Suurimmat pettymykset vauva-arjessa?

[Esikoisen äiti]

Kun tuossa nyt pyörii ketju vauva-arjen ihanimmista asioista, niin ajattelin aloittaa tällaisen. Eli mikä teille muille äideille on aiheuttanut vauva-arjessa pettymyksen, eli ollut esimerkiksi paljon luultua vaikeampaa, raskaampaa tai jopa mahdotonta? Mistä olette olleet kateellisia toisille äideille - itse ainakin tunnistan tämän tunteen toisinaan! Millaisina hetkinä olette ajatelleet, että ette ikinä uskoneet näin käyvän juuri teille.

Itselleni suurin pettymys on ollut se, että vauvani kanssa ei pääse mihinkään liikenteeseen. Ikää on tosin vasta 4 kk, mutta vaikka kotona asiat, esineet ja ihmiset kiinnostavat, vieraassa paikassa, kaupassa, kylässä ym. tulee heti itkupotkuraivarit. Emme siis käy oikeastaan missään, mitä nyt joskus isovanhempien luona pikaisesti kahvilla. Kotona on toisinaan yksinäistä... En voi samaistua kaupungilla kahvitteleviin, shoppaileviin ja kyläileviin äiteihin millään lailla, ja välillä olen heille jopa kateellinen.

Lisäksi meillä ei nukuta. Toki tiesin, että vauva valvottaa, enkä ehkä olisikaan tähän niin pettynyt, jos en lukisi näitä keskustelupalstoja. Useimpien samanikäisten vauvojen äidit heräävät yössä kerran-kaksi, meillä herätään vähintään neljä kertaa yössä, jolloin ei kukaan nuku oikeastaan yhtään, koska vauva myös huutaa LUJAA. Välillä on viikkoja, jolloin en jaksa edes ajatella, että lähtisin johonkin, ja iltaisin miehen kanssa vain itketään väsymystämme. Välillä taas on paremmin.

Vauva on sairastanut tähän mennessä kaksi korvatulehdusta ja ollut kaksiviikkoisesta asti iltaitkuinen. Eli itkee iltaisin, nykyisin jo hiukan vähemmän, mutta parhaimmillaan tunteja. Nukahtaminen illalla on aina taistelu, vaikka päiväunille mennään mallikkaasti. Ilmavaivoja, ripulia jne. on ollut paljon, eikä niihin ole mikään auttanut täydellisesti.

Lähinnä olen pettynyt siihen, että (typerästi) ajattelin kahden aikuisen ihmisen kyllä selviävän lapsen hoidosta, ja silti pystymään käymään esim. kerran viikossa kumpikin jossain omassa menossa, jumpassa tai kaverin luona. Eipä ole onnistunut, ollaan molemmat käyty vauvan syntymän jälkeen kolmesti jossain. Ei vain ole aikaa, ja kun joskus on se tunti että voisi lähteä, niin mieluummin vain lösähtää sänkyyn ja laittaa silmät kiinni. Olen kateellinen pariskunnille, joissa töissäkäyvä vanhempi voi töiden jälkeen mennä vaikkapa kuntosalille ilman, että kotona vauvan kanssa oleva romahtaa sillä välin henkisesti. Olen kateellinen äideille, jotka saavat nukkua, ja joiden vauvat eivät itke eivätkä hermostu niin paljon. Olen kateellinen vauvoista, jotka eivät ole herkkiä, eli eivät hermostu hysteeriseen itkuun pienistäkin arjen muutoksista, ja joita ei koko ajan tarvitse viihdyttää - jotka esim. istuvat auton turvakaukalossa yksin takapenkillä kauppamatkan ajan! Olen kateellinen näille kahvitteleville äitiyslomalaisille, joihin minä en kuulu. Olen kateellinen äideille, jotka voivat käydä edes ruokakaupassa vauvan kanssa - voinhan minäkin, jos kuuntelen tunnin verran rääkymistä siinä kauppareissua tehdessäni.

En lainkaan tarkoita, ettenkö joka päivä kotona ollessani olisi onnellinen lapsestani. Hänen hymynsä, naurunsa ja kehityksensä on jokapäiväinen ilonaihe! Mutta yllämainitut asiat ovat sellaisia, joiden toivoin olevan toisin... Meidän perhe ei sopinutkaan tuohon muottiin. Me vain odotamme, että vauvavuosi loppuisi, että jaksaisimme taas ajatella muutakin kuin vain tätä päivää. Löytyykö muita, jotka ajattelevat joistain asioista näin, vaikkei se tavallaan "sallittua" olekaan? Vai olenko vain yksinäinen, surullinen ja katkeroituva ämmä... Mainittakoon vielä sekin, että lapsi on tekemällätehty ja vuosien odotuksen odotuksen tulos! Joskus vain kaipaa vertaistukea tällaisillekin tunteille...

 

[Aurelia]

Tsemppiä! Esikoisen vauva-aika oli minustakin tosi rankka. Vauva pistää elämän uusiksi. Välillä iski ihan älytön ahdistus: Olen koko ajan kiinni tuossa vauvassa. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat menevän hitaasti, mutta kun vauva oppi istumaan, en enää laskenut "ohi on" -päiviä. Helpotti tosi paljon, kun ei jatkuvasti tarvinnut kanniskella vauvaa.

