Suhde tauolle - mitä nyt??

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Kunpa kaikki järjestyisi...
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ehkä edelliset ovat sittenkin oikeassa.. Sanoin tuossa aiemmin, että kannattaa erota, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä epäröintisi onkin vain sitoututumispelkoa??? Ehkä se sittenkin menee niin, että ero on oikea ratkaisu vasta sitten, kun todella sen varmaksi tietää, että haluaa erota ja sinä et selkeästikään ole siitä ollenkaan varma. Ota se mies takaisin, heittäydy täysin rinnoin suhteeseenne ja rakkauteenne. Jos hän sitten kuitenkin osoittautuu "vääräksi" tiedät sen sitten, kun tiedät sen varmasti ja nyt et ainakaan tiedä. Se on totta, että hyviä kumppaneita on harvassa, joten ehkä kannattaa kuitenkin antaa tälle suhteelle mahdollisuus.
 
Hankala tilanne sinulla on. Aiemmin ihmiset elivät siinä suhteessa, työssä, paikassa, johon olivat syntyneet. Elämä oli sillä tavalla helppoa. Nykyajan ihminen voi - hänen pitää - valita opintojen, työn, puolison, vaatteiden yms. viidakossa. Valinnanmahdollisuudet ovat loputtomat ja aiheuttavat tuskaa. Psykologisten tutkimusten mukaan valintatilanteissa vähemmän ahdistusta kokevat ne ihmiset jotka tekevät jonkun ratkaisun ja pysyvät siinä. Jatkuva epävarmuus ja mahdollisuus muuttaa valintojaan aiheuttaa ahdistusta.

Olen itse eronnut muutamia vuosia sitten. Elämäni oli yhtä tuskaa ja ajattelin, etten koskaan selviä. Rakastin miestäni, joka jätti minut toisen naisen takia. Mutta milaista elämä oli tämän ihana miehen kanssa? Välillä aika raastavaakin, sillä rakkauteni (vai riippuvaisuuteni) hänestä sai minut mustasukkaiseksi, ikävöimään, vaatimaan. Ajattelin, että niin suuri määrä rakastamista (voitte toki ajatella, että rakkauden sijasta olin vain takertuvainen nuori nainen) aiheuttaa vain tuskaa. Nyt seurustelen miehen kanssa, jota en kenties rakasta yhtä sumeasti, mutta jokna kanssa arki on onnellisempaa. Itsekin epäröin suhteen jatkamista nykyisen miehen kanssa n. vuosi sitten. Emme pitäneet varsinaisesti taukoa, mutta jossa asiat ajautuivat ikävään tilanteeseen: välttelin kumppaniani kaikin tavoin ja hellyys katosi suhteestamme kokonaan. Lopulta tajusin, että minun on päätettävä, mitä tehdä. Asetin selkeän aikarajan, jolloin teen ratkaisuni. Jatkuva päätöksen lykkääminen on helvetillistä molemmille osapuolille. Päätimme jatkaa yhdessä ja valinta tuntuu nyt hyvältä. Ajattelenkin, että suhteessa on hyvä olla riittävä määrä rakkautta - ei liikaa eikä liian vähän. Aikuisessa suhteessa monet käytännön ja arjen asiat nousevat tärkeiksi ja onnellisuuden rakennusaineet nousevat jostakin muusta kuin tuosta ohuesta ja huumaavasta rakkaudentunteesta. Uskon, että tämä hyvä olo kumppanin kanssa on juuri sitä rakkautta, josta hyvä suhde muodostuu.

Sinun ja kumppanisi kannattaa puhua asiat halki. Kerro hänelle tästä epävarmuudestasi ja siitä, etet tiedä mitä tekisit. Jo se, että saa selvitettyä ajatuksia jonkun kanssa voi helpottaa tilannettasi ja auttaa sinua päättämään. Oli ratkaisusi lopulta mikä tahansa, toivon, että se tuottaa sinulle lopulta onnellisuutta ja hyvää oloa.

Jaksamista sinulle!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Liinu-ska:
Ajattelenkin, että suhteessa on hyvä olla riittävä määrä rakkautta - ei liikaa eikä liian vähän. Aikuisessa suhteessa monet käytännön ja arjen asiat nousevat tärkeiksi ja onnellisuuden rakennusaineet nousevat jostakin muusta kuin tuosta ohuesta ja huumaavasta rakkaudentunteesta. Uskon, että tämä hyvä olo kumppanin kanssa on juuri sitä rakkautta, josta hyvä suhde muodostuu.

Hmmh. Luulen, että olen tästä ajatuksesta hyvinkin samaa mieltä, mutta ilmaisu, että rakkautta voisi olla liikaa, häiritsee.

Jos "rakkaudella" tarkoitetaan sitä vimmaista tarvetta symbioosiin, joka vallitsee ihastumisvaiheen aikana, olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että sitä voi olla liiankin kanssa.

Rakkautta, joka tahtoo rakastetulle hyvää, mutta ei vaadi tai vonkaa, ei sen sijaan voi olla liikaa.
 
