Heipparallaa kaikille!
Olen vajaan vuoden ikäisen lapsen äiti. Opiskelen sairaanhoitajaksi ja vieläpä psykiatriseksi sellaiseksi
Sairastuin n. 2kk synnytyksen jälkeen masennukseen. Huonosti nukutut yöt, isot odotukset omasta äitiydestä, muutokset elämässä..
Alkuun jaksoin tsempata kovasti ulkopuolisten seurassa, mutta kotona olin itkuinen ja väsynyt. Pian minusta tuntui, etten pysty olemaan enää lapseni kanssa kahden. Pelkäsin vain että milloin se alkaa itkemään ja itkin sitten itsekin mukana.
Olin lukenut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta koulussa ja tunnistin oireet melko varmasti. Kävin tk:ssa ensin oireiden tähden. Sain unilääkettä, jota en uskaltanut ottaa koska pelkäsin että en herää vauvan itkuun tai että kääntyisin vieressä nukkuvan vauvan päälle. Soitin mt:hen ja sain ajan parin viikon päähän, mutta tilanne paheni ja kärjistyi tosi nopeasti. Minulla oli jopa itsetuhoisia ajatuksia. Tunsin itseni tarpeettomaksi ja epäonnistuneeksi. Pelkäsin auton rattiin hyppäämistä, koska mielessäni kävi ajatus kuinka helppoa olisi vain ajaa metsään..
Soitettiin uudelleen tk:hon. Miehen oli vaikea olla töissä, kun tiesi kuinka paha minun oli olla kotona. Ahdistus oli suurta jo siinä vaiheessa molemmilla. Vastaanotolla oli mukava nuori naislääkäri. Hän kirjoitti miehelle viikon sairaslomaa, ja kirjoitti minulle masennuslääkettä, kun sitä todella halusin.
Masennuslääkkeen ohjeistusta lukiessani kotimatkalla petyin pahan kerran, koska imetys kyseenalaistettiin lääkkeen kanssa. Siinä vaiheessa tuli pohjat. Vihasin itseäni, tilaani, vihasin sitä pirun lääkepakkausta. Tuntui että ainoa asia millä tavalla pystyin siinä hetkessä olemaan äiti oli se imettäminen. Siinä pystyi vastaamaan lapseni tarpeisiin. Olin sen illan omissa oloissani, mikään ei tuntunut miltään ja minun oli niin paha olla. Mies sanoi jo suoraan, että hommaa minulle lähetteen psyk. sairaalaan jos tila ei parane.
Otin pillerin sitten ja lopetin imettämisen. Jonkinlainen toivo heräsi, että ehkä sen lääkkeen avulla voisin kohta taas olla äiti lapselleni. Oli pakko tunnustaa se tosiasia, että imetys olisi loppunut kohta joka tapauksessa. Maitoa ei enää ollut moneen päivään herunut lapsen itkiessä/hamutessa tissiä. Lääke alkoi jo noin viikon päästä helpottamaan oloa. Sitä vaihdettiin mt:n psykiatrin toimesta vielä toiseen ja sanottiin, että voisin sen kanssa imettää, mutta en halunnut että pienen lapsen aivot joutuvat tekemisiin kemiallisten aineiden kanssa. Aloin käymään mielenterveystoimistolla kerran viikossa juttelemassa psyk. sairaanhoitajan kanssa. Löysin syitä masennukselle (elämäntilanne, isot odotukset omalle äitiydelle) ja uskoa paranemiselle.
Mieheni sisko oli korvaamaton apu. Hän oli kotiäiti ja valmis aina ottamaan meidät luokseen ja oltiinkin lapsen kanssa lähes aina miehen ollessa töissä alkuun hänen tykönään. Hän oli myös valmis tulemaan apuun milloin vain. Eräskin iltayö lapsi oli huutanut useamman tunnin yliväsyään (niihin aikoihin melkein joka iltaista) ja soitin joskus vähän ennen puolta yötä miehen siskon apuun, koska mieheni oli väsynyt ja minua ahdisti voimattomuus lapsen pahan olon kanssa.
Pikku hiljaa olo parani. Opin nauttimaan äitiydestä, opettelin antamaan itselleni vapaa aikaa. Opettelin kuuntelemaan itseäni. Annoin myös itselleni anteeksi, enkä enää soimannut itseäni tilanteesta. Ei pidä vaatia itseltään liikaa, vaan hyväksyä puutteellisuus ja samalta muistaa, että on paras mahdollinen äiti lapselleen juuri sellaisena kuin on hyvine puoline ja puutteineen.
Nyt tilanne on hyvä. Opinnot edistyvät ja uskon, että "hullun leiman"
lisäksi tämä kokemus auttaa minua tulevaisuudessa töissäni. Ei masennus ole häpeä, tai ylipäänsä mielenterveysongelmat. Kehoitan teitä kaikkia masennuksen kanssa painivia hakemaan apua! Aurinko paistaa vielä risukasaankin
Puhukaa neuvolassa, soittakaa mielenterveystoimistoon tai käykää tk:ssa. Jos jossain teitä ei oteta tosissaan (kuten minua ei otettu eka tk reissulla), älkää lannistuko vaan hakekaa apua toisaalta. On kauheaa, että vähillä voimavaroilla kitkuttelevan on osattava pitää puoliaan. Minulla oli onneksi rinnallani mies noina viime talven vaikeina hetkinä.
Nyt mielessä pyörii jo toisen lapsen toive.. Suurin pelko on, että masennus uusii. En millään haluaisi enää. Jos tulen vielä raskaaksi, soitan tutulle mt:n työntekijälle ja haluan ajan myös psykiatrille, jotta voin keskustella ennalta ehkäisevistä toimista. Esim. hoitajalla käymistä säännöllisesti synnytyksen jälkeen.