Esikoisen kanssa yritin pakonomaisesti vääntäytyä päivittäin kaupungille, mutta nyt toisen lapsen kanssa olen hyvällä omallatunnolla kykkinyt kotona. Ei siellä kaupungilla nyt niin hauskaa ole! Lapsi kuumissa vaatteissa vaunuissa, joiden kanssa ei pääse normaalivauhdilla eteenpäin. Nykyään lähden kaupungille aina ilman vauvaa, jos sellainen mahdollisuus tulee.

Vaikka sinusta nyt tuntuu siltä, että elämä loppuu tähän, niin näin ei suinkaan ole. Lapsesta irtaantumista on luvassa, usko tai älä! Luulen, että monilla äideillä on vauva-ajasta niin ruusunpunaiset ennakkokäsitykset (tai ainakaan he eivät oikeasti ole sisäistäneet vauva-ajan raskautta), että alakulo iskee varmasti. Se on silti normaalia ja oikeutettua. Valittaminen on sallittua, se auttaa edes hiukan. Minullakin on viisikuinen vauva, joka pitää minut toistaiseksi kotona ja poissa harrastuksistani. Hän valvottaa, itkee ja on usein kaikkea muuta kuin ihana, mutta tämän kestää, kun tietää, että pian koittaa helpommat ajat. Koeta jaksaa!

 

[ModestyB]

Minulle vaikeinta esikoisen vauva-aikana oli oman pinnan lyhyyden toteaminen konkreettisesti. Olin kuvitellut olevani rauhallisempi, realistisempi, pystyvämpi ja aikuisempi ihminen, mutta enpä ollutkaan. Tätä samaa tottakai käyn edelleen hiljalleen läpi, välillä aktiivisemmin ja välillä se on enemmän taustalla, koska tässä kasvamisessa riittää työsarkaa varmaan loppuiäksi .

Olin kateellinen niille lehmänhermoisille äideille, jotka jaksoivat vauvan, taaperon ja leikki-ikäisen kanssa vääntää asioista luontevaan ja sopuisaan tyyliin, kun itse raivosin ja mäkätin joko ääneen tai ainakin mielessäni.

Toisaalta koko ajan niin palstoja lukiessa kuin muiden äitien kanssa puhuessa vahvistui realistisempi kuva siitä, että kaikilla on OMAT ristinsä kannettavana myös vauva-arjessa ja kaikki kokevat jotkin asiat todella vaikeiksi, vaikka ne samat asiat olisivat jollekin toiselle ihan itsestäänselvyyksiä tai kakkukävelyjä. Kaikki ovat kehittyneet ajan kanssa enemmän toisissa asioissa ja vähemmän joissain muissa. Kaikki ovat kateellisia jostain muusta kuin mitä heillä on ja naapuri on kateellinne juuri siitä mitä sinulla on, asiasta, jota et edes tajua laskea eduksi .

Ap:n vauva kuullostaa hieman keskimääräistä herkemmältä, silti ihan tavalliselta vauvalta. Yöt vaikuttavat samanlaisilta kuin meillä, meillä ei myöskään päivällä menty unille mallikkaasti, vaan nukuttiin pätkissä heijauksen, tissitainnutuksen tai kolmen jälkeen. Kaupoilla kantoliina oli pelastavin keksintö tuossa vaiheessa, rattaissa ei todellakaan maattu hetkeäkään hereillä ja unet olivat max 2 h, usein puoli h, eli siinä ajassa ei vielä kaupungilla piipahdettu, kun matkaankin meni melkein 1 h yhteen suuntaan.

Olin kateellinen pitkiä ja helppoja päiväunia nukkuvien vauvojen äideille, kunnes juttelin yhden äidin kanssa, joka koki tämän minun unelmani kamalaksi ongelmaksi. Hänen vauvansa nukkui 4 h päiväunia putkeen ja hänen mielestään se vaikeutti hänen päiväänsä ihan hirveästi ja pakotti hänet pysymään kotona, kun unia nukuttiin vain kotona. Puolensa siis kaikessa ja asioihin suhtautuminen on yksilöllistä.

 

[nilikki]

Tässä mun ongelmat: vauva viihtyi rinnalla tuntikausia joka päivä 3 eka kk. Eikä lopettanut siihen... Päiväunia ei nukuttu ollenkaan 2 - 3 kk ikäisenä, jolloin herättiin 2 t välein yöllä. Siiten nukkui päivällä vain kantoliinassa, isompana vain liikkuvissa vaunuissa ja sitten ei enää viihtynytkään enää ikinä vaunuissa eikä rattaissa, mutta oppipa nukkumaan päivällä (n. 1,5 t) kuin hetkisen. Lapsi itkee autossa vielä 1,5- vuotiaana, samoin bussissa lyhyetkin matkat. Sentään yleensä sylissä viihtyy - kannan usein aika painavaa taaperoa...Heräilee vieläkin öisin monta kertaa melkein joka yö ja nukkuu kaikenkaikkiaan todella vähän muihin verrattuna. Pettymyksen aiheita muuten: isovanhempien tuen puute ja lapsettomien ystävien itsekkyys ja ymmärtämättömyys, lisäksi muiden puuttuminen lapsenhoitoon oudoilla neuvoilla ja kommenteilla pyytämättä.

