suunniteltu sektio

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ilona
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ihmettelen, miksi sektion riskiksi on listattu epiduraalipuudutus. Kyseinen puudutus on yleinen alatiesynnytyksessä, joten koskee siis molempia synnytystapoja.

Omalla kohdallani on nyt vaikea päätös edessä. Sektio pelottaa enemmän kuin alatiesynnytys, mutta lantion alueen vamman ja yhden alatiesynnytyksen jälkeen tiedän, että alatiesynnytyksen jälkeen on edessä jälleen vaikea virtsan, kaasun ja ulosteen pidätyskyvyttömyys ja uusi virtsanpidätysleikkaus. Leikkaus jouduttiin siis tekemään jo ensimmäisen alatiesynnytyksen jälkeen. Ei ole aina helppoja nämä synnytystapa-asiat, suo siellä, vetelä täällä...
 
samaa mieltä olen kyllä siitä ettei ensimmäistä synnyttävä äiti voi vaatia sektiota sen takia koska pelkää alapään menevän pilalle (hohhoh)

Ymmärrän kyllä sen ihan "oikean" pelon, itselläni syntyi kolmisen vuotta sitten tyttö joka jäi ponnistusvaiheessa jumiin, napanuora kaulan ympärillä apgarit 3-3-4, en ikikuunapäivänä suostu uudelleen katsomaan kuinka vastasyntynyttä lastani elvytetään ;( Sen takia jos koskaan uudelleen raskaudun, pyydän sektiota!
 
Raskaustesti näytti positiivista, jee, eiku voi hel.... Mulla on niin karmea pelko synnytystä kohtaan, että aion takuulla ottaa neuvolassa heti esille mahdollisuuden sektioon. Ja vaatia sitä sinnikkäästi loppuun asti.

Ensimmäinen lapseni syntyi reilusti yliaikaisena viikot 42+3. Synnytys käynnistettiin ja sitä tuskaa kesti yli vuorokauden. Ponnistin toista tuntia, mutta lapsi ei lähtenyt tulemaan. Lopulta lapsi jouduttiin ottamaan hätäsektiolla veren happiarvojen laskun vuoksi. Tästä jäi jo kamala tuska ja pelko synnytystä kohtaan.

Halusimme kuitenkin lisää lapsia. Toista lasta odottaessa otin heti neuvolassa puheeksi pelkoni, ja kävin pelkopolilla keskustelemassa asiasta. Halusin synnyttää alakautta. Pelkäsin kuinka se onnistuisi. Luvattin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Synnytys koitti, tällä kertaa viikot 40+5. Synnytys kesti taas lähes vuorokauden, kivunlievitystäkin oli, mutta kivut kamalat ja ponnistus pitkä kuin nälkävuosi. Kätilö karmea. Voimat loppu, avuksi tuli imukuppi kun en enää saanut itsestäni paljoa irti. Lapsi autettiin imukupilla maailmaan. Tuskat eivät loppuneet lapsen syntymään, kirveli, poltteli. Repeydyin niin pahasti, että minua ommeltiin leikkaussalissa tunnin ajan. Toivuin ennalleni vasta yli kahden kuukauden kuluttua.

Nyt kolmatta kertaa raskaana... Edellisestä jo kulunut aikaa, en ole uskaltanut, kun pelkään synnytystä niin kamalasti. Aion ehdottomasti neuvolaan mennessäni kertoa heti toiveeni. Pelkään kamalasti jo nyt. Toivottavasti saan neuvolasta apua...
 
