synnytyksen jälkeinen masennus

Vauvani on 9 kk vanha. Olen viime aikoina miettinyt vaivaako minua synnytyksen jälkeinen masennus. Voiko se tulla näin myöhään? Hermot on koko ajan kireällä ja väsyttää. Öisin heräilen silloinkin kun vauva nukkuu, enkä saa enää uudestaan unta. Välillä on ahdistunut olo. Oikeasti kaikki on hyvin, mutta silti en jaksa olla iloinen. Muiden ihmisten läsnäollessa yritän tsempata ja olla pirteä niin kuin aina ennenkin ja kukaan ei ole toistaiseksi huomannut mitään. Miehelleni olen yrittänyt vähän puhua, et onkohan joku pielessä, mutta hänen mielestään olen vain ylirasittunut. Olen miettinyt pitäisikö hakea apua vai meneekö tämä itsestään ohi. En ole saanut aikaiseksi soittaa neuvolaan. Hävettää myöntää, että olen tullut hulluksi. Jos soitan neuvolaan ja kerron huoleni, joudunko johonkin erityistarkkailuun? Pidetäänkö minua niin huonona äitinä, että ulkopuolisten on parempi puuttua lastenhoitoon? Mitä ihmettä minä teen? Ja tämä ei todellakaan ole provo, olisikin :'(
 
AAM
tuskin neuvolassa sinua hulluna pidetään jos apua haluat hakea.. Pääasia on että kun tunnet että voit pahoin kerrot siitä jollekin luotetulle, puolisollesi, oikealle parhaalle ystävällesi ja vuodatat miltä oikeasti tuntuu ! Minä ainakin sanoin että alkuaikana oli semmoinen olo että on niin riittämätön ja ei kykene kaikkeen ja tuntuu että kaikki kaatuu omalle niskalle ja ukko "vaan käy töissä"...

Mikä on laukassut tunteen sulla ? onko lapsi "liian" aktiivinen ja et vaan jaksa sitä välillä (kaikilla meillä on niitä tuntemuksia !! :hug: ) tai ei täytä odotuksia tai omat odotukset äitinä sä oot asettanut liian korkealla, voisiko olla ? muista että sinä vain osaat kertoa miltä susta tuntuu tai ei tunnu :)
Tärkeää on että puhut.. jos tuntuu ettei ketään ole tai puoliso ei välttis "tajua" oikein niin sitten marssit vaikka kirkolle ja menet siellä diakonin luokse keskustelemaan tai neuvolaan, sinua tosiaan tuskin leimataan punaisella otsaan vaan ennemmin kannustetaan ja yritetään keksiä ratkaisu jotta asia ei pahene.. *haleja ja voimia* :hug: :flower:
 
satup79
Hei Maijuli!

Minulla poika 6,5kk. Alku oli raskasta pojan koliikin takia.Tunsin itseni myös yksinäiseksi ja suorastaan V***tti vaan hoitaa hoitaa hoitaa lasta, jonka kanssa ei edes viitsinyt mennä kauheesti mihinkään ku se vaan huuti. Puhuin neuvolassa asiasta ja täällä yrittivät heti tarjota apua neuvolasta lastenhoidon muodossa. Olin sit niin tyhmä, että totesin vaan: -Et kyllä me selvitään. Itkeskelin sit vaan kotona ja mietin et mun pitäisi olla onnellinen, eikä ole syytä miksi en olisi. Onko sulla kavereita lähistöllä ja samassa elämänvaiheessa olevia kavereita? JOs jää vaan kotiin, niin se masensi mut ainakin hetkessä. Nyt olen ruvennut järkkää itselleni ja pojalle tekemistä, ettei tartte kotona yksin ihmetellä koko aikaa(kun mies töissä). Kerro ihmeessä neuvolassa olotilasta, erityistarkkailuun et joudu, etkä mihinkään lastensuojelunpiiriin. Toivottavasti neuvolassasi on mukava ja samanhenkinen ihminen vastassa kelle asioista voi puhua helposti. Yksin ei kannata jäädä ajatustensa kanssa, sillä mitä pitemmällä panttaa niitä ajatuksiaan/tunteitaan sitä vaikeampi niistä on sitten puhua. Jaksamisia!!!!!!!!!!!!!!! :hug: sekava selvitys, toivottavasti saa selvää..
 