Olen jo niin tottunut, että en valita. Ja suurin syy siihen on se, että kun meillä alussa oli niin paljon vaikeampaa, tuntuu nyt ihan helpolta. Itkupotkuraivarit vähän venyttää mun pinnaa, mutta se joustaa ja joustaa. Tähän mennessä en ole vielä ollut lapselle vihainen juuri ollenkaan. Yhtään kertaa ei ääni ole kohonnut väsyneenäkään. Ja väsynyt olin varsinkin ensimmäiset 10 kk, jolloin mentiin ihan äärirajoilla. Nyt ollaan terveitä ja iloisia, enimmäkseen. Eletään lapsen ehdoilla tämä lyhyt aika. Rakastan lastani yli kaiken ja nautin hänen seurastaan.

 

[muuf]

Meillä oli helppo ja hyväntuulinen vauva, nyt jo puolitoistavuotias. Söi ja nukkui hyvin jne. Suurin järkytys/pettymys oli se miten kiinni vauvassa oli, varsinkin ensimmäiset kuukaudet. Ja se, että vauvan tarpeet meni aina kaiken edelle. En ole koskaan ollut mikään kyläluuta tai harrastanut hirveästi mitään. Silti tuntui että apua olen vankina kotona vauvan kanssa, en enää ikinä ehdi/jaksa tehdä mitään itselleni tärkeitä asioita, emme ikinä pääse miehen kanssa minnekään kahden, kaikki tulee jatkossa vaatimaan tarkkaa suunnittelua, ei voi vaan lähteä ovesta ulos, olen suunnilleen pilannut elämäni hankkimalla tuon vaativan käärön (ja vauva oli siis oikeasti helppo tapaus, ei esim. valvottanut tai huutanut ikinä öisin!).

En tiedä itsekään miksi koin elämänmuutoksen niin rajuna ja vaikeana. Mielestäni kuitenkin tiesin että elämä tulee muuttumaan ja valmistauduin siihen henkisesti. Joskus kun vauva oli 4-5 kk alkoi helpottaa. Tyydyin kohtalooni ja sopeuduin elämääni äitinä. Ja aloin lopulta nauttimaan kotona olosta. Nyt on pikkukakkonen tulossa ja samat fiilikset nousee taas pintaan. Nyt on vaan kahta vaikeampi lähteä yhtään minnekään... =)

 

[loikspoiks]

Ensimmäisen lapsen aikana en kokenut kovin suuria pettymyksen tunteita. Vauva valvotti ekat 3 kuukautta, nukkui päivät ja valvoi yöt, mutta kun rytmi löytyi, tuntui kaikki suhteellisen helpolta. Toinen vauva toikin tullessaan yllätyksen. Hän kyllä nukkui yöt puolivuotiaaksi, mutta sitten alkoi heräily milloin hampaiden, milloin liikkumisen opettelun ja milloin minkäkin syyn takia. Tämä jälkimmäinen on ollut minussa hyvin voimakkaasti kiinni, ei mm. syönyt pullosta lainkaan ja vieläkin 10-kuisena huutaa koko ajan, jos joku vieras (tai edes isä) hoitaa häntä pidemmän aikaa. Siksi olen ollut täysin kiinni vauvassa oikeastaan koko ajan.

Toisen lapsen tullessa muuttui kaikki sikälikin enemmän, että yhtä vauvaa hoidettiin vielä yhdessä miehen kanssa, se tavallaan yhdisti vaikka parisuhde muutoin onkin kovilla vauvan tullessa taloon, mutta nyt molemmilla on "oma" lapsi. Yhdessä ei ehditä tehdä oikein mitään. Kun mies tulee kotiin, hän ottaa hoitoonsa toisen lapsen, mutta minulla on koko ajan vähintään yksi (meillä on pieni, alle 1,5 v ikäero lapsilla). Hyvä, jos suihkussa ehtii käydä, senkin yleensä illalla, kun lapset nukkuvat. Myös jatkuva syyllisyys tuntuu rasittavalta. Tunnen syyllisyyttä, että en ehdi/jaksa kokkailla kotiruokaa kuin pari kertaa viikossa, en jaksa koko ajan leikkiä lasten kanssa, tiuskin ja äyskin väsyneenä jne.

Mutta mikä ihmeen biologinen vietti minua vie? Silloin tällöin haaveilen jo kolmannesta lapsesta, vaikka välillä jo nytkin tekisi mieli lähteä tätä kaikkea karkuun johonkin mahdollisimman kauas. Onneksi miehellä on järki päässä ja hän ei ole lähtenyt mukaan uusiin vauvahaaveisiin.

