Vauva herätti nälkäänsä. Mitään lahjoja en saanut, en edes korttia ja kukankin ostin käskystä itse edellisenä päivänä. Enkä olisi edes kaivannut lahjaa lahjan takia vaan jotain pientä, aamiaissämpylää ja aikanaan kuihtuvia kukkia (jotka eivät edes olleet miehen ostamia) pysyvää muistoa ensimmäisestä äitienpäivästä. Ei ole edes kuvaa koko päivästä, mies ei tajua kameraan tarttua ellen käske eikä siinä sämpylää järsiessä tullut mieleen, että hei, tätä hetkeä haluan katsella vuosien päästä albumista. Ja miksen osta itse lahjaani tänään? Koska se ei ole enää lahja vaan turha kuluerä, jonka senkin voin käyttää poikani hyväksi.
Että perseelleen meni, varsinkin kun oli ensimmäinen äitienpäivä oman lapsen kanssa. Seuraavalla kerralla ostan menolipun itselleni ja kersalle ja jätän ukon ihmettelemään kotiin. Ilmeisesti minun vuoro tulee sitten, kun poika itse ymmärtää päivästä jotain tai sitten ei kun katselee muutaman vuoden vierestä miten meillä äitienpäivää ei nähtävästi juhlita. Vaan eipä juhlita enää isäinpäivääkään.
Miten tästä pettymyksestä pääsee yli? Jos olisin vain vihainen, tiedän että olisin jo leppynyt, mutta nyt tuntuu, ettei tästä pääse yli eikä ympäri enkä siedä koko miestä silmissäni.