Kirjoitanpa nyt ajankulukseni kuudennen lapseni loppuvaiheen odotuksesta ja syntymästä.
Rv 38, olin joka päivä varautunut syntymään. Kuumeisesti odotin koska tuo pitkä ja raskas taival päättyisi, en ollut enää viikkoihin nukkunut kunnolla, olin äärimmäisen kivulias ja tuskainen. Supistuksia oli ollut jo rv 35 lähtien, hirmuisen paineen aiheuttavia, polttavia ja säännöllisiä supistuksia. Tai niin luulin, en vielä ollut ymmärtänyt, että säännöllisessä supistelussa väliajat eivat heittele vaan tappavan tasaiseen tahtiin tulevat, välin hiljakseen lyheten. Myöskään supistuksen voimakkuus ei juurikaan heittele, meinaan kerta kerralta ovat kovempia, eikä suinkaan joka kolmas lievä. Mitä enemmän supisti, sitä varautuneempi olin.
Satuinpa lukaseemaan jossain raskauden vaiheessa yrttien vaikutuksista. Mieleen oli jäänyt Neilikka. Neilikkaa ei suositella raskauden missään vaiheessa suuria määriä, sillä tuo aiheuttaa kohdun supistelua. Jo pienetkin määrät voivat vaikuttaa kohtuun. No, sen muistaneena ja siitä innostuneena ja Neilikkaa himoinneena, otin useampana päivänä isoja määriä neilikkaa. Rv 39 oli suurin piirtein tuolloin. Neilikka aiheutti juurikin samanlaisia supistuksia, kuin joita oli jo viikosta 35 asti ollut. Säännöllisiä ja toivonherättäviä supistuksia. Ei muuta. Kroppa huusi Hoosiannaa, mieli huusi armahdusta ja koko perhe sai tuta kiukkuisen ja väsyneen äidin. Aivan turhaa.
Poksahti 40+0 täytehen 7.7, minulla oli samalle päivälle neuvola. Kaikki oli erinomaisesti, paitsi vauvan sykettä ei löytynyt. Kiireen vilkkaa äippäpolille. Käyrille. Kätilö toteaa minulla olevan supistuksia, säännöllisiä, 45sek kestäviä, käyrälle piirtyviä. Kohdunsuu oli kypsä, ei juurikaan kaulaa jäljellä, kaksi senttiä auki. Vauvan sydänäänet olivat loistavat. Nlassa terkka sekoitti minun valtavan korkean leposykkeeni vauvan sykkeisiin. Lääkäri tuli tutkimaan minut, kehoitti jäämään synnärille yöksi, jos yön aikana lapsi ei syntyisi, aamulla laitettaisiin tippa.
(Pienennä lisäyksenä: raskauteni oli riskiraskaus, DG vuotamaton, hoitamaton aivoaneurysma)
Pääsin saliin. Istuskelin keinutuolissa, katselin televisiota, samalla hieroin rinnanpäitä, jospa vaikka itse lähtisi vauva syntymään, eikä tippaa laitettaisi. Supistukset alkoivat olemaan yhtä tuskaa. Vajaan 5 min välein. Kätilö tutki tilanteen. Kohdunsuu niin ylhäällä ettei tilanteesta saa selvää. Pyysin kipulääkkeen ja uniilääkkeen jotta saisin nukuttua. Kätilö uskoi sen olevan hyvä ajatus, sillä jos kohdunsuu on niin korkealla ettei tutkimaan pysty, ei vauvakaan ole tulossa.
Heräsin aamulla... Käynnistyspäivä siis, Rv 40+1...
Klo 8 tippa tuotiin käteen. Vauvan painoarvio oli 4,2kg. Kohdunsuuta ei edelleen pystynyt tutkimaan.