 

[jeba]

Surin pettymys oli se, että ajattelin pahimman vauva-ajan olevan ensimmäiset kolme kuukautta ja että sen jälkeen helpottaisi, mutta näin ei ainakaan meillä ole ollut. Tietysti ekoina kuukausina oli omat ongelmansa, sai jatkuvasti olla imettämässä jne. Mutta nyt isomman vauvan kanssa on vaikea lähteä mihinkään kun on oltava niin tarkka päivärutiineista, oltava tiettyyn aikaan syömässä(helppoa se oli täysimettäessä kun ruoka oli aina mukana ja helposti saatavilla...) ja nukkumassa ja päälle pukeminenkin on venkoilevalle lapselle hankalampaa kuin ihan pienelle. Lapsi nukkuu paljon vähemmän kuin ihan pienenä joten itselle ei jää juuri aikaa. Eroahdistus vaivaa eikä yöllä vieläkään nukuta kunnolla (lapsi 9kk). Alkuun oli jotenkin ladannut akkunsa ja tiesi että tulossa on huonosti nukuttuja öitä, mutta nyt kun lapsen joidenkin lastenkasvatusoppaiden mukaan PITÄISI jo nukkua yöt läpi ja tehdä vaikka mitä, niin väsymys meinaa iskeä. Nyt sitä kokee jotenkin itse tehneensä jotain väärin, sen sijaan että ajattelisi että tämä lapsi nyt vaan on tällainen...

Mutta kaikkea kestää vain aikansa. Ihana lapsi joka tapauksessa. Pitää nyt vaan ajatella että kolme ensimmäistä VUOTTA on ne pahimmat, sitten varmaan helpottaa...

 

[kaverit]

Mulla oli lapsenhoidosta niin inhorealistinen käsitys, että oikein mikään ei ole tuottanut pettymystä, lähinnä iloisia yllätyksiä.

Mut se oli järkytys, ja iso pettymys, että lapsen myötä mut suljettiin lapsettomien kavereideni kaveriporukasta pois. Mä olin kuullut et näin voi käydä, mutten ois uskonut, että niin oikeasti tapahtuu. Mä jouduin siis luomaan koko kaveripiirin uusiksi, ja vaikka olen erittäin iloinen että olen saanut tutustua niin moniin uusiin ihmisiin, niin mulla on silti ikävä vanhoja ystäviäni. Näen heitä silloin tällöin tietenkin, mut mua ei kutsuta yhteisiin tapaamisiin enää. Ja tämä ei johdu siitä, että olisin uppoutunut ihan vaan vauvaani enkä olisi enää hyvää seuraa, vaan tiedän että nämä kaverit ei ajattele lapsia osana elämää, vaan lähinnä haittana elämälle. He ovat hyvin urakeskeisiä ja lapsi on heille ensisijaisesti kaaostekijä, ärsyttävä, keskeneräinen pikkuihminen joka ei ymmärrä olla kohtelias ja korrekti.

 

[iso ero]

Näen heitä silloin tällöin tietenkin, mut mua ei kutsuta yhteisiin tapaamisiin enää. Ja tämä ei johdu siitä, että olisin uppoutunut ihan vaan vauvaani enkä olisi enää hyvää seuraa, vaan tiedän että nämä kaverit ei ajattele lapsia osana elämää, vaan lähinnä haittana elämälle. He ovat hyvin urakeskeisiä ja lapsi on heille ensisijaisesti kaaostekijä, ärsyttävä, keskeneräinen pikkuihminen joka ei ymmärrä olla kohtelias ja korrekti.

Onko tässä nyt kyse siitä, että SUA ei kutsuta yhteisiin tapaamisiin enää, vai että LASTASI ei kutsuta yhteisiin tapaamisiin joten sinäkään et mene? Tuossa on todella iso ero! Jos ensimmäistä, niin sitten kyllä ymmärrän närkästyksesi ja ihmettelen kavereitasi, sensijaan jälkimmäinen tilanne on mielestäni hyvinkin ymmärrettävä, eli siis että kaverit tahtoisivat jatkossakin tavata ihan aikuisporukalla.

 

[ap]

Ihania vastauksia kaikilla! Lisäisin vielä, että TOIVON todella, ettei käy niin, että ekat 3 kk olisivatkin ne helpot! Mulle on nimittäin ollut pettymys myös se, että säännöllinen päivärytmi ei tullutkaan vielä kolmikuisena, että esim. vauvan ruoka-aikoja ja päiväuniaikoja ei voinutkaan ennustaa mitenkään. Ei voi lähteä mihinkään vaunuttelemaankaan kauemmas, koska ei tiedä, mihin aikaan vauva nukkuu ja nukkuuko hän 30 min vai 2 h.

Itse vain odotan, että vauva kasvaa isommaksi, alkaa syödä kiinteitä ja päästään vähitellen pullosta eroon. Myös imetys jäi meillä siis toteutumatta, mutta itsellenikin yllätyksenä en ole siihen niin pettynyt... Aluksi olin kyllä surullinen, kun 4-viikkoisena lapsi alkoi vain huutaa rinnalla ja hylkiä sitä, ja itsellä loppui koko maidontulo stressin takia... Mutta pullottelu on meille ollut tuon rinnalla helppoa, ja imetystä sinänsä en kaipaa.

Ja oikeasti, tällaista univelkaa ei kyllä pystynyt lapsettomana kuvittelemaankaan. Ettei kuukauteen nuku kuin kahden tunnin yöunia, ja sitä ennenkin ehkä 4-6 tuntia yössä säännöllisesti ekojen kuukausien ajan... Ei sitä voi etukäteen tietää, miltä se tuntuu. Ja kun se on molemmilla vanhemmilla. Ei tule meille kyllä toista lasta koskaan, ja se taas tuntuu olevan useimmille muille pettymys. Kun sanon niin, tulee ihmisille se tietäväinen ilme: "kyllä se mieli vielä muuttuu..." No toivottavasti ei muutu, tulisin varmasti hulluksi! Itseni kuitenkin on yllättänyt positiivisesti se, miten pitkä pinna itselleni on kehittynyt. Ennen koin olevani lyhytjännitteinen ja kärsimätön, hermot menivät nopeasti jne. Mutta kas kummaa, lapselle en minäkään ole hermostunut vielä kertaakaan - no, uhmaikää odotellessa sitten.

