SUHTEET ja suhteen aloitus, kenelläkään samaa ongelmaa? Ja ratkaisu on?

["kissanainen"]

Tuntuu vaan siltä että suhteeni menee usein samoin. Nytkin on yksi alkamaisillaan.
Olen siis ollut myös todella pitkässä suhteessa, joten ilmeisesti osaan kyllä sen joskus.
Mutta noin yleensä sen parin kuukauden jälkeen tulee olo, ettei tiedä miten edetä. Haluaisi että suhde jotenkin vakiintuisi, mutta ei tiedä miten. Miten viettää aikaa, mahdollisesti esitellä tutuille ym. En vaan jotenkin osaa:/
Enkä usko että vika on suhteessa, tai siinä että henkilö olisi väärä. Koska rakastin edellisessä paljonkin. Mutta niin siinä vaan silti kävi.

Nyt pelottaa sama jo heti alkuun. Vaikka ei pitäisi.
Muilla samaa??

 

["Ellie"]

No minusta tuo on jotenkin vaan käynyt itsestään. En ole koskaan erityisesti päättänyt että nyt vietetään enemmän aikaa yhdessä tai että nyt tutustutaan toisen sukuun ja kavereihin tai vaikka että nyt aletaan viettää lomat yhdessä. Niin on vaan itsestään käynyt. Ehkä sinunkaan ei kannata asiaa mitenkään erityisesti miettiä vaan antaa vain asioiden tapahtua?

 

[ap.]

En sitten varmaankaan vaan osaa tai uskalla heittäytyä. Tai sitten suhteissa vaan on jotain vikaa Ennemmin kyllä minussa, en muita tästä syytä.

 

[mhäh]

ei susta kyllä tämän perusteella ota selvää. kuvaile konkreettisemmin - mitä tapahtuu? alat jotenkin pakittaa ja arastella?

 

[ap.]

Ilmeisesti. Alkuun "jaksan" olla kiinnostunut ja todella tuntuukin siltä. Henkilö on ihana, mutta sitten ilmeisesti alan pakittaa. Ihan todella ei tunnu siltä että pystyisin esim. puhumaan syvällisemmistä asioista, pintaa vaan. Vaikka todella haluaisin. Sellaisen kuvan tämä toinenkin sitten helposti minusta saa. En ole vaan "nätti tyttö" vaan todella ihan ajattelevainen ja minulla on myös aivot
Sitten kun tilanne menee tähän niin toisen kosketuskin jopa saa minut jotenkin vetäytymään.

Ja sitä pahempaa tämä kaikki on, mitä kiinnostuneempi tämä mies on. Eli mitä enemmän toinen tulee kohti, sitä enemmän vetäydyn. Viimeksi tapailin suht pitkäänkin miestä joka oli itsekin vetäytyvä. Sen takia sitä varmaan kestikin niin pitkään..

Miten pääsen eroon tällaisesta

 

[ap.]

..tai oikeastaan mietin, pitäiskö sanoa sille toiselle nyt heti alkuun suoraan minkälainen olen? Että otetaan ihan rauhallisesti.
Kokemuksia? Auttaisiko sellainen tällaiseen ns. sitoutumiskammoiseen.

 

[ap.]

Noni tässä jonkun muun kuvailu tilanteesta niin täydellisesti!!
"Aloin vain uuden alkuni myötä miettiä, mahdanko kärsiä jonkinasteisesta sitoutumiskammosta. Olen tavallisesti itse törmännyt miehiin, jotka eivät ole halunneet sitoutua tai joilla on olleet hieman erikoiset käsitykset parisuhteista, mutta nyt kohtaan tätä ongelmaa itsessäni.
Usein edelliset suhteeni ovat kaatuneet omaan mahdottomuuteensa. Melko usein jutuissa on ollut pointtina se, että olen ollut jätetty osapuoli, joka jää kaipailemaan ja miehet ovat usein tätä käyttäneet luovasti hyödykseen. Sitten, kun tilalle onkin astellut mies, joka ei käyttäydy kuten edeltäjänsä, eli olen onnistunut pokaamaan ihmisen, jossa olisi todellista kumppanimateriaalia, olenkin alkanut oikutella itse. Yleensä olen löytänyt kaikki viat miehestä, joilla ei ole edes merkitystä tai käyttäytynyt kuin lapsi karkkikaupassa ja unohtanut kaikki parisuhteeseen kuuluvat säännöt eli kohdellut miestä kuin palloa. Yksi mahdottomuuksistani on sairaalloinen mustasukkaisuus, joka alkaa jostain aivan naurettavasta, mutta jota en edes hirveästi näytä miehelle. Puran sitä vain käyttäytymällä miestä kohtaan passiivisesti ja yritän työntää häntä kauemmas itsestäni. Usein mies ei edes tiedä, miten sietämättömien tunteiden kanssa vellon: alan vertailla itseäni miehen entisiin, löydän hänen naispuolisista kavereistaan kilpailijoita tai jotain muuta aivan tuulesta temmattuja juttuja, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa tai merkitystä nykyhetken kannalta. Erossa ollessa miehestä mieleni ei täyty ikävästä tai kaipauksesta, vaan yksinkertaisesti mietin kaiken liian pitkälle: olen ihan varma, että mies ilmottaa pian, ettei juttumme jatku enää ja syventelen ajatuksiani mahdollisesta erosta. Pohjaan näitäkin juttuja melko pitkälle menneisyyden kimurantteihin juttuihin, eli uskottelen itselleni, että kaikki tapahtuu tavallaan uudelleen vanhan kaavan kautta. Tämän seurauksena alan miettiä itse, olisiko vain helpompi erota kuin kärvistellä. Tämä eroaa suuresti siitä, miten suhtaudun miehiin, jotka kohtelevat minua kylmäkiskoisesti: silloin elän viimeiseen asti toiveissa, että juttu jatkuisi, eikä ole lainkaan väliä, millainen mies on minua kohtaan käytökseltään. Annan melkein kaiken anteeksi ja palvon miestä kuin puolijumalaa – tiettyyn pisteeseen asti toki. Mutta lämpimän henkilön kohdalla taas teen kaikkeni, että kaikki olisi todella vaikeaa. Vaikka vihaan näitä “kaikki johtuu lapsuudestasi”- tyylisiä selitysmalleja aikuisiän käytöshäiriöille, niin mietin jo miten oma isäni kohteli minua lapsena kauhean ailahtelevaisesti – ensin lämpöisen rakastavasti, sitten hyvin poissaolevasti.
Musta on vain alkanut tuntua, että kärsin jonkinasteisesta sitoutumiskammosta. Onko kenelläkään muulla mitään kokemuksia? Miten ihmeessä pystyn luottamaan ihmiseen, joka on sen arvoinen, etten taas mene etsimään sitä luottamusta niiltä, jotka eivät ole sen arvoisia? Siis mitä ihmettä.. kysymys on melko pitkä ja sekava ja onko tässä edes mitään pointtia, päättäkää itse. Olen vain ihan sekaisin itseni kanssa ja joka ikinen lisäapu on tarpeen! "