Naimisissa, kaksi lasta löytyy... viime aikoina on ollut onneton ja kummallinen olo, miehen kanssa riitaa pienemmästäki asiasta. Lähinnä riidat koskevat kotitöitä (jotka minä yleensä teen), lastenhoitoa ja sitä omaa aikaa... Koen, että mieheni ei ole tarpeeksi meidän kanssa, lasten kanssa, ei auta kotitöissä... ymmärrän kyllä että mieheni opiskelu on rankkaa, ja olenkin miettinyt vaadinko itse kohtuuttomia asioita mieheltäni.
Riideltiin taas viime viikolla ja päässä vaan yhtäkkiä naksahti, en jaksa tätä enää.. hoksasin kuinka kauan olen asioita sisälläni pitänyt.. nyt ne tulee kaikki kerralla ulos. Paljon olen mieheltäni kestänyt, mutta nyt en vaan jaksa. Yleensä riidan jälkeen minä olen se joka on alkanut sovitteleen, mutta nyt ei edes kiinnosta.
Olo helpotti valtavasti kun ei tarvi enää esittää onnellista aviovaimoa... säihkähdin ihan sitä keveää ja hyvää oloa. Mieheni on ollut paljon poissa kotoa, jolloin olen ollut lasten kanssa. Vasta nyt hoksasin kuinka olen nauttinu siitä ajasta, kun mieheni on ollut reissussa. Sama jatkuu nyt ja heti ahdistaa jos mies on kotona. Varsinkin nyt kun emme saa järkevää keskustelua aikaan...
Nyt mielessä pyörii ero ja sen jälkeinen elämä... Toisaalta en haluaisi erota lasten vuoksi, mutta ei tällainenkaan elämä vetele. Pelottaa omat ajatukset.... voiko tämä olla vain hetkittäistä kyllästymistä, vaiko onko tää lopun alkua. Mietin jopa, mitä enää tunnen miestäni kohtaan...
Kuinka paljon muuttumista ihmiseltä voi odottaa? Enhän ole liian kohtuuton, jos haluan enemmän huomiota itselleni ja lapsille?? Haluaisin vain tavallista perhe-elämää, jossa olisi huolehtivainen, rakastava ja hellä mies, joka osallistuisi kodin arkeen siinä kuin minäkin, ja viettäisi aikaa lasten kanssa.
Riideltiin taas viime viikolla ja päässä vaan yhtäkkiä naksahti, en jaksa tätä enää.. hoksasin kuinka kauan olen asioita sisälläni pitänyt.. nyt ne tulee kaikki kerralla ulos. Paljon olen mieheltäni kestänyt, mutta nyt en vaan jaksa. Yleensä riidan jälkeen minä olen se joka on alkanut sovitteleen, mutta nyt ei edes kiinnosta.
Olo helpotti valtavasti kun ei tarvi enää esittää onnellista aviovaimoa... säihkähdin ihan sitä keveää ja hyvää oloa. Mieheni on ollut paljon poissa kotoa, jolloin olen ollut lasten kanssa. Vasta nyt hoksasin kuinka olen nauttinu siitä ajasta, kun mieheni on ollut reissussa. Sama jatkuu nyt ja heti ahdistaa jos mies on kotona. Varsinkin nyt kun emme saa järkevää keskustelua aikaan...
Nyt mielessä pyörii ero ja sen jälkeinen elämä... Toisaalta en haluaisi erota lasten vuoksi, mutta ei tällainenkaan elämä vetele. Pelottaa omat ajatukset.... voiko tämä olla vain hetkittäistä kyllästymistä, vaiko onko tää lopun alkua. Mietin jopa, mitä enää tunnen miestäni kohtaan...
Kuinka paljon muuttumista ihmiseltä voi odottaa? Enhän ole liian kohtuuton, jos haluan enemmän huomiota itselleni ja lapsille?? Haluaisin vain tavallista perhe-elämää, jossa olisi huolehtivainen, rakastava ja hellä mies, joka osallistuisi kodin arkeen siinä kuin minäkin, ja viettäisi aikaa lasten kanssa.