Mulla on tälläkinhetkellä suhde ns tauolla.Me soitellaan ja viestitellään melkeen jokaviikko.Ja olen itesekkin sitämieltä että pieni tauko tekee hyvää välillä.Tauon pitäminen ei tarkoita etteikö toinen rakastaisi,kun toinen sanoo ettei halua tavata vähään aikaan,saattaa se kuulostaa maailmanlopulta.Itse en kokenut sitä sillätavalla.Olemme onnellisesti yhdessä emmekä ole eroamassa,olen löytäny ihanan ihmisen rinnalleni enkä aio päästää irti =)
 
Niin, tauko loppui ja ajattelin että koska en tiedä että haluan erota, yritetään vielä... Se nyt vaan ei ole niin helppoa. Viime viikolla mietin miten eroamme ja millaisia piirteitä toivon sitten "sillä seuraavalla miehellä olevan", miten elän sinkkuna, aloitan uuden elämän... Mietin kaikkia hänen virheitään ja minun epäröintiä, kaikkia huonoja puolia ja ajattelin ettei tästä ikinä tule mitään, vaikken halunnutkaan erota. Ja nyt pitäisi taas olla mukava ja olla yhdessä... Hän taas on tietysti nyt hyvin tarkka kaikesta mitä teen, jos joskus sanon "minä" enkä "me" hän pahastuu ja vihastuu ja minä ärsyynnyn enkä jaksa selittää. Kaikki on niin solmussa, emme pysty edes puhuman normaalisti, ei ole mitään sanottavaa. Minähän mietin miten erota ja hän vain odotti että tauko loppuisi. En tiedä paraneeko tilanne vielä ajan myötä tästä. Oikeastaan tuntuu vaan siitä, ettei tästä voi tulla mitään, olemme jo niin kaukana toisistamme, että tie takaisin siihen, millaista oli ennen taukoa on niin valtavan pitkä, ja siitä pitäisi sitten vielä yrittää parantaa suhdetta. Mutta tänään taas mietin että olihan meillä niin paljon kivaa kuitenkin, vielä vuosi sitten en miettinyt näin paljon (vaikka mietinkin) ja oli hyvä olla, onko siihen paluuta? Mikä on muuttunut? ONko kyse vaan siitä että olen miettinyt tätä jo vuoden verran tosissani enkä enää jaksa, vaan halusin tauon, joka sitten tuhosi kaiken. En jaksa miettiä....

Eilen olin valmis eroamaan, ja tänään mietin kaikkia hyviä juttuja välillämme... Mutta siltihan tuntui siltä etten tunne tarpeeksi. Jos eroamme nyt ei ole paluuta, sen hän on sanonut ja sen uskon. Hän ei jaksa edes-takasjuttuja enää. Voisin lopettaa tämän jutun koska en vain jaksa enää tätä, itken ja olen ahdistunut enkä osaa päättää. Toisaalta en voisi antaa itselleni anteeksi jos sitten vain annan periksi ja heitä pois hyvän suhteen vain siksi etten ole varma enkä jaksa enää yrittää ottaa selvää... Mistä tiedän onko tämä epäröinti merkki siitä ettei mies ole oikea vai siitä, että mietin liikaa kaikkia asioita.

Joku mainitsi intohimon, sitä ei ole ollut pitkään aikaan. Tuntuu siltä etten tarvitse seksiä ollenkaan ja siitä on vaikea kiinnostua. Voi johtua siitä että on väärä mies, mutta haluthan häviävät helposti jos on stressiä ja ongelmia parisuhteessa, ja juuri sitähän minulla on... En uskalla luottaa siihenkään että koska ei ole haluja pitäisi erota.

Psykologi ei sanonut juuri mitään, jonotan nyt seuraavaa aikaa joka on ensi vuoden puolella... Ja kaikesta on puhuttu miehen kanssa monta kertaa, hän tietää että olen epävarma, ja se juuri on pahinta. Jos voisin sanoa että lopeta tuo _____ niin kaikki on taas hyvin, mutta kun kumpikaan ei voi tehdä mitään jotta olisin varma.. Voin niin huonosti, eikä ratkaisua näy.
 
Joku viisas on joskus sanonut "Tee itse päätökset elämässäsi, muuten joku muu tekee ne puolestasi". Kun nyt odottelet tauolla päätösten mystisesti jostain ilmestyvän, saattaa poikaystäväsi tällä välin ihastuakin uuteen ihmiseen, joka tietää mitä tahtoo. Silloin sinä säästyt ratkaisemasta haluatko yhteen vai et, mielipiteelläsi ei enää ole merkitystä....

Sekin ettei ole mitään mieltä, on kannanotto ja hyvin kertova sellainen. Suhteesi jatkuminen poikaystäväsi kanssa on sinulle yhdentekevä, kakkua ei samaan aikaan säästää ja syödä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja viirukissa:
Sekin ettei ole mitään mieltä, on kannanotto ja hyvin kertova sellainen. Suhteesi jatkuminen poikaystäväsi kanssa on sinulle yhdentekevä, kakkua ei samaan aikaan säästää ja syödä.

