Herättelen vain ajatuksia, miten muita terveitä sisaruksia huomioidaan, kun perheessä on erityistä huomiota vaativa lapsi. Ja miten eri tavoin sisaruksia kasvatetaan riippuen lapsesta. Toivottavasti tästä ei tule liian pitkää sepustusta...
Itselläni on lievästi kehitysvammainen jo aikuinen sisko, jolla on lisäksi ADHD:ta. Tämä on tottakai vaikuttanut myös minun koko elämään. Ja vaikuttaa edelleen koko elämäni ajan.
Siskoni oli lapsena erittäin vaativa kasvatettava. Hirveän levoton, impulsiivinen eikä hetkeäkään paikoillaan. Ymmärrän, että tämä oli hirvittävän rasittavaa äidilleni. Ja kun äitini ei saanut paljon edes isältäni apua, vaikka siis ydinperhe oltiin. Isä ei lasten kasvatukseen, minunkaan, paljon puuttunut. Äiti oli siis aika yksin.
Silti minua ärsytti se, että meitä kohdeltiin aivan eri tavoin. Minua ei niinkään kiusannut se, että minua huomioitiin vähemmän, koska ymmärsin äidin energian menevän siskoni perässä juoksemiseen. Minua kävi äitini sääliksi tilanteen takia ja yritin myös vaihtelevalla menestyksellä auttaa. Usein menetin hermoni siskoni takia ja suutuinkin tälle; ja sitten koin huonoa omaatuntoa ja suurta syyllisyyttä siskolleni suuttumisesta, koska minusta tuntui, että juuri minun pitäisi häntä ymmärtää kun siskoni hän on. Enkä sitten ymmärtänytkään. Ja kun en edes kenellekään voinut kertoa negatiivisista tunteistani. Miten raskasta sellainen on lapselle!
Siskoltani ei vaadittu samalla tavoin kuin minulta hyvää käyttäytymistä. Tai oikeastaan itse käyttäydyinkin hyvin sanomattakin. Siskoni oli hyvin levoton ja omapäinenkin ja ymmärrän, että se oli paljon energiaa vievää ja väsyttävää. Mutta jotain asioita olisi silti voinut opettaa huolimatta siitä, että siskoni on kehitysvammainen. Kyllä kehitysvammainenkin lapsi osaa ja pystyy monia asioita, kun ne hänelle opetetaan!
Räikein esimerkki, miten eri tavalla meitä lapsena kasvatettiin:
Juuri kouluikäisenä olin kaupassa äidin kanssa. Halusin itselleni purkan ja laitoin sen kassalinjalle. Myyjä ei huomioinut sitä ollenkaan, kun jutteli äitini kanssa. Sitten otin purkan käteeni ja heiluttelin sitä myyjän silmien alla ja hoin moneen kertaan, että otan tämän, laita laskuun. Äitini ja myyjä keskustelivat edelleen keskenään. Lopulta otin purkan ja ajattelin, että kyllä varmasti myyjä huomasi, että otin sen.
No, kotona äiti huomasi, että minulla on maksamaton purkka. Mikään selitys ei kelvannut vaan piti mennä yhdessä takaisin kauppaan ja minun piti pyytää anteeksi, kun olin VARASTANUT purkan.
No, meni pari vuotta. Oltiin kioskilla ja siskoni otti pari irtokarkkia ilman lupaa. Tapauksen näki nuori kioskinmyyjä, minä, äitini ja mummuni. Odotin mielenkiinnolla, millaisen koulutuksen siskoni tapauksen johdosta saa. Kukaan ei sanonut mitään! Olin tyrmistynyt! Lopulta sanoin, että sisko otti pari karkkia. Äitini ja mummuni vain katselivat muualle eivätkä olleet kuulevinaan ja lähdettiin pois. Karkit jäivät maksamattakin. No, kyse oli korkeintaan 20 pennistä, mutta kuitenkin! Itse sätkätin siskolleni, että ei noin saa tehdä. Äitini ja mummuni eivät kommentoineet mitenkään tapahtunutta, vaikka ihmettelin ääneen, että eikö karkit kuulu kuitenkin maksaa.