Tippa sai aikaan kovan paineen aiheuttavia , säännöllisiä, kivuttomia supistuksia. Tippaa nostettiin lopulta maksimiin...Mutta, Salakavalasti mieleeni oli hiipinyt ajatus... En halua vauvani syntyvän vielä. Ei pysty enkä halua. Sanattomana ajatuksiani pohdin, vaikka ystäväni seuranani olikin. Supistuksia tuli. Mutta mitään ei tapahtunut. Lapsi ei halunnut vielä syntyä.
Lääkäri tutki minut vielä ja sanoi, että huomenna yritetään uudelleen. Siihen minä tokaisin, että enää sekunniksikaan minä en tänne jää, vaan lähden kotiin. Vastahakoisesti lääkäri minut kotiin päästi, mutta uuden käynnistysajan kanssa. Se päivä oli maanantai, 13.7. Klo 20 Rinnat pinkeinä, paikat tärisevinä minä ajoin 50km kotiin. Menin saunaan ja itkin. Olin jollain ihmeen tavalla alkanut tuntemaan kiukkua, jopa vihaa vauvaani kohtaan.
Seuraavana aamuna paha olo oli vielä olemassa. Vietin päivän yksin, kuunnes soitin illalla äidilleni, että tulisi luokseni. Kerroin puhelimessa, etten halua saada vauvaani. Äiti tulikin salamana. Otti syliin ja minä sain itkeä.
Vauvani alku oli erilainen... olin ollut suhteessa pari kuukautta, kun vahinko tapahtui ja huomasin odottavani lasta. Aivoaneurysman hoito siirtyi, minun hengissäselviämisestä ei ollut takeita. Suhde päättyi Rv15, jolloin totesin tämän muusikon olevan aivan epäkypsä päihdeongelmainen ihmisraunio, sopimaton isäksi. Jonkin ajan kuluttua tuon suhteen päättymisestä, palasin yhteen vanhempien lasteni isän kanssa. Hän näytti kykenevän hyväksymään tulevan lapseni ja lupasi ryhtyä lapselle isäksi. Aikansa meni hyvin, kunnes puhumattomuus aiheutti sanatonta sotaa ja mieheni alkoholinkäyttö meni aivan kamalaksi. Hän katosi moneksi päiväksi kotoa ja joi.
Kaiken tämän minä kerroin äidilleni, ennen kaikkea lapseni biologisen siittäjän kanssa kokemani suhteen. Tuo kertomus päättyi toteamukseen... Ei hän huono ihminen ole, ei kaikista vain ole isäksi ja siksipä hän ei koskaan ollut halunnutkaan omia lapsia. Ärisin ja purisin sen kaiken vihan, itkin ja surin. Illalla menin mieheni kanssa nukkumaan. Uni ei tullut silmään.
Jo muutamaa vuotta aiemmin olin kokenut uskossa heräämisen. Raskauden aikana olin etääntynyt Jumalasta, enkä ollut edes pyrkinyt yhteyteen. Sen yön aikan rukoilin, yhtäjaksoisesti monta tuntia. Itkin tuskani yläkertaan. Lopulta olin nukahtanut rukoukseeni.
Seuraavana aamuna heräsin ja kaikki tuska oli poissa. Fyysiset kivut olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, henkinen tuska oli poissa. Tilalla oli suunnaton tyyneys. Rauha. Syvä rauha. Kykenin hyväksymään, että lapseni syntyisi ja tätä yllätyslahjaa minä rakastaisin koko elämäni. Enää lapsen syntymä ei aiheuttanut paniikkia, vaan rentouduin ajatukseen että maanantaina synnytys käynnistettäisiin.
12.7. Illalla tunsin pientä painetta kohdunsuulla. Puolen tunnin välein. Hiljakseen voimistuvaa painetta. Mies meni nukkumaan klo 23. Paine oli olemassa, mutta ei vielä kunnollisina supistuksina. Puoli yhden korvilla mies herää ja kysyy, miksen nuku. Sanoin että mua taitaa supistaa. Aha. Jatkan unia, totesi mies. Menin kylpyyn, tietoisena siitä, että jos synnytys on lähdössä käyntiin, ei lämmin vesi lopettaisi supistelua. Hieman siinä supistukset rauhoittuivat, nyt polte oli jo selässä kuitenkin. Tulin kylvystä ja puin päälle. Kello oli puoli kaksi. supistelu alkoi uudelleen, nyt 7min välein. Herätin miehen, että mennään. Mies kysyi, että sattuuko... Ärähdin vain, että no älä! Kello oli 02 ja lähdimme kohti sairaalaa.