Onhan minulla paljon paljon mielipiteitä... Itken päivät pitkät koska haluan olla hänen kanssaan, mutta silti on vaikeuksia ärsyynnyn ja mietin vikoja, ja toisaalta taas kerran tuntuu siltä että kuulumme yhteen. Haluan jatkaa yhdessä, mutten halua olla taas siinä että jokin mietityttää koko ajan enkä ole onnellinen. Kunpa tietäisin onko vika vain minussa ja siinä että mietin niin paljon kaikkea. Mutta välinpitämätön en ainakaan ole, eikä suhteeni ole minulle yhdentekevä. Silloinhan en tänne kirjoittaisi...
 
Niin. Jos olisin kimpassa miehen kanssa, joka pistäisi minut saman läpi kuin sinä ja edelleen palattuamme yhteen itkeskelisi ja mietiskelisi haluaako olla minun kanssani ja sitoutua minuun vai ei... päästäisin hänet menemään.

Haluan jakaa itseni ihmisen kanssa, joka haluaa vain minut.

Tietääkö hän mitä mietiskelet?
 
Täällä myös yksi nuorena "kunnollisen" miehen löytänyt. Ollaan oltu yhdessä reilut 3 vuotta, mutta jo pitkän aikaa olen ollut epävarma, haluanko jatkaa yhdessä. Meidän ajatusmaailmat ei kohtaa ja se turhauttaa ja monet asiat miehessä ärsyttää. Mietin aivan samoja asioita kuin aloittaja. Mies ei vain tätä tiedä, en halua loukata häntä.

Pelkään, että jos jatkamme yhdessä oloa ja hankimme lapsia, niin jossain vaiheessa kyllästyn lopullisesti ja silloin ero satuttaisi myös lapsia. En todellakaan halua hajottaa perhettä, jos sinne asti joskus päädytään. Päätös täytyisi tehdä ennen kuin sitoutuu tämän lopullisemmin.

Tiesin, että parisuhde ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta kuuluuko sen tosiaan olla näin ahdistavaa? Mies ärsyttää koko ajan, sille ei halua puhua mistään kun ei se kuitenkaan ymmärrä mun ajatusmaailmaa. En aina onnistu estämään piilokettuilua. Tunnen itseni siaksi, kun mietin miehestä rumia, vaikka se on kultainen tyyppi. Välillä tuntuu, että on liikaa aikaa ajatella. Kun ei ole todellisia ongelmia, niin teen niitä. Ja välillä mietin, että eikö toisen ajatusten ymmärtäminen ja "kemia" ole parisuhteen perusta. Miten voi jaksaa olla vuosikausia sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä minun ajatuksia?

Olen tullut nyt siihen lopputulokseen, että yritän parhaani tässä suhteessa. Mies on kuitenkin hieno tyyppi, niitä tuskin kävelee vastaan joka päivä. Ei kai missään pitkässä suhteessa elo ole arjen sietämistä hohdokkaampaa. Saan hellyyttä ja seksiä, asiat toimii, arkisista asioista pystytään puhua, vaikkei sen syvällisempiä keskusteluja käytäisikään. Ihan oikeasti mitään konkreettista ongelmaa ei ole. Täytyy vaan tehdä töitä suhteen eteen ja yrittää jaksaa toista... Niin kai se menee.
 
Täällä yksi tauolla olija lisää. Olemme päättäneet ettemme ole tekemisissä, koska kummatkin tarvitsevat aikaa ja tilaa pohtia asioita ennenkuin alamme keskustella siitä miten jatkossa käy.

Olemme päälle kolmikymppinen aviopari, yhteiseloa takana se maagiset 7 vuotta. Ongelmat ovat olleet läsnä suhteen alusta asti, nyt ne vain kärjistyivät. Mieheni on monella tavalla paras mahdollinen - rakastava, herkkä ja ihana ihminen. Seksikin sujuu.

Ongelmaksi on muodostunut se, että hän on hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta toivoton juntti. Ei lue lehtiä, ei seuraa mitään ajankohtaista, ei ole selvillä asioista jotka mielestäni kuuluvat yleissivistykseen. Hän esimerkiksi kysyi vakavissaan, miksi ateisteille pitää olla oma nimi kun heitä voisi vain kutsua niiksi jotka eivät usko jumalaan. Yritin selittää teismin käsitettä, mutta mieheltä paloi pinna. Ei kiinnosta.

Älyllistä keskustelua ei ole lainkaan, enkä tiedä voinko jatkaa tällaista suhdetta. Yritän parhaani mukaan olla katsomatta miestä alaspäin, mutta en tiedä pystynkö. Mies tietää että minua vaivaa olla aina se joka tietää mistään mitään.

Eroon johti se, että minä hairahduin lähes sänkyyn erään työkaverin kanssa - fiksun ja keskustelutaitoisen. Äly on seksikästä, mutta suhteen perustaksi se ei riitä, sen kyllä ymmärrän. En haluaisi menettää hyvää miestä mutta en tahdo sitäkään että vähintään alitajuisesti etsisin aina jotakin muuta henkisellä tasolla.

Ikuisuuskysymys tämä "mitä voin odottaa puolisolta". En tiedä onko vika vain minussa ja korjattavissa vai kärsimmekö tilanteesta molemmat niin paljon että ero jää lopulliseksi.
 
"Täytyy vaan tehdä töitä suhteen eteen ja yrittää jaksaa toista... Niin kai se menee."

