Suhtautumisesta vauva-arkeen ja vaikutuksista parisuhteeseen

[huono ihminen]

Terve. Tulipa tässä vaan mieleen, että millä ilveellä te tasapainottelette vauva-arjen, työn ja parisuhteen välillä, ilman että tulette hulluiksi? Olin toki kuullut, että pienen lapsen kanssa voi olla hankalaa, mutta en osannut odottaa, että se on todellisuudessa ihan niin rajoittavaa ja raastavaa kuin on. Aikaa ja energiaa ei tunnu olevan oikein mihinkään, saati sitten parisuhteen hoitoon. Ja jos olisikin, niin vauva takuu varmasti herää juuri kriittisellä hetkellä ja huutaa seuraavat 2 tuntia.

Kaikki tuntuu toivottavan onnea ja hehkuttavan kuinka juuri tämä aika on nyt sitä elämän parasta aikaa, mutta minä en voi olla ihmettelemättä, että millaista elämää he ovat aiemmin viettäneet, jos *tämä* on elämän parasta aikaa. Itsestä tuntuu, että elämä on mennyt harppauksella huonommaksi jokaisella alueella. En jaksa harrastaa, ystävyyssuhteet on kärsineet, työssä on vaikea jaksaa vähillä unilla, libido on maassa, eikä aikaa yksinkertaisesti ole panostaa parisuhteeseen.

 

[astrolabe]

Minkä ikäinen vauva on? Onko hän esikoisenne?

 

["vieras"]

Saisitteko te vauvaa edes muutamaksi tunniksi hoitoon vaikka muutaman kerran kuussa? Kannattaa ihan rohkeasti kysyä kavereiltakin, josko ottaisivat vauvaa 2-3 tunniksi. Itse ainakin ottaisin riemumielin kavereiden vauvoja hoitoon! Saisitte itse vaikka nukkua, tai käydä kahdestaan syömässä, katsoa leffan, siivota...

Oikeastaan muuta ei voi sanoa kuin että PYYTÄKÄÄ apua, ja että tämä hektinen vaihe elämässä on kuitenkin aika lyhyt. Arki voi olla tosi erilaista jo parinkin kuukauden päästä.

Tsemppiä!

 

["tarja"]

Oli tosi rankkaa se eka vuosi. Lapsella oli refluksia ja koliikkia yms ja huusi vaan päivät läpeensä ja mies teki pitkää päivää yms en oikein edes muista ekasta vuodesta mitään niin väsynyt olin. Silloin oli paljon riitoja miehen kanssa ja mietittiin usein eroa mutta muistin lukeneeni jostain että vauva-aikana ei kannata erota. Sitten kun eka vuosi oli ohi se helpotti ja nyt kun lapsi on yli 5v niin elämä on helppoa ja parisuhde kunnossa. Tsemppiä.

 

[eiihanniin]

En tiedä minkä ikäinen vauvasi on, mutta sanoisin että aika lailla ekat kolme kuukautta, toki vauvasta riippuen, menee aivan siinä sumussa, jonka valvominen ja se että joku on koko ajan kiinni sinussa aiheuttaa.
Sitten jossain vaiheessa huomaat saavasi enemmän unta, vauvan ruokailuvälit pitenevät, hän oppii liikkumaan jne ja toteat että nythän tässä taas jaksaa muutakin.
Ei vauvan ensimmäisten kuukausien aikana tarvitse pystyä eikä jaksaa.

 

["..."]

Sanoisin, että 5kk eteenpäin alkaa olla oikein mukavaa. Itsellä helpotti jaksamiseen, kun vauva vierotti itsensä rinnasta. Koin vapauden ja yöllä sai nukuttua, kun pullosta antaa maidon niin siihen ei mene montaa minuuttia versus imetys joka kesti yölläkin 40min.