Meillä on itse asiassa kaksi lasta ja molemmat tosi vilkkaita. Olen hoitanut heitä tosi paljon yksin, koska mies on tehnyt paljon ylitöitä. Välillä on ollut tosi rankkaa ihan fyysisestikin, kun univelka painaa ja lapset on silti ollut pakko hoitaa. Odotin miehen lomaa kuin kuuta nousevaa, koska ajattelin, että silloin saan huilata vihdoin. Kun se loma alkoi, iski mulle täys uupumus. Nyt on lomat pidetty ja pitää taas jäädä yksin kotiin lasten kanssa ja ahdistaa jo valmiiksi, että miten jaksan. En tajua mikä mua vaivaa ja miks just mulle kävi näin :headwall:
 
AAM
sitä voi itsensä ajaa loppuun rakastamallaankin asialla ja ihan huomaamattaan. Saatko riittävästi aikaa puolisoltasi omiin harrastuksiin ja omaan aikaan, olkoon se vaikka ulkona itsekseen istuminen tai hiljaa oleminen jonkun höpöhöpö lehden kanssa ? Tärkeetä on herätä siihen että kun sä olet tiedostanut olevasi väsynyt että saat apua siihen, ensimmäisenä puolisoltasi ( u know ylä- ja alamäessä ) ! Minulla myös tuttava joka on hanging in there ja on kovin masenutunut/surullinen aika ajoin suhteestaan, itsestään ja lapsensa voinnista. Silloin patistan häntä vain ottamaan sen oman ajan jolla kasaa itsensä kokoon ja vakuutaa että tästä selviää, askel askeleelta.. hitaasti ja varmasti ja on ollut kiva nähdä että kaverini voi jo paremmin. Kyllä vieläkin saa "masennustiloja" mutta ovat vähemmän vakavia, näin ainakin sanoo... vahdin haukkana kuitenkin häntä kokoajan *kaverikyylä ;) *

Tänne pulputtamaan jos tuntuu ettei mistään tuu mitään ja ketää ei saa kiinni *täällä me ainakin ollaan tukena, tai minä ainakin yritän :) *
 
Kuulostaa niin tutulta tuo Maijulin tarina..
Itselläni on todettu vakava masennus, vauva on 9 kk. Tällä hetkellä minulla ei pitäisi olla mitään aihetta masennukseen. Kaikki on paremmin kuin hyvin, mutta silti en osaa nauttia elämästä. Ystävien seurassa olen ollut hyvä näyttelemään iloista ja reipasta.

Kannattaa ihmeessä ottaa asia puheeksi neuvolassa! Minua suoraan sanottuna raivostuttaa tuollaiset puheet, että masennus olisi sama asia kuin "hulluus". Mieli voi sairastua samalla tavoin kuin ruumiskin. Myös mieli tarvitsee joskus lepoa ja lomaa.

Neuvolassa olen ainakin itse saanut vain positiivista palautetta. Minua ei ole leimattu huonoksi äidiksi tms. Kylläkin itse olen sitten syytellyt itseäni senkin edestä. Olen kapinoinut tätä sairautta vastaan. (Kyllä tämä tästä..tsemppaan vain itseäni vielä lisää, niin eiköhän se taas mene muutama päivä..jne.) Mutta ei, masennuin vain entistä pahemmin ja syvemmin. Vaikka sain tukea mieheltänikin!

Joten hae apua kiireesti ja puhukaa puolisonne kanssa! Onnea matkaan! :hug:
 
Täällä myös yksi synnytyksen jälkeistä masennusta poteva... En jaksa nyt omaa stooriani kertoa, mutta...

Synnytyksen jälkeinen masennus johtuu siitä että estrogeeni taso laskee synnytyksen jälkeen ja se taas aiheuttaa aivojen välittäjäaineen (serotoniinin) puutoksen. Serotoniinin puutos taas aiheuttaa masennusta eli mielestäni masennus on hyvinkin selitettävissä oleva sairaus eikä lainkaan hulluutta. Se on vain kemiaa aivoissa. Masennus lääkkeet taas aktivoivat serotoniini keskusta tuottamaan lisää serotoniinia. Eli nyt reippaasti hakemaan vain apua niin pääset kaikista ikävistä ajatuksista ja unettomista öistä ja pääset nauttimaan elämästäsi! Masennusta ei tarvitse hävetä.
Joskus jos joku kysyy että mihin syön lääkettä, vastaan että serotoniinin puutokseen. Se tekee masennuksesta ymmärrettävämmän eikä heti leimata hulluksi. Sitä paitsi serotoniinin puutos heikentää myös kivunsietokykyä, joten siksi masentunut usein kärsii myös fyysisistä oireista joita muut pitävät helposti tuulesta temmatuilta. Tsemppiä elämään ja voimia!!!
 