Tuo kommentti ankeudessaan oikein puistattaa. Etta siis loppuelama - seuraavat 50 vuotta siis - on vain toisen "jaksamista"? Muuta ei elamalta kannata edes odottaa...

Tassa keskustelussa nayttaa olevan monta nuorta naista joita on pommitettu kaiken maailman urbaanilegendoilla niin paljon etteivat enaa uskalla kuunnella omia tunteitaan naissa parinmuodostusasioissa. Olen minakin sen kaiken holynpolyn aikoinaan kuullut:

1. ei se mies vaihtamalla parane
2 hyvia miehia on harvassa, jos sellaisen loydat, pida kiinni, sellaista ei tapahdu kahta kertaa elamassa
3. jos nyt paastat tuo hyvan miehen menemaan niin siten itket ja kadut sita koko loppuelamasi ja kohtalo jarjestaa ristiksesi jonkun juopon petturin
4. Harmaa arki tulee aina vastaan eika kukaan toista rakasta ikuisesti. ota ruusunpunaiset lasit silmilta niin et myohemmin pety

Jospa ajattelisitte hiukan positiivisemmin. Maailmassa on paljon hyvia ja kunnollisia miehia. Se etta miehenne on kunnon mies pitaisi olla pelkastaan perusedellytys sille etta yleensa aloitte seurustelemaan. Se ei valttamatta tarkoita sita etta yhdessa on pysyteltava loppuelama, vaikka sitten hampaat irvessa. Jos noin kauhea angsti tulee siita etta yritatte vakipakolla ymparipuhua itsenne pysymaan suhteessa, niin sen pitaisi kertoa jo teille jotain.

Minun kokemukseni rakkaudesta ja parisuhteista on se etta kun ihmiset ja kemiat todella kohtaavat, tuollaiset ajatukset eivat tule edes mieleen. Ei ole tarvetta mihinkaan taukoiluun. Haluatte olla taman miehen kanssa koska haluatte hanet elamaanne. Mies tekee olon hyvaksi ja suhde tuntuu oikealta ja luonnolliselta. Ette mieti etta jatkaako vai pitaako tauko, vaan te molemmat mietitte elamaa eteenpain - yhdessa.
 
Mietit päivittäin parisuhteenne tilaa, ongelmia ja tulevaisuutta. Olet koko ajan kahden vaiheilla. Mies on ärsyyntynyt. Teillä ei ole enää seksiäkään. Miksi ihmeessä kiduttaa itseään enempää? Olette jo etääntyneet niin kauaksi toisistanne, että nyt lähinnä sinun kannattaisi miettiä, että haluatko enää yrittää tehdä parisuhteestanne toimivampaa? Jos et halua enää edes yrittää, ei kannata jatkaa.

Ette te omilla keskustelukeinoillanne pääse tuosta asiasta eteenpäin. Korkeintaan hakeutuminen yksityiselle puolelle parisuhdeterapiaan (esim. psykologi/psykiatri, joka erikoistunut parisuhdeasioihin), jossa käytte esim. 2-3 kertaa/kk voisi auttaa, jotta saatte varmuuden siihen, kannattaako suhdetta jatkaa.

Minun mielestäni ei kannata jatkaa suhdetta, jos se on noin vaikeaa. Ärsyttävät asiat kumppanissa ei parane silmiä ummistamalla, jollei kerran oikeasti osaa vain antaa sellaisten asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jos tuollaisen kumppanin kanssa hankkii lapsia, niin ei ne miehen ominaisuudet siitä mihinkään poistu. Todennäköisesti tietyt asiat vain ärsyttävät entisestään, jolloin ongelmat heijastuvat vauvan synnyttyä heti seksielämään (sitä ei ole) ja vauva pääsee luiskahtamaan parisuhteen väliin ja estää läheisyyden puolisoiden välillä kokonaan. Vauvaa ei pitäisi hankkia parisuhdetta parantamaan ikinä.

En jaksanut lukea kaikkia tämän ketjun viestejä, mutta jotenkin kuulostaa siltä, että olette niin takertuneita toisiinne, mutta kuitenkin haluatte vapautta, että mietitte murrosikäisen lapsen tavoin, että haluatte vapautta, mutta kuitenkaan ette osaa lähteä ihan niinkuin murkku ajattelee omista vanhemmistaan. Ei kaikkea tarvitse analysoida niin kamalasti. Elämä jää elämättä, jos kaikki pitää analysoida. Ei ihme, jos miehestä olo tuntuu kuin preparoidulta sammakolta, kun kaikki yksityiskohdat on puhkipuitu naisen toimesta.
 
Kahden viikon tauko oli liian lyhyt, olisi pitänyt pitää niin pitkä tauko että saan päätökseni tehtyä, mutta mies ei enää jaksa taukoja ja senhän ymmärrän. Olen miettinyt näitä mielipiteitä paljon. Välillä kallistun siihen suuntaan, että he ovat oikeassa jotka sanovat ettei edes pitäisi olla tarve miettiä taukoja tai virheitä vaan antaa mennä vaan. Toisaalta luulen kyllä että miettiminen onko suhde nyt juuri sitä mitä haluan kuuluu (ainakin) ensimmäiseen suhteeseen ja nuoruuteen... Ja uskon myös että jokaisessa parisuhteessa on ongelmia, on asioita jotka voisivat olla paremmin ja joitakin asioita pitää vaan osata hyväksyä vaikka ne ei ole täydellisiä. En vain tiedä missä se raja kulkee...