Mulla kanssa toiveena suunniteltu sektio. Toinen raskauskolmannes on nyt vasta aluillaan, mutta olen jo neuvolassa ääneni avannut. Esikoinen syntyi rv 42+4 kolmen päivän cytotec-käynnistelyn ja synnytyksessä oksitosiinitipan avulla. Koin luonnottomaksi, etten päässyt liikkumaan synnytyksessä stan-hälyttimen vuoksi, vaan olin sänkyyn sidottu. Lapsi oli isohko ja virhetarjonnassa, ja vaikka ponnistusten suunta oli oikea, en pystynyt työntämään lasta omin avuin ulos. Kahden tunnin ponnistusvaiheen päätteeksi supistusten jo harventuessa lapsi autettiin ulos korkealla imukupilla (mikä oli suuri helpotus siinä tilanteessa). "Sain" 3./4. asteen repeämät, ja minua paikattiin leikkurissa neljä tuntia. Synnytyksen hoitava kätilö oli ensimmäistä päivää töissä sairaalassamme, eikä hallinnut esim. tippalaitteen käyttöä, ja katetroinnissakin toinen kätilö avusti. Kohdunsuutani ei suostuttu tarkastamaan, eikä epiduraalia ehditty uusia, koska kohdunsuuta ei ollut tarkastettu. Jouduin olemaan mielestäni liian kauan ilman kivunlievitystä. Mitään muuta kivunlievitystä ei edes ehdotettu. Epiduraali ei lisäksi vienyt minulta paineentunnetta pois, tuntui silti kuin olisin räjähtänyt joka supistuksen aikana. Tämä oli järkyttävä yllätys synnytyksessä. Toiset kuulemma kokevat paineentunteen erittäin tuskallisena. Mahdollisesti johtui virhetarjonnasta, jota lääkäri kävi useasti tarkastamassa. Istukkanikin revittiin lopulta ulos kahden kätilön voimia. Mikään ei mennyt luonnollisesti tai hyvin tai omin avuin. Kuitenkin synnytys oli lyhyt toimenpide (8 h), ja olisin valmis kokemaan sen uudelleen. Lopputulos oli ja on täydellinen. Lapsi voi hyvin. Yhdeksän apgaria. Repeämää en kuitenkaan ottaisi uudelleen. Riskit sfinkterrupturan uusimisessa olisivat liian kovat. En voisi ottaa riskiä avannepussista kolmekymppisenä. Aion vaatia tällä kertaa sektion, vaikka se pelottaakin vietävästi. Haaveilen jossain mieleni sopukassa helposta ja luonnollisesta alatiesynnytyksestä, mutta järki voittaa tässä tapauksessa.

Voimia kaikille vastaavissa tilanteissa!
 
Minulle onkin nyt sektio varmistunut. Äiti saa sen ainakin täällä meidän sairaalassa aina, kun aiemmassa synnytyksessä on ollut peräaukon sulkijalihasten repämä. Olen helpottunut. Olen nyt rv:lla 17.
 
Odotan esikoistani ja minua kyllä pelottaa enemmän sektio kuin alatiesynnytys. Kaikki on tähän mennessä sujunut normaalisti eikä ainakaan vielä mitään esteitä alatiesynnytykselle ole ilmaantunut. Komplikaatiot ovat molemmissa toki mahdollisia, mutta komplikaatioiden mahdollisuutta ei voi poistaa synnytystavan valinnalla. Ajatus alatiesynnytyksestä on kuitenkin huomattavasti vähemmän huolestuttava kuin ajatus vatsani auki leikkaamisesta. Jos tilanne vaatii niin leikattavahan se on mutta mieluummin ei... Meni miten meni, toivottavasti lopputuloksena on terve vauva ja mahdollisista vammoista jossain vaiheessa toipuva äiti.
 
Esikoista odottaessa minuakin pelotti, ja se on ihan luonnollista! Kaikkia varmasti jännittää ja pelottaa sellainen, mistä ei ole mitään kokemusta. Raskauden loppuvaiheilla epäiltiin perätilaa, ja ehdin jo hetken toivomaan, että saan sektion perätilan takia, mutta perätilaepäily osoittautui vääräksi. Synnytys kesti pitkään, minulle tuli kohtutulehdus ja synnytyksen aikana sektiotakin "väläyteltiin" jos kohdunsuu ei pian alkaisi avautumaan nopeammin. Siinä vaiheessa pelästyin, koska en halunnutkaan sektiota. Se pelotti enemmän kuin alatiesynnytys, kun sen hetki oikeasti tuli. Onneksi vauva saatiin maailmaan lopulta alateitse, tosin imukupin avulla. Hyvä kokemus synnytys ei ollut, mutta epiduraalipuudutuksen takia en myöskään kärsinyt kivuista juuri lainkaan ennen loppuvaihetta (ponnistusta). Jopa nukuin synnytyssalissa. Repesin, ja väliliha leikattiin, mutta ne paranivat kuitenkin aika pian.
Nyt odotan toista lastani, ja vaikka pelkään että synnytys on taas hankalahko, en silti edes kuvittele sektiota vaihtoehtona. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta mun mielestä juuri alatiesynnytys on LUONNOLLISTA. En käsitä tuota, että "naisella on oikeus valita synnytystapansa". Miten niin? Eihän me voida valita sitäkään mistä rööristä kakka tulee...
 