En vieläkään ymmärrä, miksei siskolleni voinut sanoa, ettei saa varastaa. Ja miksei äitini edes maksanut niitä kahta irtokarkkia. Nuori myyjä ei varmasti uskaltanut sanoa mitään. Oliko tilanteessa jotain niin hävettävää, ettei sen takia mitään sanottu? Mutta miten erosi tilanne minun purkan viemisen kanssa? Eikö se ollut yhtä häpeällistä?
Vielä että tuo oli ainut tapaus, jonka tiedän ja olen nähnyt siskoni mitään varastavan (mitä nyt äidin lompakosta rahaa karkkiostoksiin vei, äidin vielä tietäessä ja ponteettomasti kieltäessä.
Välillä olen miettinyt, miksei siskolleni kunnolla rajoja opetettu. Siskoni ei ole ikinä ollut ilkeä eikä ilkeyttään pahuutta ole tehnyt vaan ymmärtämättömyyttään ja kun kerta annettiin tehdä. Itsestäni tuntui, että minä sain yrittää yksin vaatia, että siskoni käyttäytyy niin kuin muutkin ihmiset/lapset. Äiti antoi kaiken anteeksi ja katseli siskoni tempauksia niihin kunnolla puuttumatta. Itse menin toiseen ääripäähän, ja yritin kovalla kädellä komentaa siskoani usein siis suuttuen. Ja tunsin kiukkua siitä, että vanhempani eivät siskoani kasvattaneet vaan minä jouduin sitä tekemään.
Onhan vaativan lapsen kasvattaminen rankkaa ja energiaa vievää. Luulen että äiti ei vain jaksanutkaan. Mutta silti siskon kohtelu tuntui omituiselta hyssyttelyltä. Onko se kieltäminen tuntunut liian pahalta, kun toinen vammansa takia joutuu koko elämänsä ajan "kärsimään"? Säälinkö takia jätettiin siskoni käyttäytyminen korjaamatta? Mutta samalla tavalla siskoni on ihminen ja ollut lapsi kuin kuka tahansa. Samalla tavalla pitäisi kaikille lapsille opettaa, kuinka ihmisten kanssa käyttäydytään, mikä on sopivaa ja mikä ei. Ei käyttäytymisen opettaminen kenenkään elämää pilaa vaan päinvastoin!
No, nykyisin siskoni on rauhoittunut huomattavasti, kun ikää on tullut lisää. Hänellä on hyvin asiat ja hän asuu hyvässä asuntolassa, jossa pidetään asianmukaisia rajoja. Nykyisin ei tarvitse hävetä siskoni kanssa liikkuessa, hän osaa käyttäytyä. Itse olen oppinut jopa hyväksymään siskoni sellaisena kuin hän on. Mutta helppoa se ei ole ollut.
Itselläni on lievästi kehitysvammainen jo aikuinen sisko, jolla on lisäksi ADHD:ta. Tämä on tottakai vaikuttanut myös minun koko elämään. Ja vaikuttaa edelleen koko elämäni ajan.
Siskoni oli lapsena erittäin vaativa kasvatettava. Hirveän levoton, impulsiivinen eikä hetkeäkään paikoillaan. Ymmärrän, että tämä oli hirvittävän rasittavaa äidilleni. Ja kun äitini ei saanut paljon edes isältäni apua, vaikka siis ydinperhe oltiin. Isä ei lasten kasvatukseen, minunkaan, paljon puuttunut. Äiti oli siis aika yksin.
Silti minua ärsytti se, että meitä kohdeltiin aivan eri tavoin. Minua ei niinkään kiusannut se, että minua huomioitiin vähemmän, koska ymmärsin äidin energian menevän siskoni perässä juoksemiseen. Minua kävi äitini sääliksi tilanteen takia ja yritin myös vaihtelevalla menestyksellä auttaa. Usein menetin hermoni siskoni takia ja suutuinkin tälle; ja sitten koin huonoa omaatuntoa ja suurta syyllisyyttä siskolleni suuttumisesta, koska minusta tuntui, että juuri minun pitäisi häntä ymmärtää kun siskoni hän on. Enkä sitten ymmärtänytkään. Ja kun en edes kenellekään voinut kertoa negatiivisista tunteistani. Miten raskasta sellainen on lapselle!