Olemme kyllä puhuneet miehen kanssa ja hän tietää kyllä tilanteen, vaikka ei tietenkään pidä siitä että minä olen epävarma. Silti hän haluaa panostaa suhteeseemme eikä halua erota. Ja minä pidän niin monesta asiasta hänessä, miten olemme yhdessä, halailemme, teemme asioita yhdessä ja miten ihanasti hän kohtelee minua. Kaikkia meidän "omia juttuja", pidämme samoista asioista ja meillä on samanlaiset tulevaisuuden suunnitelmat. Kaikki olisi niin hyvin (ei täydellistä mutta hyvin) kunhan tämä tunne että onko tämä nyt oikein häviäisi, ja toivottavasti samalla kaikki epävarmuus ja ärsyyntymiset ja riidat... Mutta tiedän olevani "hankala" ihminen ja mietin kaikkea liikaa ja analysoin, mistä tiedän onko se nyt koko asian ydin? On tietysti helppo sanoa että "eroa jos kaikki ei tunnu hyvältä!" kun ei yhtään ajattele tunteita, ja suhteessani on toisaalta niin paljon hyvää. Hän ei todellakaan ole vain "ihan hyvä kunnollinen mies" vaan pidän niin monesta pienestä asiasta hänessä. Jos eroan niin ei ole enää paluuta. Ja jos jatkan pelkään että sama epävarmuus jatkuu. Ja jos vika ei ole suhteessa vaan minussa, olisi kamalaa tuhlata tämä hyvä suhde siihen että huomaan epäilyn kuuluvan luonteeseeni vasta seuraavissa suhteissani... Etten vaan voi olla täysin tyytyväinen koskaan vaikka kaikki on ihan hyvin. Enhän ole tyytyväinen juuri mihinkään, vaan melkoinen perfektionisti, ja huono tekemään päätöksiä, niin kuin näkyy. Jos psykiatri osaisi auttaa ja selvittää, mitkä asiat olen keksinyt omassa päässäni ja mitkä asiat todellakin puhuvat eron puolesta...mutta kun psykiatrin/psykologin apua saa odottaa vähintään puoli vuotta... Kuulostan varmaan epätoivoiselta ja sitä alan olla. Yritän parantaa suhdetta mutta toisaalta pelkään vain että palaamme lähtöruutuun ja jatkan epäröintiä vaikka yritän olla miettimättä.
 
No itsehan ainoastaan tiedat onko teilla onnellisuuden mahdollisuuksia kun tunteesi ovat sita mita ovat.

Mikset sitten vain jaa suhteeseen toistaiseksi, jos et kerran osaa viela paattaa. Laita suhteen uudelleenarvioinnille aikaraja, mutta vain omassa mielessasi, sanotaanko vaikka vuosi. Jos henkinen haahuilusi on siihen mennessa loppunut ja olet silloin tyytyvainen elamaasi niin teit oikean ratkaisun. Jos olet viela vuodenkin kulutua epavarma, on kokolailla selvaa ettei tama mies ole sinulle oikea kumppani.
 
Meillä oli takana 4,5 vuotta yhteiseloa, joista viimeiset 1,5 vuotta oltu jo naimisissakin, kunnes oli pakko ottaa tilaa. Haimme eroa ja muutin pois yhteisestä asunnosta. Halusin kuitenkin pitää välit kunnossa mieheen. Joten yhteyttä pidettiin satunnaisesti. Jossain välissä yhteydenpito tiivistyi ja näimmekin aina välillä. Näillä tapaamisilla löysimme jossain välissä kadonnutta intohimoa ja tapailujen väli lyheni. Reilun puolen vuoden päästä aloimme puhua, että onko meillä vielä mahdollisuutta, voiko sitä enää korjata, joka on hajonnut tai hävinnyt. Puhuimme todella paljon. Totesimme, että pohjimmaisena ollut rakkaus ei ollutkaan kuollut, vaan kaikki muut tulleet ongelmat olivat vieneet voimia niin paljon, että se rakkaus oli vaan painunut syvemmälle, unohduksiin. Ja jatkoimme puhumista. Pohdimme yhdessä, voimmeko saada tilanteen sellaiseksi, että pystymme elämään yhdessä. Niihin aikoihin tulikin sitten pieni takapakki, joka ei silloin edes tuntunut niin pieneltä. Aikana, jolloin olimme erossa, ja vähemmällä yhteydenpidolla mies oli tavannut naisen joka kiinnosti häntä. Tunne ei vaan silloin ollut molemminpuolinen. Nyt myöhemmässä vaiheessa tuo nainen olikin kääntänyt kelkkansa ja olikin loppuviimeksi kiinnostunut miehestä ja kertonut kiinnostuksestaan. Mieheni joutui vaikeaan tilanteeseen. Hän joutui miettimään todella, tahtooko palata yhteen kanssani, tuttuun suhteeseen, jossa on hyvä olla, kun asioista on puhuttu ja ne on saatu toimimaan. Rakastaa ja palata arkeen. Ottaa minut vikoineni ja kestää niitä. Vai lähteäkö uudelle polulle katsomaan miltä siellä näyttää. Ihastumaan, mahdollisesti rakastumaan, opettelemaan tuntemaan uuden ihmisen ja avata itsensä tälle. Tuntea taas se ihastumisen huuma ja ottaa riski, että hän ei olekaan se oikea. Että hänessäkin on vikoja, vaan ovatko ne viat helpompia tai vaikeampia loppuviimeksi kestää, kun minun, jo tutuiksi tuleet vikani. Rakastaa vai rakastua? Kaikki me tiedetään kuinka ihanaa on rakastua ja ihastua ja tuntea ne palavat alkuhuuman tunteet ja toisaalla taas vanha, tuttu ja turvallinen vaihtoehto.
Minä olin tuon vajaan vuoden aikana tajunnut, kuinka paljon mies minulle merkitsee ja että olin vaarassa menettää parhaan asian, joka minulle ikinä tässä elämässä oli vielä tapahtunut. En kuitenkaan halunnut painostaa miestä liikaa, vaikka sydämeni oli murenemassa hänen miettiessä tulevaisuuttaan.
Loppujen lopuksi miehen ujous kallisti vaa'an minun puoleeni. Hän olisi osaksi halunnut valita uuden ihastuksen, mutta ahdistus itsensä avaamisesta ja kaiken paljastamisesta ahdisti sen verran, että oli helpompaa ja mukavampaa valita minut. Hän mietti myös tunteitaan minua kohtaan, niiden syvyyttä ja sitä vaihtoehtoa, että uusi tuttavuus ei ikinä otakkaan tuulta alleen, kuivuu kasaan ja hän jää miettimään, mitä olisi ollut jos olisi valinnut minut.