Tässä on nyt kuitenkin puhuttu synnytyspelosta, jonka pohjalla on traumaattiset kokemukset aikaisemmista kerroista, eikä mistään normijännityksestä esikoista odottaessa. Jännitin minäkin esikoisen kanssa, mut se oli ihan hallittavissa olevaa eikä todellakaan vienyt yöunia. Jos ei ole synnytyspelkoa kokenut, on aika turha tulla vikisemään tavallisesta jännityksestä, ja siitä että on ihan luonnollista synnyttää. Joo, niin onkin, noin 95 prosentille naisista. Sit on osa jotka pelkää sitä kuin kuolemaa, ja sillon on aika turha tulla höpiseen noita typeryyksiä siitä mistä reiästä kakka tulee ja ettei sitäkään voi valita. (Etenkään jos synnytyksen jälkeen on vahinkojen takia jouduttu laittaan avannepussi) Hohhoijaa. Tule sitten puhumaan, kun olet itse kyseisen pelon kokenut. Enemmän itse ihmettelisin tyyppejä, jotka pelkää lentämistä ja matkustaa sen vuoksi ennemmin junalla vaikka se onkin vaivalloisempaa. Näin vain esimerkkinä erilaisista ihmisten kokemista peloista.
 
Kirjoitan nyt tuoreimmat kuulumiseni. Minulle luvattiin suunniteltu sektio. Olen nyt raskausviikolla 23. Neuvolasta sain lähetteen synnytystapa-arvioon, ja äitipolilla lääkäri oli heti kanssani samalla linjalla tutustuttuaan aikaisempiin kokemuksiini, eli että tuleva synnytykseni tapahtuu sektiolla. Ihanaa, olen niin helpottunut ja kiitollinen. Onneksi sain asian järjestykseen näinkin pian ja nyt voin todella nauttia loppuraskaudestani. Tsemppiä kaikille rankan synnytyksen läpikäyneille pelkääjille.
 
Alotetaan nyt ihan alusta sitten, niin on helpompi nähdä kokonaiskuva.
Esikoinen syntynyt -07, itse tuolloin 20v eli parhaassa synnytys iässä. Raskaus tuli ilmi niinkin ikävissä merkeissä kuin onnettomuus. Lyhyesti : jäin pakettiauton ja puun väliin lantionalueelta puristuksiin ja pelkona oli halvaus, näin ei kuitenkaan käynyt, selvisin kovilla ruhjeilla ja hiusmurtumilla. Muistoksi jäi satunnaiset lanneselänkivut, jo valmiin pahan notkoselän kaveriksi.
Raskaus sujui muuten peloitta, toki jännitti aina välillä mahdolliset seuraamukset onnettomuudesta + suht pieni kokoni (152cm ja 49kg)

No laskettupv oli 14.10 ja synnytys oli käynnistynyt epäsäännöllisillä supistuksilla jo 13 pv huomaamattani (lapsivesi mennyt suihkussa ollessani) 13 ja 14 päivän välisenä yönä (jona ei nukuttu silmäystäkään) supistukset tiheentyivät ja alkoivat aamulla olla jo aika säännöllisiä. Siinä sitten vitkasteltiin kotona, mutta väli pysyi 6minuutissa eikä siitä enää tiheentynyt. Kättärille sitten kirjauduttiin klo.15 ja tuolloin kätilön ensitutkimuksessa havaittiin, että olin jo kuitenkin 4cm auki ja lapsivedet oli menneet jo aikoija sitten (=tulehdusriski) Verenpaineet olivat kuulemma todella korkeat ja kätilö hakikin useamman verenpainemittarin kun ei uskonut alkuun lukemia (synnytyskertomukseen kirjattu lukema 149/98)

