Sisaruus aikuisena

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja sisar
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

sisar

Vieras
Kuinka läheisiä olette aikuisten sisarustenne kanssa? Oletteko paljon tekemisissä toistenne kanssa?

Välillä mietin, onko sisaruus erilaista silloin kun on kyse "tavallisesta" sisaruksesta? Minulla on lievästi kehitysvammainen sisar. Joskus on huonoa omatuntoa siitä, etten ole tarpeeksi häneen yhteydessä. Joskus on suoranaista syyllisyyden tunteitakin, olenko tarpeeksi katsonut hänen asioidensa perään. Vaikka hänellä asiat ovat hyvin hoidossa.

Jos on "tavallinen" sisarus, eikä pidä sisaruksestaan, tunnetteko siitä syyllisyyttä? Jos joskus tulee vihan tunteita, mustasukkaisuutta tai muuta, koetteko näistä tunteista syyllisyyttä?

Jos sisarus asuu kaukana, ettekä pidä yhteyksiä, tunnetteko siitä syyllisyyttä?

Onko koskaan mielessä ollut, miten toinen sisarus suhtautuu, jos muutat kauas pois? Tunnetteko olevanne vastuussa omasta sisaresta tai velvollisuuden tunnetta auttaa häntä, jos hänellä on ongelmia?

Omassa elämässä ajatukset on pyörinyt paljon sisko kaiken taustalla: Miten aikuisuudessa pitää suhtautua sisarukseen, joka tulee aina tarvitsemaan muiden ihmisten apua ja tukea, etenkin kun ei ole vanhempia enää olemassa? Miten paljon on oikeutta miettiä ainoastaan omaa elämäänsä, tehdä valintoja joissa sisarus ei ole mukana? Miten paljon pitää huomioida se, että kehitysvammainen sisarus kaipaa sukulaisiaan ja yhteydenpitoa sukuunsa? Voiko se onnistua pitkän matkan päästä vai pitääkö asua lähellä? Saako sisaruksensa ”unohtaa” muiden ihmisten hoidettavaksi, ilman yhteydenpitoa?
Miten yhdistää tämä siihen, että itsellä voi olla oma perhe, omia lapsia ja puoliso? Ja sitten se erilainen sisarus, joka tarvitsee muiden apua eikä voi itse olla se yhteydenpitäjä vaan aina toisen osapuolen on oltava ja jaksettava olla aktiivinen, jotta yhteys säilyy.
Ja viimeisenä, olenko itsekäs ihminen, kun joskus en jaksakaan huomioida siskoa, vaan teen valinnat ainoastaan omaa parasta ajatellen.

Onko teille muille sisaruus helppoa vai vaikeaa vai onko se sellaista, että sitä ei tarvitse miettiä sen kummemmin?
 
7 veljea, 3 siskoa. Yhden kanssa olen yhteyksissa n. kerran kuukaudessa. Muita naen kerran kahdessa vuodessa - kolmesti vuodessa, kun kayn Suomessa. En tunne syyllisyytta yhteydenpidon olemattomuudesta. Eivatpa hekaan yrita minuun olla yhteydessa. Valimme ovat ihan ok, ei riitoja tai erimielisyyksia. Minulla vain ei ole heidan kanssaan oikein mitaan yhteytta.

Fyysista etaistta n. 1800 kilsaa.
 
Ohhoh.

Minulla on veli, jonka kanssa olen läheinen, vaikka fyysisesti etäisyyttä on 200 km ja puhelimitse tai muulla tavoin kommunikoimme vain noin kerran kahdessa viikossa.

En ole hänestä vastuussa, hän harvoin tarvitsee apua, mutta kuuntelija-apua kykenen hänelle tarjoamaan. Hän puolestaan on auttanut minua hyvin konkreettisilla tavoilla silloin, kun asuin samassa kaupungissa hänen kanssaan. Olen siitä kiitollinen, mutta en pode tunnontuskia.

Siitä ehkä tunnenkin tunnontuskia, että tapaamme liian harvoin, vaikka paikasta toiseen siirtyminen ei ole meistä kummallekaan muuten ongelma. Etäisyys on siis tekosyy. Todelliset syyt taitavat olla molempien puolisoissa. Siksi ei ehkä tunnu niin hyvältä mennä kyläilemään. Toki voisimme varta vasten matkustaa molemmat 100 km ja mennä lounastamaan keskenämme.

Yksi tärkeimmistä syistä pitää yhteyttä on vanheneva ja moniongelmainen äitimme. Ei ole olemassa ketään muuta, joka ymmärtäisi, kun kuulumisia kysyttäessä vastaa vain "äiti".

Sinänsä siis sisaruus on minulle helppoa, eikä sitä "tarvitse miettiä" sen kummemmin. Mutta jos miettii, tulee lämmin olo.
 
En ole missään tekemisissä enään siskoni kanssa. Joskus soiteltiin 3kk välein mutta sekin on jäänyt. Lapsena inhottiin toisiamme ja riideltiin rajusti. Myös nuorena inhottiin toisiamme. Ei haittaa vaikka emme ole tekemisissä.
 