Mutta ihanahan tuo nyytti on, jutellessaan, hymyillessään, nukkuessaan... vaikkei niinkään kirkuessaan ja valvoessaan.

 

[ap:lle]

Samaa mieltä, meillekään ei enempää lapsia tule. Tahtoisin lapselleni sisaruksen, mutta en tahdo samaa kuin mitä olen yksitoista kuukautta joutunut kärvistelemään. Minäkin rakastan lastani enemmän kuin mitään, mutta vajaa vuoden mittainen unenpuute tökkii, enkä ole valmis kokemaan sitä uudelleen. Toivottavasti muistan sen vielä niin kauan, kun hedelmöitys onnistuu heh. Tiedän, se on lyhyt aika elämästä, mutta tahdon olla nykyiselle lapselleni hyvä äiti ja siinä vaiheessa, kun saisin toisen koliikkisen ja univaikeuksisen takiaispaviaanin, vanhempi lapsemme olisi jo niin vanha, että varmasti muistaisi, kuinka äiti väsyneenä kiukuttelisi ja laittaisi television ääreen, että saisi olla edes hetken rauhassa. Sääli.

 

[nilikki]

Meillä nukuttiin 1,5 - 2 tunnin pätkissä puoli vuotta, vieläkään ei ole nukuttu kokonaista yötä, lapsi alkaa lähestyä 2 vuotta. En odota ihmeitä, en pety...

 

[kaverit]

Iso ero: en tietenkään mä vie lastani aikuisten tapaamisiin. Enkä edes kahville, koska eihän silloin voi edes keskustella keskittyneestä koska lapsi vaatii oman huomionsa. Kyse on siitä, että minua ei yhteisiin tapaamisiin kutsuta. Sama kävi ystävälleni samasta kaveripiiristä, mutta koska hän muutti samalla kauemmas niin en tajunnut kuinka totaalisesti häneen lakattiin pitämästä yhteyttä (mä siis pidin koko ajan.). Nyt sit sama kävi minulle. Mut mä tiedän, että monilla kavereistani on viimeiset hetket alkaa tehdä lapsia jos niitä haluaa, ja osa tosiaan kamppailee asian kanssa, kun joko haluaa mut kumppani ei halua, tai toisinpäin, tai ei tiedä mitä haluaa koska elämä on hyvää ilman lapsiakin. Silloin ei ole ihan mutkatonta katsoa vierestä kun kaverit saa lapsia. Vaikka ei se silti ole mielestäni hyväksyttävä syy.

 

[lulu]

Mulla oli lapsenhoidosta niin inhorealistinen käsitys, että oikein mikään ei ole tuottanut pettymystä, lähinnä iloisia yllätyksiä.

Mut se oli järkytys, ja iso pettymys, että lapsen myötä mut suljettiin lapsettomien kavereideni kaveriporukasta pois. Mä olin kuullut et näin voi käydä, mutten ois uskonut, että niin oikeasti tapahtuu. Mä jouduin siis luomaan koko kaveripiirin uusiksi, ja vaikka olen erittäin iloinen että olen saanut tutustua niin moniin uusiin ihmisiin, niin mulla on silti ikävä vanhoja ystäviäni. Näen heitä silloin tällöin tietenkin, mut mua ei kutsuta yhteisiin tapaamisiin enää. Ja tämä ei johdu siitä, että olisin uppoutunut ihan vaan vauvaani enkä olisi enää hyvää seuraa, vaan tiedän että nämä kaverit ei ajattele lapsia osana elämää, vaan lähinnä haittana elämälle. He ovat hyvin urakeskeisiä ja lapsi on heille ensisijaisesti kaaostekijä, ärsyttävä, keskeneräinen pikkuihminen joka ei ymmärrä olla kohtelias ja korrekti.

Kamalia kavereita, sorry! Ei taida olla ihan kaikki asiat tasapainossa, kun noin jyrkästi ajattelevat lapsista! Onneksi olet löytänyt uusia mukavia kavereita

 

[juts]

Meidän vauva-aika kuulostaa melko samalta kuin ap:llä, tosin päästiin kyllä kaupungille hengailemaan ja vauva viihtyi vaunuissa aika hyvin, kunhan oli tutti mukana.

Minä petyin eniten siihen, ettei me koskaan pystytty kokemaan sellaista ihanaa hetkeä, että oltaisiin koko perhe oltu sängyllä ja ihasteltu tyytyväistä ja hymyilevää vauvaa. Ja siihen, että luulin, että vauvalle riittää läheisyys ja sylissä olo ja olisi tyytyväinen... me ei koskaan voitu vain istua sohvalla vauva sylissä ja vaikka katsoa telkkaria, kun aina piti olla liikkeessä, kannella ympäriinsä, että vauva olisi tyytyväinen. Ja sitten kolmas pettymyksen aihe, että se "vauva-aika" ei olekaan vain yksi vuosi vaan lapsi vaatii yleensä hoitajansa lähes täyden huomion noin 2 vuoden ikään saakka! Meillä kohta tulossa 2v täyteen, että saapa nähdä alkaako sitten olemaan yhtään enemmän aikaa itselle tai edes siihen ruuanlaittoon ja kodinhoitoon Lapsi on kyllä ihana ja mielellään käytänkin suurimman osan ajasta lapsen kanssa puuhailuun, mutta esim tunti illassa rauhallista aikaa ruuanlaittoon/pyykkeihin olisi aika mukava juttu.