 

[Viikate]

Harvapa osaa täysin etukäteen kuvitella, miten dramaattinen muutos ensimmäisen lapsen syntymä on, etenkin jos vauva on huonouninen. Itsellä ei ole kokemusta vauvavuoden aikana työskentelystä, mutta muistaen miten huonoja nukkujia mun lapset ovat olleet ensimmäisen vuoden aikana, olen erittäin kiitollinen siitä, ettei ole tarvinnut yrittää puolikuolleena vielä töissäkin käydä.

Tuntemuksesi ovat mielestäni täysin normaaleja. Voin vain toivottaa jaksamista, tuo helpottuu kyllä

 

["sasa"]

Terve. Tulipa tässä vaan mieleen, että millä ilveellä te tasapainottelette vauva-arjen, työn ja parisuhteen välillä, ilman että tulette hulluiksi? Olin toki kuullut, että pienen lapsen kanssa voi olla hankalaa, mutta en osannut odottaa, että se on todellisuudessa ihan niin rajoittavaa ja raastavaa kuin on. Aikaa ja energiaa ei tunnu olevan oikein mihinkään, saati sitten parisuhteen hoitoon. Ja jos olisikin, niin vauva takuu varmasti herää juuri kriittisellä hetkellä ja huutaa seuraavat 2 tuntia.

Kaikki tuntuu toivottavan onnea ja hehkuttavan kuinka juuri tämä aika on nyt sitä elämän parasta aikaa, mutta minä en voi olla ihmettelemättä, että millaista elämää he ovat aiemmin viettäneet, jos *tämä* on elämän parasta aikaa. Itsestä tuntuu, että elämä on mennyt harppauksella huonommaksi jokaisella alueella. En jaksa harrastaa, ystävyyssuhteet on kärsineet, työssä on vaikea jaksaa vähillä unilla, libido on maassa, eikä aikaa yksinkertaisesti ole panostaa parisuhteeseen.

Kun lapsi syntyy perheeseen, niin se muuttaa elämää. Ihan niinkuin oikeasti muuttaa. Siihen on vain sopeuduttava, että iso osa elämästä menee uusiksi. Nukkuminen, työt, parisuhde, libido... Niin se vain menee. Uusi lehti kääntyy muutenkin kuin vain siten, että perheessä on yksi jäsen lisää.

 

["karamelli"]

Siis eka vuosi-puolitoista oli puhdasta helvettiä, meillä oli (on) huonosti nukkuva lapsi (heräili 4-10krt yössä koko tuon ajan). Mua vituttaa edelleen ihmiset, jotka hehkuttaa sitä vauva-aikaa. Parisuhde rämpi pohjamudissa. Molemmat oli onnettomia, toki lapsi oli rakas, joskin kuolettavan tylsä. 2,5-vuotias pojankoltiainen on maailman ihanin, hauskin ja hitsannut yhteen. Parisuhde kukoistaa Joskin lisää lapsia ei tule ainakaan ennen kuin tämä esikoinen on päästänyt meistä jollain tasolla irti, ehkä sitten kun hän alottaa koulun

 

[trrw]

Vauva-ajan sitovuus ei yllättänyt, parisuhteen hoitamiseen olisi voinut olla enemmän aikaa. Vaikka erityisen raskaaksi en sitä aikaa kokenut nautin kyllä siitä tunteesta että lapset eivät enää ole minussa kiinni 24/7. Nyt esikoisen aloitettua koulun en edes harkitse alkavani uudelleen "alusta".

Isompien kanssa murheet on toisenlaisia ja välillä nuo valvottaa isompinakin vaikka eivät enää heräile öisin. Enkä usko että ne huolet vähenee vielä vähään aikaa jos kokonaan koskaankaan.

 

["AAPEE"]

Minkä ikäinen vauva on? Onko hän esikoisenne?

Esikoinen. Täytti toissapäivänä 3kk.

