Tähän on nyt kyllä pakko vastata, vaikka kirjoittelu onkin ollut sävyltään uskomattoman ilkeää niitä kohtaan, joilla on huonoja kokemuksia synnytyksestä.
Minut on raiskattu enkä koe tämän erikoisen termin synnytysraiskaus loukkaavan minua. Parempikin nimitys varmaan olisi, mutta toisaalta tietyntyyppiset tilanteet odotusaikana ja synnytyksessä voivat tuntua raiskaukselta häpäisyn lisäksi. Miksi sanon näin? Siksi, että olen kokenut ns oikean raiskauksen, mutta myös tuntenut tulleeni henkisesti raiskatuksi odotusaikana ja synnytyksessä. Minut on fyysisesti häpäisty ja alistettu. Minulta on viety oikeus päättää kehostani ja kohdeltu objektina.
Ensimmäisen synnytyksen jälkeen lopputulos oli toivottu, lapsi ja äiti elossa. Minä kuitenkin koin tulleeni tallotuksi mennen tullen ja palatessa. Olisi pitänyt pitää puolensa paremmin. Olin kyllä perehtynyt synnytykseen ja luotin synnyttämään mennessä, että kyllä minusta huoli pidetään. Jos en jotain tiedä, voin kysyä ja saan vastauksen. Hätätilanteessa asiat tapahtuvat nopeasti ja silloin voi jäädä ilman vastausta, mutta kuvittelin tavallisen säännöllisen synnytyksen olevan jotain muuta. Minut nujerrettiin synnytyssalissa niin perusteellisesti, että en alkuun uskaltanut ottaa lastani syliin osastolla ilman lupaa. Väitän olevani monissa haasteissa keitetty voimakasluonteinen nainen, mutta esikoisen synnytyksessä minulta otettiin luulot pois. Ruodin pieleen menneitä asioita ja syitä yksin. Minkäänlaista synnytyskeskustelua sairaalassa ei käyty. Neuvolassa odotti sellainen hirviö, ettei sitäkään kautta apuja asiaan tullut. Paska mäihä, mutta opetti paljon. Olo oli alistettu, häväisty, nöyryytetty, henkisesti raiskattu pitkän tovin. Tämä toki vaikutti parisuhteeseen ja minäkuvaan. Asiasta päästiin kuitenkin yli.
Kuopuksen odotusaikana päätin, ettei minun yli enää kävellä. Sanoin asian myös miehelle ja käskin hänen pitää huolta minusta myös tilanteessa, jossa itse en siihen ehkä pystyisi. Toinen synnytys oli nopea. Kerroin kätilölle heti alkuun haluavani tietää mitä minulle tehdään ja miksi. Jos ei ole hätätilanne, toimenpiteistä on varoitettava ja lääkkeitä ei laiteta ilman lupaa. En ehtinyt saada kivunlievitystä ja olin "hankala" sillä en suostunut olemaan hiljaa, makaamaan selälläni ponnistaessani, kielsin koskemasta ja tekemästä turhia sisätutkimuksia jne. Paikalla oli kolme kätilöä joista yksi kirjasi ylös, toinen avusti ja kolmas vastasi tilanteesta. Päävastuussa oleva kätilö ymmärsi parista karjaisusta olla sörkkimättä persettäni, mutta nuorella avustavalla kätilöllä oli yllättävän aggressiivinen lähestymistapa. Hän kuitenkin pysyi ruodussa koska sitä vaadin. Mies teki kuten pyysin ja antoi myös ymmärtää minun olevan tosissaan. Ponnistuttaa yrittivät liian aikaisin, vaikka itse koin ettei ole vielä sen aika. Loppujen lopuksi kokemus oli rikastuttava sekä minulle että kätilöille. Kokenut kätilö oli iloisesti yllättynyt siitä miten asiat sujuivat. Hän ymmärsi miksi halusin tilaa ja paria mokaa lukuunottamatta antoi sitä ajoissa. Vaikka äänitehosteet olivat massiiviset, minä selvisin synnytyksestä "itse" ja se oli positiivista vaihtelua myös kätilölle. Synnytyksen rajuudesta huolimatta mitään toimenpiteitä ei tarvittu, ei tullut repeämiä tai edes sanottavasti nirhaumia ja vauvalla oli kuitenkin ihan reippaasti kokoa. Toipuminen oli nopea ja mikä parasta, ensimmäisen synnytyksen haavat paranivat niin hyvin kun se on mahdollista.
Ihmisarvoisesta ja kunnioittavasta kohtelusta pitää voida keskustella. Siihen on oikeus.