 

[pettymys]

Minulle ehkä suurin pettymys oli huomata asioita itsessäni, joita en arvannut minussa olevan. Olen aina halunnut lapsia ja kuvitellut vauva-arjen jotenkin pumpuliseksi, jollain tavalla. Hämmästyin kuitenkin kun en nauttinutkaan vauvasta siten kuin olin kuvitellut, vaan olin toisinaan aika hermostunut ja ärtynyt kun vauva itki, vaati syliä, ruokaa tms... Se rauhallinen ja tyyni äiti ei ollutkaan läsnä koko ajan. Ja kyllästyin välillä vauvan kanssa olemiseen, tosin tähän vaikutti se, ettei mulla oikein ollut muita äiti-kavereita päivisin. Ehkä yksi pettymys liittyykin siihen, että mulla olisi ollut helppo lapsi jonka kanssa olisi voinut käydä vauvatapaamisissa ja kahvitella kavereidne kanssa päivisin, mutta ei vaan ollut seuraa. Harmitellen olen kuunnellut muiden äitiyslomalaisten hehkutusta siitä, miten äitiringit ovat olleet yksi henkireikä ja viikottaiset tapaamiset odotettuja. Nyt olen jo työelämässä ja välillä edelleen harmittaa se, että tuntuu etten saanut äitiyslomasta sitä irti mitä olin ajatellut ja olisin halunnut. No, ehkä seuraavan kanssa sitten.

 

[moo]

Minulla on 8 kuukautta vanhat kaksoset. Suurin pettymys tai vaikeus pikemminkin, on ollut nukkuminen. Vauvat eivät halua mennä aikaisin nukkumaan iltaisin, kukkuisivat mielellään sinne kymmeneen asti. Toivoisin iltoihin omaa aikaa edes puoli tuntia tai tunnin, jolloin voisi vain rentoutua sohvalla. Yöt ovat vieläkin katkonaisia, vaikka yöruokinnasta on luovuttu. Onneksi sentään saa joskus nukuttua esim. 5-6 tuntia putkeen. Äitikavereita tai vauvapiirejä en ole kaivannut, taidan olla siinä mielessä outo tapaus. Viihdyn ihan hyvin kotona lasten kanssa, pari kertaa viikossa käyn omassa liikuntaharrastuksessa ja silloin tällöin näen omia ystäviäni, joilla ei juuri kellään ole vielä lapsia. Nautin, kun saan olla tunnin pari ilman vauvoja ja jutella aikuisten asioita. Vauvani ovat kyllä ilmeisesti helpompia tapauksia kuin monen muun, viihtyvät ihan hyvin autossa ja rattaissa jne. Mutta jo se, että niitä on kaksi tekee arjesta aika haasteellista ja kaikki täytyy suunnitella hyvin. Ehkä siksi mieheni kanssa usein päädymmekin pysymään kotona Aiemmin oli vaikeaa kun ei ollut mitään päivärytmiä ja vauvat heräilivät eri aikoihin. Silloin ei saanut hetkeäkään rauhaa, oikeasti! Nyt on jo siinä mielessä helpompaa, että jonkinlainen päivärytmi on tullut.

 

[minä itse]

Lapsi oli odotettu ja realistisena ihmisenä en odottanut vauva-ajalta mitään pumpulihöttöä. Siitä huolimatta olen yllättynyt kuinka voimakkaasti huonosti nukkuminen minuun vaikutti. Melkein masennuin siitä jatkuvasta väsymyksestä. Myös se miten uusi elämäntilanne aiheutti todella ison kriisin oli sekä yllätys ja vähän pettymyskin. Myös minä tunsin ärtymystä ja rasitusta vauvan tarpeita kohtaan, kaipuuta vanhaa elämää kohtaan sekä ahdistusta siitä, että joku on minusta niin riippuvainen. Ja pahinta siinä oli se, että kaikista näistä em. tunteista tunsin valtavaa syyllisyyttä. Vieläkin kun lapsi on 1,1v, kamppailen jossakin määrin näiden asioiden kanssa. Onneksi pahin kriisi on kuitenkin jo takana. Nukkuminenkin meillä on jo parempaa. Ensimmäinen vuosi oli rankka, varsinkin ekat puoli vuotta ja olen ikionnellinen jokaisesta kuukaudesta, mitä lapselle tulee lisää ikää. Meillä se ainakin on helpottanut kovasti. Nimim. uhmaikää odotellessa...