 

[astrolabe]

Kannattaa laskea omia odotuksia. Kämppä ei ole ollenkaan siinä kunnossa kuin toivoisin sen olevan, mutta vauvan temperamentti huomioiden ei minulla ole mahdollisuuksia pitää kotia siinä kuosissa kuin haluaisin. Mies käy töissä ja yöheräämiset ovat heiniäni, mutta mies saattaa ottaa sen iltayön syötön siinä ysin tai kympin korvilla, jolloin voin huoletta nukahtaa vaikka iltakasilta.

Parisuhdetta hoidetaan kotisohvalla löhöillen, mahdun miehen kainaloon, vaikka hänellä olisi vauva sylissäkin. Ne on ne pienet eleet ja sanat tässä kohdin. Kun mies sanoo, että "olenhan muistanut tänään kertoa sinulle miten paljon sinua rakastan?" ja oma ilme kirkastuu jälleen kerran. Pyrin tekemään miehelleni aamiaisen vuoteeseen joka aamu, tämä meidän vakkarijuttu ollut suhteen alusta alkaen. Niinä aamuina kun olen ihan zombie, mies tuo aamupalan sänkyymme. Se mahdollistaa, että isä on aamulla vauvan kanssa ennen töitä, toisaalta on myös minunkin kanssani rauhassa.

Omaa aikaa yritetty ottaa esim. niin, että mies menee oman kiinnostuksensa mukaiseen pelikauppaan töittensä jälkeen ja sitten tulen vauvan kanssa sinne myöhemmin, jotta voin mennä viereiselle kuntosalille, mies jatkaa vauvan kanssa kotiin. Mies on saattanut minut vaunujen kanssa junalle, kun olen lähtenyt salille yms.

Laittelemme viestejä työpäivänkin aikana. Ehkä olemme vähän teinejä asenteeltamme mutta tuntuu ihan mukavalta saada viesti, jossa pieni sydän tms. Ei vie kauaa aikaa edes sellainen, mutta tulee tunne, että toinen ajattelee minua kahvitauollakin.

Pienet huomionosoitukset eivät maksa mitään, eivät vaadi paljoa aikaa tai energiaa, mutta auttavat paljon. Ottaisiko puoliso toisen kupin kahvia, haluaisiko jotain samalla kun käväisen kaupassa, pusu ennen töihinlähtöä ja töistä tullessa hali palaajalle.

 

["kolmen mamma"]

Kolmen lapsen äitinä olen tuuminut että hyvä ja vakaalle pohjalle aikoinaan rakennettu parisuhde kestää kyllä "hoitamatta" sen pari vuotta jonka pieni vauva/taapero hankaloittaa parisuhdetta ja oman ajan ottamista.

Paitsi että minä en käsitä miksi pitäisi olla jotain "omaa aikaa" sen jälkeen kun lapsi/lapsia on syntynyt perheeseen, minun mielestäni sitten alkaa perhe-aika jolloin toimitaan perheenä yhdessä.

 

[Heissanhopsan]

Me olemme miehen kanssa kokeneet vauvavuoden, tai tarkemmin sanottuna ehkä kaksi ekaa vuotta todella raskaiksi. Oli koliikit ja muut, lapsi nukkui ensimmäisen yön heräämättä 2v synttäreiden jälkeen jne. Ne ihan ekat kuukaudet olivat kuitenkin pahimmat, mutta sen sijaan että parisuhde olisi vajonnut pakkaselle niin tuo aika hitsasi meitä entisestään paremmin tiimiksi. Siitä jos jostain olen kiitollinen, että heti alkuunsa pystyimme purkamaan toisillemme tuntemuksiamme lapsesta ja vanhempana olosta, ilman että tarvitsi pelätä toisen suuttuvan. Muta sen verta rankkaa on ollut, että nyt kun tuo jeppe on reipas 2,5 vuotias niin toista kertaa ei haluta ruljanssiin lähteä.