Synnytys siinä sitten eteni normaaliin ensisynnyttäjän tapaan hitaasti, mutta varmasti. Kivut olivat odotetusti kovat ja niihin sitten ilokaasua jonka havaitsin hyväksi ja sitten epiduraali kun kätilö sitä suositteli. Kalvot puhkaistiin klo. 17.30 ja oksitosiinitippa laitettiin.

Ponnistusvaihe alkaa klo. 22 kun olin 10cm auki, kivut olivat kovat ja epiduraali heikentynyt/hävinnyt kokonaan, olin sekava ilokaasun useiden tuntien käytöstä ja tietysti väsymyksestä (olinhan jo edellisen yön valvonut kokonaan)
Ponnistan ja ponnistan tuloksetta kunnes lääkäri toteaa, että lapsi on tarjontavirheessä (sikiön pään epätäydellisestä kiertymisestä johtuva synnytys este) eli lapsi oli tulossa naama edellä, joka hankaloitti ponnistamista huomattavasti. Sitten seuraavaksi todettiin supistusten heikkous + väsymys kun ponnistusvaihetta oli kestänyt 30min, lisätään oksitosiinia. Väliliha leikataan (episiotomia) ja vauvan sykkeen jonkin verran heikentyessä satunnaisesti lääkäri kutsuu kollegan konsultoimaan kera imukupin.
Itse en juuri tapahtumia muista, mutta synnytyskertomus ja lapsen isä niistä on kirjaa pitänyt. Leikkaussali oli kuulemma jo valmiina. Vedetään kuitenkin imukupilla, neljä kertaa ja kerran kuppi irtoaa. Väliliha repeää 2/4.
Poika syntyi kuin syntyikin alakautta klo. 22.50 (Ponnistusvaihe siis 50min) ja synnytys luokitellaan keskivaikeaksi.

Usein olen kuullut kerrottavan, että kun vauva on saatu ulos, kivut ja tuskat helpottavat/häviävät kokonaan, äidin valtaa euforia ja kaikki on ihanaa. Näin ei kuitenkaan käynyt minun kohdallani, kivut senkun yltyivät ja lääkärit ja kätilöt olivat ihmeissään "ei enää pitäisi sattua jne..." Tuntui siltä kun alapääni olisi hetkenä minä hyvänsä kirjaimellisesti räjähtänyt.
Lääkäri tekee nopean diagnoosin Hematoomasta, terve poikavauvani otetaan pois rinnalta samantien ja minut kiidätetään leikkaussaliin. Pulssi oli toista sataa ja anestesia lääkäri oli huolissaan, antoi rauhoittavia suoraan suoneen ja laittoi leikkaus epiduraalin, äkkiä olin rinnoista alas täysin tunnoton jolloin kipukin hävisi. Rauhoittavat vaikuttivat niin, että taju meni.

Aivan tiedottomana kaikesta pääsen heräämöstä osastolle 15.10 klo. 05.00
Isä tietysti huolesta kankeena vastasyntyneen lapsen kanssa odottamassa ja kertoo, että mitään Hematoomaa ei kaikesta huolimatta kuitenkaan löydetty. Tapaus jää arvoitukseksi!

Jalkeille pääsen vasta 16 pv ja silloin poistetaan virtsakatetri (tuntuu inhottavalta)
Istuminen ei tule KUULOONKAAN, mutta vauvaa pystyin imettämään makuultaan. Kotiudutaan vasta viiden päivän kuluttua omasta pyynnöstäni.
Toipuminen vei todella kauan, särkylääkkeiden voimalla ja miehen avustuksella selvisin ensimmäisistä viikoista auttavasti. Ulostuslääkkeitä käytin kuukauden päivät ja istuminen oli vaikeaa vielä useiden kuukausien ajan (noin puoli vuotta)

Siinä nyt taisi ollakkin minun ensimmäinen synnytykseni!