 

[samoja juttuja]

Hyvin paljon samaa kuin mitä on jo tullut, ihan normaalia vauvaelämää siis Vauva oli ihan helppo mutta silti en olisi aina jaksanut, jo raskaana ollessa se kokemus ahdisti että nyt ei enää tosi pitkään aikaan tehdä mitä huvittaa. Kiinteiden syömisen alettua pitikin olla koko ajan kotona syömässä eikä päässyt mihinkään. Ajoittaiset yöheräämisputket saivat lähestulkoon sekopäiseksi. Vaikea kuvitella ilman vauvaa mitä on kun ei kerta kaikkiaan saa nukkua. Itsekin ajattelin että olenhan minä monesti valvonut koko yön ja lukenut tenttiin tai bailannut, että kyllähän sitä jaksaa. Niinhän sitä luulis.

Vaikeinta varmasti huomata oma rajallisuutensa, että hermot menee joskus koko hommaan vaikka ajattelin että olen oikea äitimaa joka jaksaa äärettömyyksiin. No, nyt uhmaikää kohta vuoden katselleena annan jo itselleni paljon enemmän anteeksi Lapsi on maailman ihanin mukelo tietysti. Eihän nämä mitään varsinaisia pettymyksiä ole, en vaan osannut etukäteen kuvitella kaikkea vauvaelämään liittyvää, ei kai kukaan osaa. Ainoastaan itseeni olen hetkittäin vähän pettynyt, mutta pitäisi osata olla kai vähän armollisempi.

 

[Taaperon äiti]

Vauva-arjessa ei ollut pettymyksiä. Lapsen ruoka-aineallergioista huolimatta se oli leppoisaa ja mukavaa aikaa. Pettymys oli huomata, että meillä se vaikea vaihe alkoi lapsen täytettyä vuoden. Ja siitä eteenpäin onkin ollut vääntöä, varsinkin lapsen syöminen (tai siis syömättömyys) on jatkuva stressin aihe ja leppoisat ruokailuhetket harvinaisia. Lapsi on nyt 1v 9kk ja välillä on päiviä että aamusta iltaan on itkua, huutoa, kitinää, kiukunpurkauksia ja lahkeessa roikkumista. Vaikka miten yritän leikkia ja viihdyttää, ei mikään tunnu riittävän. Jos käyn suihkussa, lapsi kirkuu ja paukuttaa ovea, vaikka isänsä on vieressä ja yrittää rauhoitella. Jos laitan ruokaa, lapsi roikkuu lahkeessa ja huutaa kurkku suorana. Käsivoimat kyllä kasvavat kun kanniskelen taaperoa joka paikkaan. Vauva-aikana minulla oli vielä omaa elämää, nyt en ole siitä ihan varma. Mutta silti rakastan lastani yli kaiken ja yritän jaksaa sen ajatuksen voimalla että tämäkin vaihe menee ohi.

 

[haaveet kaatuu...]

Lapset olleet ihania kaikin puolin. Suurin pettymys olen ollut minä itse. En olekaan ollut sellainen äiti kuin kuvittelin ennen vauva-arkea. Onkin ollut pinna tiukalla, olen hermostunut kun olen joutunut valvomaan ja olen jopa tuntenut ihania lapsiani kohtaan vihan tunteita. Ovat "pilanneet" elämäni ja urani. Tämän sanon huumorilla, en koe että elämäni olisi pilalla mutta mahdollisuuteni toteuttaa itseäni ja edetä elämässäni ja toteuttaa haaveitani ovat minimaaliset juuri nyt tällä hetkellä kun lapset alle kouluikäisiä. Tai ehkä ne siirtyvät vain 15 vuodella eteenpäin?

Niin, luulin olevani maailman kärsivällisin ja lempein äiti, vaan en olekaan. Luulin että jaksan loputtomat yövalvomiset ja lasten kiukuttelut ja kakanhajuisen kylpyhuoneen, vaan en aina ole jaksanutkaan. Luulin että teen aina terveellistä ruokaa ja jaksan pitää huushollin puhtaana vaikka olisikin lapsia, vaan nyt välillä syödään valmisruokaa ja villakoirat juoksevat ovella jo vastaan. Luulin että huolehdin kunnostani siitäkin huolimatta että olen äiti, vaan siellä se kuntosalikortti nököttää työpöydän nurkalla käyttämättömänä. Enkä mahdu enää lainkaan vanhoihin vaatteisiini jotka odottavat vaatekaapissani sitä että laihdun takaisin ihannemittoihini..... jne jne jne.

Toisin sanoen, lapseni ovat tehneet minusta realistisemman ihmisen. Varmasti ovat tehneet minusta aikuisemman naisen. Ja jopa pidän itsestäni enemmän tämän elämänkoulun koettuani, aikaisempi minä oli paljon pinnallisempi ja materialistisempi kuin tämä nykyinen. Niin, joku saattaa kokea että vauva- arki aiheuttaa pettymystä. Minä olen pettynyt itseeni ja harhaisiin kuvitelmiini vauva-arjesta ja lapsiperheen elämästä. Ja silti nautin tästä elämästäni kovasti paljon.

 

[Hyvin sanottu]

nimimerkki Haaveet kaatuu!

Tiivistit hienosti sen mitä itsekin olen monesti ajatellut. Kasvamista on todellakin tapahtunut myös itseni kohdalla ja huomaan, kuinka nykyisin melkeinpä ärsyttää joidenkin lapsettomien ystävien "Pinnallisuus" niissä asoissa jotka itsellekin oli ennen maailman tärkeimpiä. Lapset opettaa, ja vielä kun joutuu kokemaan lapsen sairastelua (vakavaakin) ja loputtomia tutkimuksia, sairasteluja jne. mitä ei tasan haavekuvissaan osannut elätellä niin huomaa mikä oikeasti on tärkeää!