 

["Mariska"]

Eka vuosi oli tosi raskas, en koe mitään vauvakuumetta, koska vauva-arki on usein melko raskasta ja varsinkin unenpuute imee kyllä mehut tehokkaasti. Meillä oli ensin koliikki ja sen jälkeen todella levottomia öitä melkein vuoden ikäiseksi.

Sitten kun lapsi alkaa oppia kaikkea ja olla enemmän lapsi kuin vauva, niin siitä ajasta olemme oikeastikin nauttineet Konttaamaan ja kävelemään oppiminen, puhumaan oppiminen on kaikki tosi merkittäviä juttuja. Leikit alkaa nopeasti kehittyä ja lapsen oma persoonallisuus ja huumorintaju tulee esiin. Sitten lapsestakin on jo oikeasti seuraa jne. Myös se helpotti, että lapsi on helpompi laittaa välillä hoitoon kun on isompi ja tosiaan alkoi nukkua yöt läpeensä. On itselläkin taas energiaa tehdä jotain.

Mutta vuosi menee onneksi hujauksessa Siis jälkikäteen ajateltuna
Kun herää seitsemännen kerran samana yönä vauvan huutoon, niin tuntuu ettei edes se yö lopu ikinä.... Mutta aikansa se vaan ottaa. Nyt meillä siis 1v 10kk ikäinen tyttö, joka juoksee, kiipeilee, höpöttää ja on oikea ilopilleri. Edelleenkin välillä väsyttää, mutta enimmäkseen nautin lapsiperheen arjesta. Ja pikkuisen alkanut tuntua, että ehkä meille se toinenkin lapsi saisi tulla... Vaikka vauva-aikaa odotankin enempi kauhulla kuin innolla.

 

[Pin]

[QUOTE="kolmen mamma";28962032]Kolmen lapsen äitinä olen tuuminut että hyvä ja vakaalle pohjalle aikoinaan rakennettu parisuhde kestää kyllä "hoitamatta" sen pari vuotta jonka pieni vauva/taapero hankaloittaa parisuhdetta ja oman ajan ottamista.

Paitsi että minä en käsitä miksi pitäisi olla jotain "omaa aikaa" sen jälkeen kun lapsi/lapsia on syntynyt perheeseen, minun mielestäni sitten alkaa perhe-aika jolloin toimitaan perheenä yhdessä.[/QUOTE]

Tämä on ehkä huonoin neuvo pitkään aikaan joka silmilleni on sattunut. Ai kauhea, ihan silmiä kirvelee!

Ottakaa sitä omaa aikaa jos vain pystytte! Yhteistä, omaa ja ystävien kanssa. Voisit vaikka aloittaa siitä, että menet YKSIN kahvilaan lukemaan rauhassa lehteä tai jokin jota toistat aina kun on aikaa. Tai mikä tuntuu parhaalta? Saisitteko jonkun hoitamaan lapsia hetken? Kävisitte vaikka kävelyllä, pienenkin vauvan voi hetkeksi jättää mummolaan tms.

Tuo että muut hehkuttaa, selittyy erilaisilla lapsilla ja aikuisilla. Meillä ollut kaksi ihan erilaista vauvaa ja hankalamman kanssa kyllä joutunut työskentelemään oman järkensä pitämisessä, toisen kohdalla se onnenhehku tuli melkein itsestään. Aikuisetkin kestävät eriailla eri asioita, joten ei kannata vertailla. Tsemppiä! Se vauva-aika ei ole ikuista, lupaan sen.

 

[äitiyks]

Meidän esikoinen on nyt vuoden, ja vasta nyt alkaa elämä "normalisoitua".

Ekat 3 kk meni sumussa, en muista niistä mitään. Vauva huusi koliikkiaan päivät ja illat pääksytysten, mies teki pitkää päivää jne. Eka vuosi meni muutenkin tosi vähillä unilla, kun poika heräsi jopa 10 krt yössä, ei viihtynyt yksin lattialla/sitterissa tms hetkeäkään, ei nukkunut kuin sylissä...