Nyt olemme vuoden asuneet taas yhdessä vuoden erossa asumisen jälkeen. Eromme astui "tauon" aikana voimaan, mutta se on vaan paperilla. Mikä sen tilanteen muuttaa, meillä on jopa sama sukunimi... =)
Nyt odotamme perheeseen vauvaa.

Meillä on edelleen riitoja ja välillä tuntuu, että pää hajoaa, mutta ehkä nyt hiukan viisaampana taas osaan ajatella, että se kuuluu asiaan. Sovimme myös, että jos joku asia vaivaa, siitä puhutaan. Puhumattomuus oli yksi eroomme johtaneista syistä. Asiat nostetaan pöydälle, kun ne on tuoreita, eikä niitä jätetä homehtumaan, kunnes ovat liian kamalia ottaa esille. Voin vakuuttaa, että viimeajat on vaatinut molemmilta paljon. Raskausaikani on ollut fyysisesti aikalailla oireeton, mutta mielialoihin ja tunteisiini se on vaikuttanut ja mies on se joka ottaa minun äksyilyt ja sekoilut vastaan.

Tahdoin tällä tarinalla osoittaa, että tauon jälkeenkin on elämää, vieläpä saman ihmisen kanssa. Meille se tauko loppuviimeksi osoitti toisen ihmisen merkityksen ja sen kuinka se oli muuttunut niin itsestäänselvyydeksi, että unohtui. Enää en koskaan pidä miestäni itsestäänselvyytenä ja huomioin häntä enemmän ja erilailla kun koskaan. Samoin hän tekee minulle. Tajusimme mitä olimme menettämässä ja loppuviimeksi emme halunneetkaan sitä menettää. Vain ero toisesta, vaikka vaan hetkeksi, pystyy selvittämään ajatuksia...
 
Minulla oli ap. tapainen hyvin ahdistava suhde. Rakastinko liikaa ja hän liian vähän, en tiedä. Joka tap. sanon kaikille ahdistuneille suhteessa.

Jos on hankala olla kyllä se oma sisin kertoo silloin että tämä ei ole sinun juttu. On ihan sama sanoa onko syy sinussa vai hänessä . Teidän yhtälö vaan ei toimi ihmisinä.

Vaikka miehellä olisi hyvä työ asema. Ja elämä olisi tämän ihmisen kanssa yhtä nousujohteista taloudellisesti , mutta henkisesti riutuvaa aavikkoelämää .

EI SITÄ SILLOIN OMAN HYVINVOINNIN TAKIA KANNATTAISI JATKAA..
AP. AIOTKO KOKO LOPPUELÄMÄSI KÄYDÄ PSYGOLOGILLA YMS. terapeutilla kuin vieras ihminen osaisi antaa oikeat vastaukset jotka kuitenkin joudut kaivamaan omasta elämästänne.

Itse jouduin tämän vaikea narssisti miehen vuoksi usein terapeutille. ja kas kun vuosi oli mennyt erosta huomasin että en ollut tarvinnut pillereitä en terapeuttisia keskusteluja enää . Vain vapautuksen siitä ahdistus ilmapiiristä.
 
AP:n suhde vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin "tauon jälkeen" kuvailema suhde.. Ei ole kyse narsismista tai miehen fyysisestä tai psyykkisestä yliotteesta. Kyse on siitä, että hyvästä suhteesta huolimatta epäilee omien tunteidensa suuruutta. Silloin kun epäilyksen on kerran saanut päähänsä, se ei lähde sieltä pois, vaikka epäilykselle löytyisi kumoavat perustelut. Ennen epäilyksen tuloa, tunteistaan oli selvillä ja varma.