3 siskoa, 3 veljeä.

Toimeen tulen kaikkien kanssa. Yhden siskon kanssa kaikista eniten. Päivittäin ollaan tekemisissä, meillä on suunnilleen samanikäiset lapsetkin (mun esikoinen ja hänen keskimmäisellään on ikäeroa 2 viikkoa) ja ollaan oltu siis hoitovapailla samanaikaisesti, joten tästäkin syystä yhteistä aikaa on löytynyt enemmän.
Jaetaan keskenämme kaikki, pystytään puhumaan kaikista asioista, ja tietää, kenelle purkaa tunteita jos vaikka oma mies sattuu just sillä hetkellä ärsyttää :D
Ollaan kyllä parhaat ystävykset. Ja sitä välillä naureskellaankin, että ei me voida olla parhaita ystävyksiä keskenämme koska ollaan sisaruksia. Mutta nyt vain niin on.
 
No kyllä tavallaan sisaruus on aina ollut helppoa. Mullakaan ei kyllä ole ehkä tavallisin tilanne, sisko on mua 2v9kk nuorempi ja kuuro.

Kyllä olen miettinyt ollaanko tarpeeksi yhteydessä, varsinaisesti hän ei missään apua tarvitse, joskus aiemmin asioidessaan toimin "tulkkina". Ja mietin että jos muuttaisin kauemmas, miten suhtautuis.

Molemmilla on ihan hyvät välit vanhempiin, asuvat meistä pikkuisen kauempana, isä omikseen ja äiti miehensä kanssa. Enemmän varmaan siskoni äidiltäni neuvoja kyselee kuin multa vaikka välillä kyllä. Meillä on molemmilla pieniä lapsia.

Jos vanhempani tai varsinkin äidilleni tapahtuis jotain, tuntisin olevani "vastuussa" siskostani vaikka hän aikuinen onkin, välillä kun jokin asian selvittely tuntuu tarvivan kuulevia korvia. Ihan normaalien asioiden hoito siis. Mutta en ole koskaan kokenut sitä taakkana.

Mutta siskoni kanssa pystyn ihan normaalisti viittomalla kommunikoimaan ja kirjoittamalla esim. facebookissa.
 
minulla ja veljellä ei ole hirveen läheiset välit. johtuneeko siitä, että meillä on ikäeroa kaksikymmentä vuotta. eli velipoika oli jo maailmaalla kun mä synnyin. nytkin on varmaan vuosi kun on nähty. soitellaan silloin tällöin. joskus viikottain, joskus saattaa mennä parikin kuukautta, ennen kuin tulee soiteltua. mitään riitaa ei siis ole.
 
Mulla on sekä isosisko että isoveljiä, yhteen veljeen on välimatkaa vain 40km, toisiin vähintään 500km. Ei pidetä yhteyksiä juurikaan, sisko ja yksi veli ovat Facebookissa, päivitysten kautta pysytään toistemme elämästä jotenkin kärryillä.
Toi veli, joka asuu lähimpänä, nähdään joskus, satunnaisesti. Mut en oikeastaan koskaa soita kenellekään, eivätkä he minulle, meillä ei ole mitään yhteistä, vaikkei riitoja olekaan.
En tiedä soittelevatko toisilleenkaan.
Eikä ole huonoa omaatuntoa asiasta. Kaikilla meillä on omat elämät ja murheet.
 
Yksi sisko ja ollaan muutamamia kertoja viikossa yhteydessä ainakin Facebookin kautta, mutta myös soitellaan ainakin kerran viikossa. Asuu hyvinkin lähellä kun välimatkaa on noin 30 kilometriä ja näämmekin kerran kuukaudessa. Tietty niitä pieniä riitoja tulee noin kerran vuodessa, mutta ne menee ohi parissa viikossa :)
 
Yksi isosisko. Lapsena ja hänen murrosiässään riideltiin tosi paljon johtuen varmaan suuresta ikäerosta. Mutta kun itse tulin 17-18 vuotiaaksi niin suhde muuttui läheisemmäksi. Aikuisiällä olemme aina asuneet noin 500 km päässä toisistamme ja silti soittelimme viikottain ja näimme 2-3 kk välein. 5 vuotta sitten sisareni muutti 20 km päähän perheestäni ja se on ollut maailman ihanin asia. Nyt hän on minun paras ystäväni ja tukijani. Suhteemme on aika erikoinen. Meillä on sellainen keskinäinen kunnioitus toisten asioihin, jos toinen ei ota jotakin puheeksi niin toinenkaan ei siitä puhu. Pystymme silti puhumaan kaikesta mutta emme tunge liian lähelle toista -kummallakin on oma yksityisyys jota kumpikin osaa kunnioittaa. Olemme tekemisissä päivittäin ja näemmekin useamman kerran viikossa. Ja hyvin menee ja on maailman ihanin asia kun sisko asuu näin lähellä. Olemmekin tuumanneet että loppuelämä menee sitten näin :)
 

Yhteistyössä