyneissä fiiliksissä makoilin viel hetken, ku kuopus ei ollu uudelleen vielä nukahtanu, mut haki kyllä unta. Kului aikaa ja aattelin et nyt on kyllä pakko nousta, otin tytön ylös sängystä ja menin vessaan. Voitte kuvitella sen säikähdyksen kun tajusin että olikin verta.. Soitin miehelle, joka tuli kyytiä antaan, ja lähettiin sairaalalle. Käyrille ja tukimuksiin, syy ei selvinny, joten kotiin.
Suht sekavissa tunnelmissa meni se keskiviikko, kuitenkin melko normaali arkipäivä loppujen lopuksi. Illalla alko vähän supisteleen, mutta menin nukkuun puolilta öin ja sainkin nukuttua puol neljään kunnes alko jo hieman tuntuun supistukset. Nousin ylös, hengailin koneella ym. Mieskin havahtu neljän jälkeen, eikä saanu enää unta. Viiden jälkeen alko oleen selvää, et varmaan lähtö tulee, joskaan supistukset ei vieläkään kovin kipeitä ollu. Hieman ennen kuutta soitin äidille et tulis kattoon vanhempia lapsia ja seitsemän aikaan oltiin sairaalalla.
Supistukset ei vieläkään mitään ihan kauheen kovia, ja niitä käyrään piirtykin ilmesesti aika vähän, vaikka niitä kyllä tulikin ihan säännöllisesti. Kätilö kuitenkin mietti lähettäisikö vielä kotiin, koska olin vain 3cm auki, ja käyrät tosiaan näytti mitä näytti. Kahdeksan jälkeen pöydällä maatessa meni lapsivedet ja sillä samalla supistukset kertaantus jollain tsiljoonalla. Kätilö totes vaan, et nyt ei tarvikaan miettiä mitä teidän kanssa tehdään ja meni varaan meille synnytyssalia. Hyvä että pääsin sinne käveleen, supistuksia tuli koko ajan. Synnytyssalissa oltiin hieman ennen puolta yhdeksää ja kätilö pyysi anestesialääkäriä laittaan epiduraalia. Paine kuitenkin kasvoi ja ennen kuin lääkäri pääsi paikalle oli jo liian myöhäistä epiduraalille ja laittovat kohdunkaulanpuudutteen (aivan järkyttävä laitettava niissä supistuskivuissa, ja laitto sattui!! Lisäksi siitä ei ollut MITÄÄN hyötyä, kipu oli täysin samanlaista!!)
Yhtäkkiä pöllähti paikalle lääkäreitä ja hoitajia, ilman että tiesin yhtään että mitä oli tekeillä. "Mene kyljelleen." "Mene kontalleen." "Imukuppi esille". Soitto leikkaussaliin. Josain vaiheessa sain selville että vauvan sydänäänet tosi heikot. "Jos vauva ei pian korjaa, joudutaan menemään leikkaukseen". Aattelin, et jos mä vähän ponnistan? Ponnistin ja sydänäänet korjaantu! (olin niin ylpeä itsestäni, äidinvaisto on mieletön) Ei tarvittu imukuppia, saatika leikkausta. Olin kokonaan auki ja sain ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti 2min. Onneks! En olis sitä kipua kestäny yhtään kauemmin. Aikasemmin epiduraalin johdosta en oo tuntenu ponnistuskipua. Se oli aivan tajutonta. (muoks* Lisäys; En saanu ainuttakaan tikkiä ja mietin vaan et mitenköhän venähtäneet mun paikat onkaan
)
Noh, lapsen napanuora niin lyhyt, että ei saatu nostettua edes vatsalle. Kätilö kertoi, että jos istukka ois ollu vähänkään korkeemmalle kiinnittyny, lapsi ei ois päässy ulos.
Mut en häntä kuitenkaan ois rinnalle ees saanu. Kaikki kävi niin nopeeta (tosiaan salissa vähän ennen puolta ysiä ja vauvan syntymäaika 8.50) että lapsen keuhkoista ei ehtiny lapsivedet poistuun ja hengitys oli vaikeeta. Hänet vietiin napanuoran leikkauksen jälkeen tarkkailuun ja siitä parin tunnin päästä teholle koska saturaatioarvot ei noussu tarpeeks.
Itse olin jalat pystyssä salissa. Synnytys tosiaan niin nopee, et istukka ei "tajunnu" että vauva syntyny, eikä meinannu irrota. Jälkivaihe 1.5h... Taas väläyteltiin leikkaussalia ym. Ja vitsi sitä pistosten ja kohdun painelujen määrää mitä siinä 1.5 tunnissa oli. Itkin kivusta ja epätoivosta.. En tienny mitä vauvan kanssa tapahtuu, joutuuko tässä ite vielä leikkaukseen ja mitä.. Noh istukka lopulta irtos ja verta tuli samalla paljon. Lähestulkoon menetin tajuntani, ja taas oli sali täynnä ihmisiä. Tipan avulla kuitenkin olo korjaantus. Oksensin vielä jostain syystä ja torstai menikin sängyssä maaten ja itkien..
Perjantaina kolmen jälkeen sain vauvan viereeni, mutta vasta lauantaina todella rakastuin. Olin sitä ennen tosi sekavissa tunnelmissa.. Lauantaina lähettin jo kotiinkin. Pe-la yö oli aivan kaaottinen. Ekaks oma vauva itki 6h ja sen jäkeen itki toisten vauvat, äidit kuorsas, hoitajat ramppas ym.ym.ym. Nukuin sinä yönä varmaan tunnin ja olin aivan valmis kotiin! Aiemmilta kerroilta on vaan hyviä muistoja sairaalasta ja huonetovereista, nyt olin aivan kypsä.
Vieläkin spesiaali paljon itkettää, kun näen/ luen että vauva saatu suoraan rinnalle. Tunnen et menetin ison osan kokemuksesta joka kuuluu synnytykseen. Nytkin alkaa itkettään..
Onneksi kaikki nyt hyvin! Arki haastavaa vauvan ja 1.5v.n kanssa, oman lisänsä tuo toi 8v. esimurkkuikänen. Oon tosi väsyny, mut kuitenkin ikionnellinen mun kolmesta tytöstä <3
kaarja ja tyttö 3vk 2pv