Vertaan taas kerran ap:n tilannetta omaani, mutta:
Olen tullut siihen tulokseen, ettei suhteessani ole vikaa, vaan minussa. Tämän asian tiedostaminen ei auta yhtään, sillä kuvittelin, että jos keksin ahdistukseeni ratkaisun, ahdistus lähtisi pois. On se rauhoittunut, muttei kokonaan poistunut.. Mitä omille ajatuksilleen voi muka tehdä? Hitto, jos olisi vain koko elämänsä yksin niin ei ainakaan satuttaisi ketään itsensä lisäksi.
Huomasin, että jotkut täällä ovat kommentoineen ap:n julmuutta poikaystäväänsä kohtaan. En ole objektiivinen tätä sanoessani, mutta eihän tuollaista tahallaan tehdä! Luulen, että ap olisi valmis tekemään mitä vain, jotta voisi vain äkkiä päättää varmasti mitä haluaa tehdä.

Ja ap:lle vielä, kannustaisin edelleenkin menemään yksityiselle puolelle psykologille/psykiatrille juttelemaan. Varmasti saisit ajan aiemmin kuin puolen vuoden päästä. Se maksaa paljon joo, mutta kai hädässä keinot löydetään?
 
Kiitos taas teille jotka ovat jaksaneet kommentoida. Olen juossut lääkäreissä ja nyt minulla on vihdoin aika jonkinlaiselle "psykaitrian hoitajalle". Lääkäri olisi halunnut antaa masennuslääkkeitä mutta halusin mieluummin puhua psykiatrille kuin olla teko-iloinen... Saa nyt nähdä joudunko kuitenkin syömään lääkkeitä jotta keskuseluista tulisi mitään.

Te, jotka sanotte että suhdetta ei mieti jos kaikki on hyvin, onko teillä kokemusta? Siis siitä että miettii ja siitä että ei tarvitse miettiä? Luulen nimittäin, että toiset meistä miettii asioita enemmän kuin toiset. Ehkä joku löyää elämänsä miehen ja tietää sen heti eikä ikinä epäröi, mutta luulisinpa että moni huomaa sen pikkuhiljaa, miettii silti että onko tässä kaikki mitä haluan, ärsyyntyy ja joutuu tavallaan päättämään että minä haluan rakastaa. Ei tietenkään niin, että mies on tyhmä ja tylsä mutta tähän on jäätävä, vaan niin että tuntee haluavansa satsata. En vain usko että kaikki ovat jatkuvasti niin rakastuneita ja intohimoisia (jotkut tietysti ovat). En siis tarkoita että suhteeseen olisi aina jäätävä, vaan enemmänkin tarkoitan sitä, että luulisin että suhteessa voi olla vaikeuksia ja epävarmuutta, mutta suhde on silti kunnossa. Ja päinvastoin voi olla vaikeuksia ja epävarmuutta joka johtuu siitä ettei toinen ole se oikea. Kunpa tietäisin miten on minun tilanteessani...

Pelkään myös ettei minua uskota, että ongelmaani väheksyään. Olen nuori joka ei osaa päättää haluaako olla poikaystävän kanssa vai ei, se ei kuulosta "oikealta ongelmalta". Pelkään että hän sanoo voi voi, yritä tehdä päätös, elämä on täynnä niitä, ja käskee sitten lähtemään jotta itsemurha-potilaat saisivat hoitoa.

Kaikki on niin solmussa. Haluan yrittää vielä, mutta se ei taida onnistua. Hän on tärkein ihminen elämässäni, mutta nyt minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle, olen etäinen, yhteys ei toimi, hän tuntuu veljeltä tai ystävältä. Toi kahden viikon tauko sekoitti kaiken niin täydellisesti etten enää luota tunteisiini enkä "loogisiin ajatuksiini".

Onko teillä kokemusta ammattiauttajista, osaako ne oikeasti auttaa? En kaipaa uutta "juttelukaveria" jolle kertoa miltä tuntuu ja hän sanoo joo voivoi. Tarvitsen tietoa ja menetelmiä, joiden avulla pääsen päätökseen ja voin joskus taas olla iloinen ja onnellinen nuori nainen, enkä kotona itkeskelevä luuseri.
 
Mitä jos menisitte yhdessä parisuhdeterapiaan? Se voisi selkiyttää paljon ja ulkopuolinen ammattilainen voisi auttaa teitä pääsemään asian ytimeen ja löytämään takaisin kadotetun yhteyden? Ja ehkä päätöksen tekeminenkin olisi sinulle helpompaa sen jälkeen, kun tietäisit yrittäneesi kaikkea. Voimia sinulle ja luota siihen, että ennen pitkää tulet tietämään oikean ratkaisun. Älä hätäile niin kovin, ota rauhallisesti, yritä nauttia tästä hetkestä, tavatkaa toisianne silloin, kun siltä tuntuu, ilman paineita ja odotuksia, sopikaa yhdessä, että yritätte selvittää suhteenne tilan kaikessa rauhassa. Muista, että olet nuori, sinulla ei ole mitään kiirettä. Elele päivä kerrallaan ja eräänä päivänä vastaus on kirkkaana edessäsi ilman sen kummempaa aivojen kiristelyä. Kerran viikossa voisitte parisuhdeterapiassa pohtia asioita ja loppu viikko voisi olla tyhjää aivolepoa koko asiasta. Ikään kuin antaisit tämän ongelman vähän hengittää välillä, niin sille ongelmalle voisi tulla tilaa ratketa ihan itsestäänkin. :)
 