Mies vei minut ystäväni luokse jonka kanssa olimme sopineet, että hän tulisi tukihenkilöksi. Sairaalaan saavuimme klo 03.
Sairaalassa minut laitettiin käyrään. Varttia kauempaa en siinä kyennyt olemaan. Sitten tutkittiin. N. 4cm auki. Sairaalavaatteet päälle ja saliin. Kävelin pienessä huoneessa edes takas ja hyräilin. Kivut alkoivat olemaan kovempia. Kätilö pyysi siirtymään sängylle jotta hän saisi tutkittua tilanteen. Olin kai jotain kuusi senttiä auki. Kello oli noin 03.45. Olin aika tuskainen. Pyysin kohdunkaulapuudutteen, jonka sainkin melko pian. Puudutus vain ei tehonnut. Lopulta makasin vain vasemmalla kyljelläni, hyräilin, lauloin, rukoilin ja mantramaisesti toistin itselleni kehoitusta rentoutua, rauhoittua ja kerroin itselleni olevani hyvissä käsissä.
Klo 04.25 kätilö pyysi saada tutkia tilanteen. Kertoi minun olevan muuten auki, mutta pieni lippa olisi vielä tiellä. Pyysi minua työnttämään jolloin hän saisi tuon lipan työnnetty pään taakse ja tien aukeavan. Ja tämä tyttö työnsi. Supistus loppui. Ja kätilö pyysi soittamaan apuvoimia paikalle ja samassa hän alkoi kaivelemaan apuvälineitä saataville, vauva syntyisi pian. Sillä siunaammalla kun kelloa soitettiin, tunsin kuinka vauva alkoi liukumaan kanavassa, vauva syntyisi nyt. Roikuin ssoittokellossa, kätilö huutaa :" Älä ponnista, pidättele" Minä:" En mä työnnä, miten mä pidättelen?" Kätilö: " Ihan kuin imisit sitä lasta takas"... Kaikki on hujan hajan, lapsen pää syntymässä, apuvoimia ei missään. Ja toinen vain huutaa, että ime sitä. Kätilö toteaa, että nyt saa välineet jäädä, olkoon miten on ja tulee jalkojeni väliin. Tulee supistus ja kätilö antaa luvan ponnistaa. Työnsin kipua pois, mitä enemmän työnsin, sitä vähemmän sattui. Pää syntyi. Kätilö tutki ettei napanuora olisi kaulan ympäri ja antoi luvann työntää. Pieni pukkaus ja lapsi oli maailmassa. Kello oli 04.30.
Rakkaudesta lasta kohtaan ei ollut epäilystä. Minun kaunis tyttäreni. 3925g, 52cm ja pipo 36cm. Täydellinen vauva. Täydet pisteet. Apukätilökin tuli huoneeseen jossain vaiheessa, mutta eiipä enää muuta tehtävissä ollut kuin kirjaushommat. Pienen hetken vietin kiittäen Yläkertaa joka päättyi toteamukseen " Hei, mä en kuollutkaan!"
Mitä tästä opin... Jos vauva ja äiti ei ole valmis, on synnytyksen käynnistäminen kotikonstein ja lääkärivoimin likipitäen mahdotonta. Parasta mitä voi itselleen antaa, on rauhoittua ja rentoutua ja elää tilanteen mukaan. Myöskin supistuksista tuli opittua paljon. Harkkasuppareista ja ennakoivista. Mikä ei tarkoita mitää ja mikä tarkoittaa jotakin. Omista voimista ja elämän ihmeellisyydestä. Niillä eväillä kohti tammikuista synnytystä
Inkalilla ja öttiäinen 23+?