Vannoin pitkälle yli toista vuotta, että lapsia en enää uskalla tehdä.
Nyt vuosien jälkeen uskaltauduin uudelleen raskaaksi, koska niin kovasti lasta kuitenkin toivoimme.
Heti alkuun sanoin neuvolassa, että tämä lapsi ei alakautta maailmaan tule. Sain lähetteen kättärille pelkopolille viikoille 26 ja kävimme kätilön kanssa aikaisemman synnytykseni läpi. Kätilö oli ymmärtäväinen vaikkakin puhui myös alatiesynnytyksen puolesta, koska olenhan perusterve 24-vuotias nuorinainen. Sanoi kuitenkin, että ei voi missään nimessä luvata, että alatiesynnytys menisi varmasti hyvin niin kuin toisilla synnytyksillä on yleensä tapana mennä, koska taustalla on onnettomuus josta ei ole varmuutta vaikuttiko/vaikuttaako tähän synnytykseen + ei tietoa aikaisemmasta Hematooma epäilystä, ja siitä tulisiko sama mahdollisesti toistumaan. Varasi ajan synnytyslääkärille viikoille 36 joka on nyt 27.4.2011, eli kolmen viikon päästä (nyt rv 33+1) Tehdään perinteinen synnytystapa arvio ja sovitaan sitten leikkauspäivä. Kätilö sanoi, että näillä tiedoilla lääkäri todennäköisesti on suopea leikkaukselle, mutta ei voi luvata mitään. Eli jää nyt nähtäväksi minkälainen synnytyslääkäri on kyseessä ja mitä mieltä hän on asiasta, mutta minä en hevin periksi anna!

Toivottavasti tästä saa jotenkin selvää ja mielelläni tulen kertomaan tuon "tuomion" jos ketään vaan kiinnostaa? :)
 
Kävin lukemassa Marian mahtavan ja asiallisen blogin aiheesta suunniteltu sektio.
Tarkoituksenani oli kommentoida suoraan blogiin, mutta jostain syystä kone/serveri hävitti kommenttini.
No, ehkä parempi tulla laittamaan kommenttia myös tänne, mikäli se innostaisi muitakin vilkaisemaan kyseistä blogia.

Odotan esikoistani, ja olen raskauden puolivälissä.
Olen aina ollut sitä mieltä, että tahdon lapseni syntyvän suunnitellulla sektiolla.
Tämä ei niinkään johdu synnytyspelosta, vaan siitä, että haluan tilanteen olevan hallittu/hallitumpi kuin alatiesynnytys, ja haluan antaa vauvalleni mahdollisimman turvallisen reitin tähän maailmaan.

En ole vielä kertonut kannastani monelle, mutta muutamat kaverit ovat jo yrittäneet käännyttää minua. Syynä juurikin nuo tavalliset: "sektio on iso leikkaus", "riskit ovat suuremmat kuin alatiesynnytyksessä", "alatiesynnytys on ainoa oikea/luonnollinen tapa", "kadut päätöstäsi jälkeenpäin, kun et ole saanut kokea oikeaa synnytystä" jne. jne.
Mikään näistä väitteistä ei ole saanut minua muuttamaan mieltäni - vaan päinvastoin!

Käsitykseni mukaan paikkakunnallani saa onneksi suhteellisen helpolla suunnitellun sektion, sillä kiireen vuoksi lääkäreillä ei ole aikaa alkaa puhumaan sektiota haluavia ympäri liian pitkään.
Kiitokset vielä Marialle hyvin kirjoitetusta ja informatiivisesta blogistasi, jonka tiedot auttavat minua varmasti tulevissa sype- ja muissa aihetta käsittelevissä keskusteluissa :)
 
Minä olen keskustellut itselleni suunnitellun sektion, odotan ensimmäistä lastani. Äitini on hoitanut 10 vuotta vammaisia lapsia, joista CP-vammaisilla suurin edustus oli synnytyksessä happivajautta kärsineet. En ota tuota riskiä kapean lantioni ja suuren poikavauvani kanssa. Sektioaika on jo sovittu, diagnoosiksi tuli synnytyspelko, joten asia on sillä selvä vaikka alkaisi syntyä ennen varattua leikkausaikaa.

