S
Surullinen tarina
Vieras
Olen tuntenut kuopukseni isän reilun 2,5v - tai itse asiassa tuntuu, etten tunne häntä lainkaan.
Olimme molemmat jo pitkälti aikuisia tavatessamme, mies jo 40-vuotias. Itse olin avoimena, rehellisesti ja vilpittömästi tutustuin. Kerroin traumoistani ja vaikeista kokemuksistani elämässäni. Olin menettänyt molemmat vanhempani juuri ja hyvin vaikea ihmissuhde narsistisen, väkivaltaisen alkoholistin kanssa oli päättynyt. Olin kahden pienen lapsen totaali-yh.
Minulle oli ollut vaikeaa heittäytyä mihinkään, enkä pystynyt luottamaan. Tämän miehen kohdalla vain tuntui siltä, että kaikki oli viimein, lopulta elämässäni hyvin. Hän oli (esitti?) erittäin huolehtivainen, vastuuntuntoinen, kiltti, ahkera, pitkäpinnainen ja erittäin lapsirakas. Koska hän oli liian hyvä ollakseen totta, kyselin pitkään, mikä oli hänen "vakava vikansa", luurankonsa tms. Halusin olla mahdollisimman varma siitä, etten satuttaisi itseäni ja lapsiani enää.
Mies kielsi kaiken. Hän kertoi olevansa juuri niin hyvä, kuin antoi ymmärtää. Joitakin firmasotkuja oli ollut vuosia sitten ja liika työnteko oli ajanut erilleenkasvamiseen ensimmäisen avovaimon kanssa, mutta välit olivat hyvät ja kaksi lastaan olivat hänelle tärkeintä elämässä. Useampia vuosia hän oli ollut ulkomailla töissä juuri firman asioiden ja mielivaltaisten verosotkujen vuoksi, mutta nyt kaikki oli hyvin. Hän kävi töissä ympäripyöreästi, piti huolta vanhemmistaan, ei juonut oluttakaan jne.
Lapseni rakastuivat häneen heti. Ikiemme vuoksi ja koska kaikki loksahti kohdalleen etenimme nopeasti. Reilun puolen vuoden kuluttua olin raskaana ja *bäng* kaikki muuttui!
Mies jäi työttömäksi. Hänene pinnansa lyheni ja alkoivat huudot. Fyysisiä oireita oli laidasta laitaan. Hän oli äkkipikainen ja hajotti tavaroitakin. Hänen tilinsä ulosmitattiin. Hän ei saanut mistään senttiäkään, vaikka oli työtön. Minun oli rahoitettava kaikki. Hän aloitti kotona kaikenlaisia rakennusprojekteja, mutta tuhlattuaan rahaa tarvikkeisiinja koneisiin turhautui ja jätti kesken. Kotona häntä ei paljon näkynyt, koska ei jaksanut tehdä kotitöitä ja sai raivokkuudellaan minut alkuraskaana todellakin itkemään. Kenellekään en saanut puhua mistään, koska miehen mielestä mikään ei kuulu ulkopuolisille ja kaikista kauheinta olisi, jos joku ajattelisi hänestä mitään pahaa. Vähitellen alkoi myös raivoisa, erittäin syyttävä mustasukkaisuus ja kävi ilmi, että jo hyvin alussa mies oli alkanut tarkistella puhelintani. Mitkään selitykset eivät auttaneet, hän vain aika ajoin raivosi kaksoiselämästäni ja lähti jättäen minut itkemään. Mitään riitoja ei koskaan selvitetty, vaan hän otti sitten taas yhteyttä, kun hänelle sopi ja ilmaantui paikalle.
Loppuraskaudessa kävimme parisuhdeterapiassa pari kertaa. Pyysin/ rukoilin miestä ottamaan edes jotakin vastuuta itselleen perheestä TAI edes itsestään sekä kertomaan edes jotakin aikatauluja hän kun tuli ja meni aina miten sattui. Mitään en saanut. Terapiassa mies oli aivan toinen, ei myöntänyt edes työttömyyttään.
Laskettuna päivänä otin puheeksi jälleen rauhallisesti sen, että joku työnjako olisi saatava, koska en yksinkertaisesti jaksa yksin kaikkea. Hän raivostui ja pakkasi ja lähti. Yritin soitella perään - turhaan. Sain jokusen tekstarin, että rahaa on vain menomatkaan. Hän ajoi satoja kilometrejä. Parin päivän päästä ilmoitti, että voi yrittää selvitä synnytykseen, jos -taas- laittaisin rahaa tililleen. Ehti sitten juuri ja juuri kun supistusten väli oli 1-2min. Heti synnytyksen jälkeen lähti taas omille teilleen. Hänellähän oli minun autonikin käytettävissä ja tankki tyhjiin ajettavissa...
Lapsi on jo reilun vuoden. Kaikki on muuttunut vain pahemmaksi. Jälleen olen syypää siihen, että hänen yrittäjyytensä uhkaa päättyä, koska ei pysty veroja maksamaan. Jos en laita rahaa tilille, olen paskin, itsekkäin prinsessa, joka ei koskaan ole hänestä välittänyt, laskelmoinut vain...
Huh. Kauheaa edes muistella aikaa taaksepäin. Onneksi lapset pitävät elämässä kiinni, kun syyllisyys kaikesta epäonnistumisistani on niin valtavaa ja miehen syytökset saaneet minut täysin lannistumaan ja hajoamaan. Koskaan en näin yksin ole ollut.