 

[omia ajatuksia vauvasta]

Kun tuossa nyt pyörii ketju vauva-arjen ihanimmista asioista, niin ajattelin aloittaa tällaisen. Eli mikä teille muille äideille on aiheuttanut vauva-arjessa pettymyksen, eli ollut esimerkiksi paljon luultua vaikeampaa, raskaampaa tai jopa mahdotonta? Mistä olette olleet kateellisia toisille äideille - itse ainakin tunnistan tämän tunteen toisinaan! Millaisina hetkinä olette ajatelleet, että ette ikinä uskoneet näin käyvän juuri teille.

Tää ei suoranaisesti liity vauvaan, mutta pettymyksiin. Ite oli yllättyny ja toisaalta pettyny mieheeni. Eihän se raskausaikanakaan mahaa silitelly tai vauvalle jutellu, mut jotenki odotin, että isä olis osoittanu vauvalle hellyyttä lepertelemällä ja leikkimällä. Tai että isä olis kysyny multa, äidiltä, et haluatko nukkua, lähden vauvan kanssa ulos tms, kun ite imetin päivät ja yöt ja unipätkät oli vain 2 - 3 tuntia ensimmäiset 8 kk.

Odotin sitäkin, että mies oli rientäny töistä kotiin ja sanonu ei omille menoille. Sen sijaan harmia aiheuttiki se, jos hän ei enää päässyt normaaliin tapaan omiin harrastuksiin tai saanu kaveria mukaan. Eikä mies ajatellu ollenkaan sitä, että ite en päässyt omiin harrastuksiini juuri lainkaan ekaa puoleen vuoteen, täysimetetty vauva vaati omansa parin tunnin välein.

Empatian puute yllätti ja toisen itsekkyys. Silti mies on ihana ja meillä menee hyvin - ja isänäkin vaikuttaa oikein sopivalta!

 

[M82]

Tää on aivan ihanan lohduttava ketju!

Olen vasta 9-viikkoisen esikoistytön äiti, ja oon todellakin joutunut yllättymään siitä, mitä vauva-arki ihan oikeasti on. Raskausaikana en hirveästi edes ajatellut asioita, jotenkin vaan alitajuisesti oli se ajatus että tietysti mä olen hyvä ja kärsivällinen äiti ja kaikki menee hyvin. Nyt on vasta 9 viikkoa äitiyttä takana, ja olen joutunut tosi monesti todeta, että en jaksakkaan. Meidän vauva on ollut tosi itkuinen ja kanniskeltava, ja välillä tuntuu että päivät vaan kuluu niin että yrittää selvitä aamusta iltaan. Yöt luojan kiitos on olleet suht rauhallisia, mutta päivisin meidän vauva ei juurikaan nuku, vaan väsyneenä itkee ja saa toisinaan ihan järkyttäviä paniikki-itkukohtauksia. Olen niin pettynyt itseeni, kun menee totaalisesti hermot, meen itsekkin ihan paniikkiin ja alan itkeä. Olen pettynyt siihen, että meillä ei ole miehen kanssa enää yhteistä aikaa, ei voida istua sohvalla vierekkäin vauvan kanssa, kun jomman kumman täytyy sitä hyssyttää ja kanniskella. Olen pettynyt siihen, että en saa päivän aikana hetkenkään rauhaa, enkä voi suunnitella elämääni minuuttiakaan pidemmälle. Olen pettynyt siihen, etten jaksa kuunnella huutoa, vaan menetän hermoni. Olen pettynyt siihen, etten aina jaksaisi viettää aikaa vauvan kanssa ja elää pelkästään hänen aikataulujensa mukaan. Olen pettynyt siihen, etten voi lähteä vauvan kanssa mihinkään, kun saa koko ajan stressata, että milloin huutokohtaus alkaa. Minäkin kadehdin niitä äitejä, jotka istuskelevat ystäviensä kanssa vaunuineen kahviloissa...

Uskon ja toivon ja rukoilen, että tämä olisi vain tätä pikkuvauva-arjen hankaluutta, mikä helpottaisi sitten sen maagisen kolmen kuukauden jälkeen. Tovion, että vauvalle tulisi pian jonkulainen päivärytmi, ilmavaivat helpottaisi ja se alkaisi nukkumaan edes yhdet ihan oikeat päiväunet. Olen vain niin pettynyt siihe, että olen niin väsynyt jo nyt.

 

[voimia!]

Uskon ja toivon ja rukoilen, että tämä olisi vain tätä pikkuvauva-arjen hankaluutta, mikä helpottaisi sitten sen maagisen kolmen kuukauden jälkeen.

Toivottavasti helpottaa, mutta vaikka ei helpottaisikaan, sanottakoon lohduksi että ihminen sopeutuu kyllä ajan kanssa lähes millaisiin olosuhteisiin tahansa. Monilla äideillä (ja isilläkin) kestää aikansa, ennen kuin lapsen vaatimusten kanssa elämisestä tulee "normaalia elämää".