Jätän sen alatiesynnyttämisen teille Tosinaisille ihan suosiolla, minua vain huvittaa nämä suu vaahdossa moralisoivat ja valittavat alatieurheilijat.

Suomessa ei muuten ole moneen vuoteen ollut mahdollisuutta ostaa sektiota yksityiseltä puolelta. Jos olisi, niin varmasti sille olisi kysyntää. Venäläisten terveysturismi on lisääntynyt sen verran runsaasti, että ehkä piakkoin tuon palvelun voi ostaa esim. Mehiläisestä. Se olisi hienoa ja toimisin itse juuri niin. Mutta nyt kun tämä ei ole mahdollista ja Vauva-lehdessä julkaistun miniartikkelin mukaan normaalisti edenneen alatiesynnytyksen (1700 eur) ja normaalisti menneen sektion (2400 eur) kustannusero on juuri tuo 700 eur, maksaisin sen erittäin mielelläni kun sairaalasta lähden, mutta kuulemma synnytyssairaalani ei voi ottaa rahaa vastaan. Joten lahjoitan sen vaikka Lastenklinikan kummeille. Rahasta on sikäli kohdallamme turhaa valittaa, että olemme normaalia paljon hyvätuloisempia ja laskennallisesti tämän sektion maksoin veroina joulukuun 2011 muhkeista bonuksistani ;).
 
Siitäkään ei neuvoloissa hirveästi infota, miten alatiesynnytys tuhoaa alapään. Senpä sitten joutuu itse toteamaan, että ei palautunut alkuunkaan yhtä kauniiksi kuin ennen oli ja emätinkin kuin joku luola. Ihan jo tämänkin takia sektio pitäisi voida valita, olkoonkin siinäkin omat riskinsä.
 
Eikä se sektiokaan toimenpiteenä aina kivuton ole. Mulla runsaan verenvuodon takia eivät saaneet ommeltua kasaan ja sit kerkes puudutus lakata a voin kertoo, et koskee kun on maha auki, sit nukuttivat että pystyvät jatkamaan. Ja henkiseltä puolelta on ollut rankinta. Itse en sektiota halunnut, mutta se kiireellisenä piti tehdä. Kuukauden sen jälkeen itkin kun olo tuntui keskeneräiselle, ja epäonnistuneelle.
 
Mistähän nuo huonommuuden ja keskeneräisyyden tunteet kumpuaa niillä, jotka haluaisivat kiven kovaan alatiesynnyttää, mutta joutuvat sektioon? Minä en ihan todella tajua, miten se tapa jolla lapsensa saattaa mahdollisimman terveenä maailmaan voi vaikuttaa siihen, miten hyväksi äidiksi itsensä tuntee. Synnytys kun on hyvin minimaalinen osa sen lapsen elämää ja kasvatusta, kyllä ne äitiyden tason määrittelevät hetket tulevat paljon myöhemmin. Minusta ko. surijat tarvitsisivat ammattiapua paljon kipeämmin kuin ne pelkopolille lähetettävät, sektiohalustaan varmat naiset. Minäkuva on vääristynyt ja tuo kuulostaa huolestuttavalta.

Hyvinvointiyhteiskunnissa, runsaan ravinnon keskellä, vastasyntyneitten koko kasvaa ja äitien lantion koko pienenee (tämä näkyy jo vaatteiden mitoitusten päivityksessä - 80-luvun mitat päivitettiin pienempiin hiljattain). Evoluutio ei ehdi tähän kyytiin mukaan, eikä sen tarvitsekaan, sillä enin osa synnytyksistä johtaa elinkelpoiseen jälkeläiseen, joka taas kenties jatkaa näillä "huonoilla" synnytysgeeneillään sukuaan. Noidankehä on valmis. Afrikassa huonot alatiesynnyttäjät karsiutuvat edelleen enimmäkseen pois, sillä lääketiede ei tule apuun savannin savimajassa synnyttäessä. Äiti ja vauva kuolevat, vain "sopivat" jatkavat sukuaan. Tämä on luonnon oikea ja luonnollinen tapa karsia meitä ihmisiä. Suomessa tähän kiertokulkuun puututaan.