Kiitos, jos jaksoit lukea.
Olimme molemmat jo pitkälti aikuisia tavatessamme, mies jo 40-vuotias. Itse olin avoimena, rehellisesti ja vilpittömästi tutustuin. Kerroin traumoistani ja vaikeista kokemuksistani elämässäni. Olin menettänyt molemmat vanhempani juuri ja hyvin vaikea ihmissuhde narsistisen, väkivaltaisen alkoholistin kanssa oli päättynyt. Olin kahden pienen lapsen totaali-yh.
Minulle oli ollut vaikeaa heittäytyä mihinkään, enkä pystynyt luottamaan. Tämän miehen kohdalla vain tuntui siltä, että kaikki oli viimein, lopulta elämässäni hyvin. Hän oli (esitti?) erittäin huolehtivainen, vastuuntuntoinen, kiltti, ahkera, pitkäpinnainen ja erittäin lapsirakas. Koska hän oli liian hyvä ollakseen totta, kyselin pitkään, mikä oli hänen "vakava vikansa", luurankonsa tms. Halusin olla mahdollisimman varma siitä, etten satuttaisi itseäni ja lapsiani enää.
Mies kielsi kaiken. Hän kertoi olevansa juuri niin hyvä, kuin antoi ymmärtää. Joitakin firmasotkuja oli ollut vuosia sitten ja liika työnteko oli ajanut erilleenkasvamiseen ensimmäisen avovaimon kanssa, mutta välit olivat hyvät ja kaksi lastaan olivat hänelle tärkeintä elämässä. Useampia vuosia hän oli ollut ulkomailla töissä juuri firman asioiden ja mielivaltaisten verosotkujen vuoksi, mutta nyt kaikki oli hyvin. Hän kävi töissä ympäripyöreästi, piti huolta vanhemmistaan, ei juonut oluttakaan jne.
Lapseni rakastuivat häneen heti. Ikiemme vuoksi ja koska kaikki loksahti kohdalleen etenimme nopeasti. Reilun puolen vuoden kuluttua olin raskaana ja *bäng* kaikki muuttui!
Mies jäi työttömäksi. Hänene pinnansa lyheni ja alkoivat huudot. Fyysisiä oireita oli laidasta laitaan. Hän oli äkkipikainen ja hajotti tavaroitakin. Hänen tilinsä ulosmitattiin. Hän ei saanut mistään senttiäkään, vaikka oli työtön. Minun oli rahoitettava kaikki. Hän aloitti kotona kaikenlaisia rakennusprojekteja, mutta tuhlattuaan rahaa tarvikkeisiinja koneisiin turhautui ja jätti kesken. Kotona häntä ei paljon näkynyt, koska ei jaksanut tehdä kotitöitä ja sai raivokkuudellaan minut alkuraskaana todellakin itkemään. Kenellekään en saanut puhua mistään, koska miehen mielestä mikään ei kuulu ulkopuolisille ja kaikista kauheinta olisi, jos joku ajattelisi hänestä mitään pahaa. Vähitellen alkoi myös raivoisa, erittäin syyttävä mustasukkaisuus ja kävi ilmi, että jo hyvin alussa mies oli alkanut tarkistella puhelintani. Mitkään selitykset eivät auttaneet, hän vain aika ajoin raivosi kaksoiselämästäni ja lähti jättäen minut itkemään. Mitään riitoja ei koskaan selvitetty, vaan hän otti sitten taas yhteyttä, kun hänelle sopi ja ilmaantui paikalle.
Loppuraskaudessa kävimme parisuhdeterapiassa pari kertaa. Pyysin/ rukoilin miestä ottamaan edes jotakin vastuuta itselleen perheestä TAI edes itsestään sekä kertomaan edes jotakin aikatauluja hän kun tuli ja meni aina miten sattui. Mitään en saanut. Terapiassa mies oli aivan toinen, ei myöntänyt edes työttömyyttään.
Laskettuna päivänä otin puheeksi jälleen rauhallisesti sen, että joku työnjako olisi saatava, koska en yksinkertaisesti jaksa yksin kaikkea. Hän raivostui ja pakkasi ja lähti. Yritin soitella perään - turhaan. Sain jokusen tekstarin, että rahaa on vain menomatkaan. Hän ajoi satoja kilometrejä. Parin päivän päästä ilmoitti, että voi yrittää selvitä synnytykseen, jos -taas- laittaisin rahaa tililleen. Ehti sitten juuri ja juuri kun supistusten väli oli 1-2min. Heti synnytyksen jälkeen lähti taas omille teilleen. Hänellähän oli minun autonikin käytettävissä ja tankki tyhjiin ajettavissa...
Lapsi on jo reilun vuoden. Kaikki on muuttunut vain pahemmaksi. Jälleen olen syypää siihen, että hänen yrittäjyytensä uhkaa päättyä, koska ei pysty veroja maksamaan. Jos en laita rahaa tilille, olen paskin, itsekkäin prinsessa, joka ei koskaan ole hänestä välittänyt, laskelmoinut vain...
Huh. Kauheaa edes muistella aikaa taaksepäin. Onneksi lapset pitävät elämässä kiinni, kun syyllisyys kaikesta epäonnistumisistani on niin valtavaa ja miehen syytökset saaneet minut täysin lannistumaan ja hajoamaan. Koskaan en näin yksin ole ollut.
Kiitos, jos jaksoit lukea.