Kiitos ystävällisestä vastauksestasi :) Olen odottanut että ratkaisu tulisi eteeni, mutta tätä analysointia on jatkunut jo vuoden eikä minkäänlaista vastausta ole tullut. Tuntui siltä, etten pysty jatkamaan enää samalla tavalla ja siksi otin tämän tauon joka sitten sekoitti pakan niin täydellisesti että nyt on ihan outo olla samassa huoneessa... Haluaisin luottaa siihen että kaikki menee niin kuin pitää ja vastaus tulee aikanaan, mutta pelkän että tuhoan kaiken "luonnollisen" enkä pysty näkemään vastausta koska olen miettinyt asiat täysin hajalle niin mona kertaa. Parisuhdeterapiaa täytyy ehkä harkita, tuntuisi vain oudolta mennä terapiaan puolentoistavuoden seurustelun jälkeen koska tyttö ei tiedä haluaako olla pojan kanssa... Sinnehän menee 40-vuotiaat vanhemmat jotka ovat pettäneet toisiaan... Jos ensin yrittäisin selvittää omia ajatuksia psykologin kanssa ja sitten katsotaan. Haluaisin myös selvittää miten suhde yleensä toimii, miltä tuntuu rakkaus, roikunko kiinni suhteessa vain tavan vuoksi, onko rakkaus todellakin päätös, vai tuleeko se luonnostaan (kaikille?) jos mies on oikea? Voiko toista vielä rakastaa sen jälkeen että on kartoittanut kaikki hänen virheensä ja vielä keksinyt pari lisää ja ne ärsyttävät niin mielettömästi joka kerta, on miettinyt kaikkea huonoa miehessä ja keksinyt monta syytä erota ja löytää vielä parempi mies, ollut ihan valmis eroamaan... Miten sitten taas rakastaa ja olla onnellinen hänen kanssaan...??
 
"Witchie",
Ei näin;
"Jos pidät taukoa selvittääksesi itsellesi jotain, kannattaa taukoa jatkaa niin kauan kuin olet selvittänyt itsellesi jotain."

Vaan näin;
Jos pidät taukoa, kannattaako edes jatkaa kunnes olet selvittänyt itsellesi jotain.
 
Eli sinun mielestäsi Veisaaja, jos suhde on hyvä, kukaan ihminen ei ikinä mieti onko tässä nyt juuri se mitä haluan eikä ikinä tarvita taukoja? Kysyn vain...sillä minusta yleistää liikaa, jos sanoo että mikään suhde, missä pidetään taukoja tai mietitään mitä oikeasti haluaa, tuskin on sen arvoinen, että kannattaisi jatkaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Veisaaja:
"Witchie",
Ei näin;
"Jos pidät taukoa selvittääksesi itsellesi jotain, kannattaa taukoa jatkaa niin kauan kuin olet selvittänyt itsellesi jotain."

Vaan näin;
Jos pidät taukoa, kannattaako edes jatkaa kunnes olet selvittänyt itsellesi jotain.

Kyseessä oli tietysti kieliopillinen oikaisu Witchien monisanaiseen luritukseen. Hoksottimet hoi...
 
Taidat olla älykäs,tunteellinen ja vastuullinen nuori nainen. Itse olen seurustellut reilut kymmenen vuotta, ja viimeisen vuoden aikana olen joutunut pohtimaan samoja asioita kuin sinä. Neuvoksi antaisin sinulle sen,että yritä olla miettimättä asiaa liikaa. Tuntuu,että otat liian suuren vastuun harteillesi. Niin kuin olisit hylkäämässä omaa lastasi tai jotain..Uskon,että jos poikaystäväsi on suhtkoht normaali ja niinkin hieno,kuin olet kuvannut, hän löytää piankin arvoisensa rakkauden. Olette olleet vasta vähän aikaa yhdessä,ja sinulla on jo mielessäsi epäilyksiä suhteen jatkosta. Silloin ei kannata kyllä jatkaa. Päinvastoin,elämä tuo eteesi parisuhteen kannalta yhä hankalampia asioita, jolloin tarvitaan/haetaan voimaa juuri parisuhteen alun huumasta ja onnentunteesta.
Äläkä pelkää jääväsi yksin,jos päätät erota. Varmasti löydät oikean vierellesi. Sinusta voi tuntua,että ajattelet itsekkäästi ja koet huonoa omaatuntoa,jos päätät lopettaa suhteen, mutta itseasiassa ajatteletkin poikaystäväsi parasta ja tarjoat hänelle mahdollisuuden löytää tytön,joka on yhtä ihastunut häneen ja hän saa kokea olevansa rakastettu omista viostaan huolimatta.
Rohkeutta!
 

Yhteistyössä