Esikoistaan odottavalle ja pelkosektion saaneelle sisarelleni hänen työkaverinsa kehtasi arvostalla tätä synnytysasiaa päin naamaa erittäin ikävään sävyyn, juurikin tuon luonnollisuuden kautta; "ei ole luonnollista synnyttää leikkaamalla". Sisareni loukkaantui asiasta niin pahasti, että kommentoi takaisin, ettei tämän työkaverinkaan kolmen vuoden lapsettomuushoidot kaksine IVF-vauvoineen ole luonnollisia - luontohan nimenomaan oli tarkoittanut ettei hän ja miehensä saa lapsia. Tästä työkaveri tietysti loukkaantui - ja saikin loukkaantua - mutta näinhän asia kaikille teille luonnollisuutta korostaville pitäisi ollakin selvää. Tässä kun ei voi nyppiä rusinoita pullasta ja omien hedelmällisyyshoitojensa keskeltä huudella luonnollisuuden perään.

Tällaisia ajatuksia minulla herätti tämä keskustelu.
 
Minulle tehtiin sektio koska vauva oli väärinpäin, vesi vähissä ja narukin vielä kaulan ympärillä.
Sektio suunniteltiin perjantaille (aikoinaan) mutta vedetpä tulikin jo tiistaina joten sairaalaan lähtö tuli suunniteltua aiemmin.

Saavuimme sairaalaan aamuyöstä ja odottelimme rauhassa, koska supistukset eivät olleet vielä alkaneet eli ei ollut kiirettä. Lääkäri ja kätilö yrittivät vielä tässä vaiheessa saada minua synnyttämään alakautta, huh. En todellakaan suostunut. Odoteltiin aamupäivään asti synnytyssalissa ja sain jossain vaiheessa supistusten estolääkettä. Sitten kun oli leikkauksen aika, niin kaikki meni todella nopeasti ja hienosti. Vauva oli ulkona parissa minuutissa ja isä (joka oli paikalla koko ajan) pääsi mukaan punnitukseen ja kapalointiin.

Tämän jälkeen saimme olla perheen kesken rauhassa tunnin tai pari huoneessa ennen kuin meidät siirrettiin osastolle. Iltapäivällä tuli minulle kaameat kivut leikkauskohtaan ja mikään lääke ei auttanut, sattui niin että en pystynyt puhumaan. Sitä kesti puolisen tuntia ehkä ja sitten helpotti ja oksennellessa (ilmeisesti kipulääkettä) meni loppuilta. Tämä oli ainoa kipu koko synnytyksestä, joten mielestäni todella vähällä pääsin. Tietysti lääkitys oli melko tujua kolme ensimmäistä päivää.

Sängystä en saanut nousta pariin päivään, enkä olisi halunnutkaan. Sitten pääsi suihkuun ja vessaan itse. 4 päivän jälkeen kotiuduttiin kun tikit oli poistettu ja pystyi itse liikkumaan kunnolla.

Kantaa ei saanut oikeastaan mitään muuta kuin vauvaa kuukauteen leikkaushaavan takia. Kuukauden jälkeen taisin olla jo ihan lenkkeilykunnossa, eli toipuminen oli tosi nopeaa.

Olen synnyttänyt nyt alakautta ja sektiolla, ja jos kolmas kerta tulisi niin sektion valitsisin.
 
yksi tuttu meinasi kuolla sektion jälkeen keuhkoveritulppaan ja oli vaivutettununa koomaan muutaman päivän ajan, onneksi velä hengissä selviytymis prossa jotain 20.
 

Yhteistyössä