Moi Maijuli ja muut!
Hienoa, että tästäkin aiheesta kirjoitetaan! Minulla lapsi 9kk, ja aivan samat oireet. Kaiken pitäisi olla hyvin, lapsi toivottu ja terve, jne. Mieheltä saan vaihtelevasti tukea. Minä myös yritän pärjätä järjestämällä tekemistä, tuttavia kylään, avoimia päiväkoteja, jonne mennä, ym. Itse olen puhunut neuvolassa, kannattaa, jos oma terkkari tuntuu ok:lta. Käpylehmän kirjoitukseen vielä viitaten, että masennus voi johtua mainitsemasi estrogeenin toiminnan lisäksi myös ihan arjen sujumattomuudesta, jatkuvasta epäonnistumisen tunteesta, pelosta, pettymyksestä, suuresta univelasta, jne. Niin uskon itselläni olevan ja olen lukenutkin näin monesta paikasta. Tärkeä aihe, voimia kaikille :hug:
 
Heippa vielä! Kirjoittelen uudestaan, toiveissa lukea muidenkin kokemuksia masennuksesta. Meitä varmasti on paljonkin, näistä asioista vain ei useinkaan haluta puhua! Kyllähän sitä itsekin, kuten sinäkin Maijuli kirjoitit, tsemppaa muiden edessä ja puhuu vain harvoille ja valituille. Kirjoittelemisiin =)
 
Moi! Suosittelen kirjaa Vauvan varjo, siitä voi lukea masennukseen sairastuneiden äitien kirjoituksia ja tarinoita toipumisesta. Synnytyksen jälkeiseen masennukseenhan voi sairastua n. 4 vuoden kuluessa synnytyksestä, tosin taitaa olla yleisintä että se tapahtuu ekan vuoden sisällä.
Itse sairastuin ensimmäisen lapseni synnyttyä kiiresektiolla rv 31, ja kun vauva pääsi kotiin sairaalasta, alkoi masennus. En nukkunut enää ollenkaan ja muutenkin ahdisti kamalasti. Toipumisen tie on pitkä, lääkkeet eivät auta hetkessä, mutta ajan kuluessa paranee. Tukea ja apua tarvitaan, kannattaa puhua neuvolassa, sieltäkin saa tukea ja myös neuvoja jaksamiseen.

:hug:
utu
 
Täälläkin yksi masentunut äiti. Minusta tuntuu, että oireet pahenivat imetyksen lopettamisen myötä. Johtuuko hormooneista? Onko ehkäisyvalmisteilla jotain vaikutusta asiaan? En tällä hetkellä käytä mitään hormonaalista ehkäisyä, mutta tarkoitus on aloittaa. Onko jollain kokemusta miten se vaikuttaa mielialaan, kun joillakin e-pillerit aiheuttaa mielialamuutoksia. Mitään lääkitystä minulla ei vielä masennusoireisiin ole.
 
Heipparallaa kaikille!