Ei hoidettu parisuhdetta mitenkään, minä en hoitanut itseäni mitenkään. Ei vaan jaksanut. Vauvan tarpeet meni kaiken edelle ja niitä tarpeita oli koko ajan, 24/7.

Nyt herää enää 3 krt yössä ja viihtyy lelujensa kanssa aika hyvin, on terve ja hyväntuulinen, lähinnä hampaitaan kiukkuaa välillä. Nyt jaksan jo paremmin hoitaa itseäni ja parisuhteellekkin on aikaa.

Meillä meni ekana vuonna niin huonosti, että erokin meinasi tulla. Mä olin totaalisen väsynyt, mies jäi ulkopuoliseksi. Tapeltiin ja kiukuttiin toisillemme. Tajuttiin kyllä kuvio, mutta sellasta se on. Ja rahahuolet siinä vielä kirsikkana kakun päällä, sekin on oma hommansa taas kun tippuu kotihoidontuelle pärjätään, mutta mitään ylimääräistä ei voi ostaa, se on välillä turhauttavaa ja raskasta kun on tiukkaa taloudellisesti.

 

["Äite82"]

Meillä on ollut varmaan todella helpot vauvat, kun meistä vanhemmista kumpikaan ei ole kokenut vauva-aikaa raskaana.
Tietysti uusi tulokas on muuttanut elämää, mutta ennemminkin hyvällä tavalla.

Kumpikaan lapsista ei ole juurikaan itkenyt, nälkäänsä ja unta tietenkin, mutta ei muuten. Yöt on molemmilla vauvoilla mennyt hienosti, korkeintaan kahdesti yössä ovat herättäneet.

Kuopus on nyt 5kk ja arki helpottaa koko ajan entisestään. Nyt alkaa olla jo tietty rytmi vauvalla, ja sen mukaan pitkälti mennään.
Kumpainenkin lapsista nukahtaa illalla kahdeksan aikaan, joten mulle ja miehelle jää hyvin aikaa kahdestaan. Seksielämä ei ole kärsinyt.

Hienoa tämä on

 

[äitiyks]

Tämä on ehkä huonoin neuvo pitkään aikaan joka silmilleni on sattunut. Ai kauhea, ihan silmiä kirvelee!

Samaa mieltä. Kyllä se on tärkeää että saa myös omaa aikaa, ihan ehdottoman tärkeää. Sekä yksinään että parina.

 

[5n äiti]

Muistan kuinka minusta tuntui, että maailma romahtaa, kun esikoinen yks kerta valvoi yöllä, aamuviiteen. Minä itkin ja kannoin vauvaa ja mietin, että miks pirussa tämä ei nuku, toinen vaan olla möllötti.

Sitten saimme lisää lapsia ja tajusin, että tuo esikoinen oli paras nukkuja meidän lapsista. Tulevat nukkuivat päivällä vajaata puolta tuntia, rattaissa heräsivät heti kun pysähdyttiin.

Viimeiseksi saimme kaksoset ja kas lastentahtisesti imetin 1,5vuotta. Tuona aikana oli luksusta jos sai nukkua 2h putkeen. Normi 6-7 tunnin yö sisälsi 4-8 herätystä minulle.

Nyt nämä ovat jo isoja 3-vuotiaita ja elämässä on vähän muutakin, ehdin esim urheilla, tehdä käsitöitä, tavata ystäviä yms.

Miehen kanssa olemme hioutuneet melko toimivaksi tiimiksi ja pienet epäkohdat otetaan huumorilla. Se tekee kotihommia, joka jaksaa ja ehtii.

