sitoutumispelkoako??

[kitt]

Olen seurustellut jonkin aikaa ihanan poikaystäväni kanssa. Olemme suunnitelleet naimisiin menoa ja perhettä joskus tulevaisuudessa. Olemme todella onnellisia. Viime viikolla olimme yhdessä lomalla, jonka aikana seurustelukumppanini otti ja kosi minua. Vastasin kuin automaattisesti myöntävästi, mutta samalla tuntui kuin en pystyisi enää hengittämään. Koko loppu loma meni ihan pilalle, sillä kaikki alkoi yht'äkkiä tuntumaan vastenmieliseltä. En voinut pitää kumppaniani edes kädestä. Nyt loman jälkeen olen saanut viettää muutaman päivän itsekseni ja olen huomattavasti rauhoittuneempi. Mutta silti koka kerta, kun kumppanini mainitsee kihloistamme tuntuu kuin puukolla vedettäisiin viiltoa selkääni. En voi käsittää käytöstäni tai tunteitani, sillä rakastan tätä ihmistä todella paljon ja haluan viettää elämäni hänen kanssaan. Tulen kohta hulluksi tunteiteni kanssa, mikä avuksi?

 

[Noora]

Sitäpä juuri. Sitoutumispelkoa. Sun ei auta muu kuin kertoa poikaystävällesi ettet pysty kihlautumaan. Tai sitten lakkaat ahdistumasta ja menet kihloihin!

 

[Papa]

Tyttö hyvä! Kopeloi jarrua ja äkkiä. Kihlaus- ja avio-aikeissa EI SAA tuntua silmänräpäyksen aikaa siltä, että olenko oikealla tiellä. Tilanne menee JOKO, TAI.
Kun kohtaat sen oikean, se on menoa sitten. Sinua ei pidättele mikään, etkä epäröi hetkeäkään, usko Papaa!

 

[tonttu]

Tuttu homma,itteenikin on tollanen joskus iskeny.Kyllä se ohi menee kun aikaa kuluu.Se on vaan toi ""alkujärkytys"",ihan normaalia eli ei hätää Tuli varmaan vaan niin yllättäen kihlaus että et oo ehtiny sopeutumaan ajatukselle.

 

[samma här]

auts. kuinka kauan ehditte seurustella? minulle ryhdyttiin vihjailemaan kihloista 3,5 vuoden jälkeen ja silti iski sitoutumispelko. avoliitossakin oltiin jo silloin. lopulta kävi ilmi, että sitoutumiskammoni oli merkki jostakin muusta - suhde päättyi puolisen vuotta myöhemmin.

toisaalta on kyllä hyväkin, ettet elä romanttisissa unelmissa ja suhtaudu kihlaukseen kuin johonkin lottovoittoon. jos teillä on hyvä arki keskenänne eikä sinusta tunnu että pitäisi päästä pakoon, pitäisi saada elää vielä yksin tms. niin ei ehkä kannata vielä heti alkaa kihlausta purkaa. aika näyttää!

 

[Mini]

Itse en ikinä suostunut kihloihin, vaikka mieheni kysyi useampaan otteeseen. Aina oli jotain tekosyitä, sellainen sormus, jonka olisin halunnut, maksoi liikaa, en halunnut talvella kihloihin (!?!) tai mitä vaan milloinkin. Olin sitä mieltä, että sormus ei muuttaisi mitään meidän suhteessa ja en ehkä ikinä haluaisi naimisiin.
No, kuten arvata saattaa, erottu on! Haluan naimisiin, mutta en sen miehen kanssa. Tiesin sen aina jossain alitajunnassa, siksi iski pakki päälle aina, jos tuli häistä tms. puhetta.
Jos nykyinen miesystävä kysyisi kihloihin, suostuisin kiljuen ja sormus voisi olla vaikka pääsiäismunasta! Eli mieti vielä, onko mies varmasti oikea. ""Se oikea"" on asia erikseen, sellaisen olemassa olosta en tiedä.. Ehkä olen löytänyt omani..