Olen vajaan vuoden ikäisen lapsen äiti. Opiskelen sairaanhoitajaksi ja vieläpä psykiatriseksi sellaiseksi :) Sairastuin n. 2kk synnytyksen jälkeen masennukseen. Huonosti nukutut yöt, isot odotukset omasta äitiydestä, muutokset elämässä..
Alkuun jaksoin tsempata kovasti ulkopuolisten seurassa, mutta kotona olin itkuinen ja väsynyt. Pian minusta tuntui, etten pysty olemaan enää lapseni kanssa kahden. Pelkäsin vain että milloin se alkaa itkemään ja itkin sitten itsekin mukana.
Olin lukenut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta koulussa ja tunnistin oireet melko varmasti. Kävin tk:ssa ensin oireiden tähden. Sain unilääkettä, jota en uskaltanut ottaa koska pelkäsin että en herää vauvan itkuun tai että kääntyisin vieressä nukkuvan vauvan päälle. Soitin mt:hen ja sain ajan parin viikon päähän, mutta tilanne paheni ja kärjistyi tosi nopeasti. Minulla oli jopa itsetuhoisia ajatuksia. Tunsin itseni tarpeettomaksi ja epäonnistuneeksi. Pelkäsin auton rattiin hyppäämistä, koska mielessäni kävi ajatus kuinka helppoa olisi vain ajaa metsään..
Soitettiin uudelleen tk:hon. Miehen oli vaikea olla töissä, kun tiesi kuinka paha minun oli olla kotona. Ahdistus oli suurta jo siinä vaiheessa molemmilla. Vastaanotolla oli mukava nuori naislääkäri. Hän kirjoitti miehelle viikon sairaslomaa, ja kirjoitti minulle masennuslääkettä, kun sitä todella halusin.
Masennuslääkkeen ohjeistusta lukiessani kotimatkalla petyin pahan kerran, koska imetys kyseenalaistettiin lääkkeen kanssa. Siinä vaiheessa tuli pohjat. Vihasin itseäni, tilaani, vihasin sitä pirun lääkepakkausta. Tuntui että ainoa asia millä tavalla pystyin siinä hetkessä olemaan äiti oli se imettäminen. Siinä pystyi vastaamaan lapseni tarpeisiin. Olin sen illan omissa oloissani, mikään ei tuntunut miltään ja minun oli niin paha olla. Mies sanoi jo suoraan, että hommaa minulle lähetteen psyk. sairaalaan jos tila ei parane.
Otin pillerin sitten ja lopetin imettämisen. Jonkinlainen toivo heräsi, että ehkä sen lääkkeen avulla voisin kohta taas olla äiti lapselleni. Oli pakko tunnustaa se tosiasia, että imetys olisi loppunut kohta joka tapauksessa. Maitoa ei enää ollut moneen päivään herunut lapsen itkiessä/hamutessa tissiä. Lääke alkoi jo noin viikon päästä helpottamaan oloa. Sitä vaihdettiin mt:n psykiatrin toimesta vielä toiseen ja sanottiin, että voisin sen kanssa imettää, mutta en halunnut että pienen lapsen aivot joutuvat tekemisiin kemiallisten aineiden kanssa. Aloin käymään mielenterveystoimistolla kerran viikossa juttelemassa psyk. sairaanhoitajan kanssa. Löysin syitä masennukselle (elämäntilanne, isot odotukset omalle äitiydelle) ja uskoa paranemiselle.
Mieheni sisko oli korvaamaton apu. Hän oli kotiäiti ja valmis aina ottamaan meidät luokseen ja oltiinkin lapsen kanssa lähes aina miehen ollessa töissä alkuun hänen tykönään. Hän oli myös valmis tulemaan apuun milloin vain. Eräskin iltayö lapsi oli huutanut useamman tunnin yliväsyään (niihin aikoihin melkein joka iltaista) ja soitin joskus vähän ennen puolta yötä miehen siskon apuun, koska mieheni oli väsynyt ja minua ahdisti voimattomuus lapsen pahan olon kanssa.
Pikku hiljaa olo parani. Opin nauttimaan äitiydestä, opettelin antamaan itselleni vapaa aikaa. Opettelin kuuntelemaan itseäni. Annoin myös itselleni anteeksi, enkä enää soimannut itseäni tilanteesta. Ei pidä vaatia itseltään liikaa, vaan hyväksyä puutteellisuus ja samalta muistaa, että on paras mahdollinen äiti lapselleen juuri sellaisena kuin on hyvine puoline ja puutteineen.

Nyt tilanne on hyvä. Opinnot edistyvät ja uskon, että "hullun leiman" :) lisäksi tämä kokemus auttaa minua tulevaisuudessa töissäni. Ei masennus ole häpeä, tai ylipäänsä mielenterveysongelmat. Kehoitan teitä kaikkia masennuksen kanssa painivia hakemaan apua! Aurinko paistaa vielä risukasaankin :) Puhukaa neuvolassa, soittakaa mielenterveystoimistoon tai käykää tk:ssa. Jos jossain teitä ei oteta tosissaan (kuten minua ei otettu eka tk reissulla), älkää lannistuko vaan hakekaa apua toisaalta. On kauheaa, että vähillä voimavaroilla kitkuttelevan on osattava pitää puoliaan. Minulla oli onneksi rinnallani mies noina viime talven vaikeina hetkinä.

Nyt mielessä pyörii jo toisen lapsen toive.. Suurin pelko on, että masennus uusii. En millään haluaisi enää. Jos tulen vielä raskaaksi, soitan tutulle mt:n työntekijälle ja haluan ajan myös psykiatrille, jotta voin keskustella ennalta ehkäisevistä toimista. Esim. hoitajalla käymistä säännöllisesti synnytyksen jälkeen.
 
vierailija
Synnytyksen jälkeen estrogeenitasot romahtavat ja äidille tulee vaihdevuosien kaltainen tila. Ahdistuksen, unettomuuden ja hikoilun kourissa kamppailevan kannattaa vauvan ja oman hyvinvoinnin vuoksi mittauttaa estrogeenitasot. Estrogeenia voi käyttää imetysajan - toisin kuin uni- tai psyykelääkkeitä. Lääkärin juttusille siis ja asia tilpäisen estrogeenipuutoksen korjauksella kuntoon.
 
vierailija
Foolihappo, inosotoli, raskausajan monivitamiini ja ferroforte.

Inosotolista täällä

Googlatkaa loput.
 

Yhteistyössä