Tästä ollaan täällä kavereiden kanssa keskusteltu aika paljon. Subjektiivinen päivähoito-oikeus on p....ä. Meidän pikkukaupungissa on hirmuiset jonot hoitopaikkoihin. Eräskin tänne muuttanut joutui yli vuoden viemään lapsensa hoitoon entiseen asuinkaupunkiinsa, noin 30 km:n päähän, ja sitten vasta pääsi töihin matkaamaan. Kun täällä(kin) on niin paljon noita "huvipaikkalaisia". Aika monet perheet tunnenkin, ja vaikka toki en voi tietää täyttä todellisuutta, niin eipä noissa monessakaan ole mitään sosiaalista tarvetta hoitopaikkaan, vain äidin oma-aikavaatimus!

Hoitopaikat tulisikin ohjata työssäkäyville, työtä AKTIIVISESTI hakeville, sekä esim sosiaalitoimiston(lastensuojelun)suosituksesta tai muun erityistarpeen vuoksi. Omat pojat käyvät nyt osa-aikaisesti hoidossa, kahtena päivänä viikossa, vaan samapa vaikka kävisivät joka päivä, koska kuitenkin vievät ne kaksi täyttä hoitopaikkaa. Meillä puheterapeutti ja psykologi sekä neuvolantäti plus lääkäri suosittelivat hoitoa, ja onneksi paikka saatiinkin silloin kuin tarve oli. Tosin mä sitten aloinkin nuo ajat käyttää työntekoon, eli eivät kuitenkaan ole pelkästään vertaistuen vuoksi siellä.
Ja tuohon kynnykseen "ilmoittautua" hoitopaikan tarpeessa oleviin perheisiin, eikös se vastuu sitten kuitenkin ole vanhemmilla? Jos ei ole halua tai pokkaa myöntää tarvitsevansa apua....silloin pitää miettiä, että mikä se lapsen paras sitten on, sen nyt kuitenkin luulis olevan etusijalla, ei se "leimautuminen"!
Lapsen oikeudet tietenkin pitää huomioida, mutta tässä maassa eläminen ja asuminen on melkoisen kallista, melko pakko se on useimmilla töihin mennä, vaikka lapsella olisikin oikeus olla kotona vanhempien kanssa. Tää nyt jotenkin tuntuu haetulta, eli subjektiivisen päivähoito-oikeuden "väärinkäyttäjien" keksinnöltä. Kertokaapas mulle, miten mekin sitten elettäis, jos ei molemmat töitä tehtäis? Kun kumpikaan meistä ei kovin suurituloinen ole, ja viisihenkinen perhe joka tapauksessa kuluttaa aika paljon....