 

[Madicken04]

[QUOTE="AAPEE";28962021]Esikoinen. Täytti toissapäivänä 3kk.[/QUOTE]

Tuota, vauvasi on vielä niin pieni ettei ole kovin realistista olettaa tuossa vaiheessa että olisi jo saatu vauva-arjen lisäksi toimimaan työt, parisuhde, oma-aika, harrastukset jne. Vaikkei suinkaan kaikesta tarvi luopua vauvan takia niin ihan samanlaisena se arki ei kuitenkaan jatku mitä se oli ennen lasta.

Veikkaisin että nämä vauva-arjen hehkuttajat ovat laskeneet rimaa muissa asioissa ja antaneet itselleen luvan nauttia vauvasta ja ottaa rennosti. Vauvatkin ovat erilaisia, yksi nukkuu hyvin ja on tyytyväinen muutenkin samalla kun toinen huutaa "jatkuvasti". Äitien jaksaminenkin vaihtelee.

Se mitä varmaan kannattaisi tehdä on jakaa miehen kanssa vastuuta vauvasta ja mahdollisuuksien mukaan ottaa vaikka mummoa tms avuksi. Katsot että saat itsellesi riittävästi unta ja lepoa sekä tarpeesi mukaan omaa aikaa. Pääset vaikka välillä yksin tapaamaan ystävääsi tai harrastamaan jotain. Jos on saanut levätä riittävästi nuo piristävät ja sitten jaksaa paremmin myös keskittyä siihen parisuhteeseen.

Ja tosissaan, nuo vauvakuukaudet menevät nopeasti ohi (oma kuopuksenikin on jo 9kk; vastahan tuo syntyi!) ja vaiheet tulevat ja menevät. Se vauva joka alkuun huusi ja valvotti voikin kohta nukkua hyvin ja olla tyytyväinen kuin mikä. Eli ei se arki aina yhtä rankkaa ole.

Jaksamisia!

 

[Ken guru]

Meillä oli tämän uuden vauvan kanssa rankkaa vain ensimmäinen kuukausi kun heräsi tunnin-kahden tunnin välein syömään.

Muuten, en kyllä voi sanoa että on rankkaa. Tuossa tuo menee ihan omalla painollaan. Ehditään tekemään kaikkea sitä mitä ennenkin. Eilen katson 2h Kids Voicea, nyt palstailen kun vauva nukkuu jne. Ja meillä on siistiäkin. Pedit pedattuna heti aamusta jne.

Kissa tossa eniten tuottaa stressiä kun nytkin pyörii ympärillä ja naukuu...ja yöllä herättelee naukumisillaan.

Toki silloin tällöin on iltoja ja öitäkin mitkä on vähän levottomampia, mutta pidetään huoli siitä, että kumpikin meistä vanhemmista saa tehdä myös omia asioita ja nukkuakin silloin kun nukuttaa.

 

["AAPEE"]

[QUOTE="karamelli";28961921]Siis eka vuosi-puolitoista oli puhdasta helvettiä, meillä oli (on) huonosti nukkuva lapsi (heräili 4-10krt yössä koko tuon ajan). Mua vituttaa edelleen ihmiset, jotka hehkuttaa sitä vauva-aikaa. Parisuhde rämpi pohjamudissa. Molemmat oli onnettomia, toki lapsi oli rakas, joskin kuolettavan tylsä. 2,5-vuotias pojankoltiainen on maailman ihanin, hauskin ja hitsannut yhteen. Parisuhde kukoistaa Joskin lisää lapsia ei tule ainakaan ennen kuin tämä esikoinen on päästänyt meistä jollain tasolla irti, ehkä sitten kun hän alottaa koulun [/QUOTE]

Jollain oudolla tavalla lohduttavaa, että muillakin on samanlaisia kokemuksia, eikä ole ollut pelkkää ihanuutta.

 

[Ken guru]

Ai nii vitsit, mun piti siis kirjoittaa että meillä on ollut onni saada helppo vauva. Ja että olisi ne asiat toisin meilläkin jos olisi ollut koliikkivauva, refluksista kärisivä vauva jne...