Siskoltani ei vaadittu samalla tavoin kuin minulta hyvää käyttäytymistä. Tai oikeastaan itse käyttäydyinkin hyvin sanomattakin. Siskoni oli hyvin levoton ja omapäinenkin ja ymmärrän, että se oli paljon energiaa vievää ja väsyttävää. Mutta jotain asioita olisi silti voinut opettaa huolimatta siitä, että siskoni on kehitysvammainen. Kyllä kehitysvammainenkin lapsi osaa ja pystyy monia asioita, kun ne hänelle opetetaan!
Räikein esimerkki, miten eri tavalla meitä lapsena kasvatettiin:
Juuri kouluikäisenä olin kaupassa äidin kanssa. Halusin itselleni purkan ja laitoin sen kassalinjalle. Myyjä ei huomioinut sitä ollenkaan, kun jutteli äitini kanssa. Sitten otin purkan käteeni ja heiluttelin sitä myyjän silmien alla ja hoin moneen kertaan, että otan tämän, laita laskuun. Äitini ja myyjä keskustelivat edelleen keskenään. Lopulta otin purkan ja ajattelin, että kyllä varmasti myyjä huomasi, että otin sen.
No, kotona äiti huomasi, että minulla on maksamaton purkka. Mikään selitys ei kelvannut vaan piti mennä yhdessä takaisin kauppaan ja minun piti pyytää anteeksi, kun olin VARASTANUT purkan.
No, meni pari vuotta. Oltiin kioskilla ja siskoni otti pari irtokarkkia ilman lupaa. Tapauksen näki nuori kioskinmyyjä, minä, äitini ja mummuni. Odotin mielenkiinnolla, millaisen koulutuksen siskoni tapauksen johdosta saa. Kukaan ei sanonut mitään! Olin tyrmistynyt! Lopulta sanoin, että sisko otti pari karkkia. Äitini ja mummuni vain katselivat muualle eivätkä olleet kuulevinaan ja lähdettiin pois. Karkit jäivät maksamattakin. No, kyse oli korkeintaan 20 pennistä, mutta kuitenkin! Itse sätkätin siskolleni, että ei noin saa tehdä. Äitini ja mummuni eivät kommentoineet mitenkään tapahtunutta, vaikka ihmettelin ääneen, että eikö karkit kuulu kuitenkin maksaa.
En vieläkään ymmärrä, miksei siskolleni voinut sanoa, ettei saa varastaa. Ja miksei äitini edes maksanut niitä kahta irtokarkkia. Nuori myyjä ei varmasti uskaltanut sanoa mitään. Oliko tilanteessa jotain niin hävettävää, ettei sen takia mitään sanottu? Mutta miten erosi tilanne minun purkan viemisen kanssa? Eikö se ollut yhtä häpeällistä?
Vielä että tuo oli ainut tapaus, jonka tiedän ja olen nähnyt siskoni mitään varastavan (mitä nyt äidin lompakosta rahaa karkkiostoksiin vei, äidin vielä tietäessä ja ponteettomasti kieltäessä.
Välillä olen miettinyt, miksei siskolleni kunnolla rajoja opetettu. Siskoni ei ole ikinä ollut ilkeä eikä ilkeyttään pahuutta ole tehnyt vaan ymmärtämättömyyttään ja kun kerta annettiin tehdä. Itsestäni tuntui, että minä sain yrittää yksin vaatia, että siskoni käyttäytyy niin kuin muutkin ihmiset/lapset. Äiti antoi kaiken anteeksi ja katseli siskoni tempauksia niihin kunnolla puuttumatta. Itse menin toiseen ääripäähän, ja yritin kovalla kädellä komentaa siskoani usein siis suuttuen. Ja tunsin kiukkua siitä, että vanhempani eivät siskoani kasvattaneet vaan minä jouduin sitä tekemään.
Onhan vaativan lapsen kasvattaminen rankkaa ja energiaa vievää. Luulen että äiti ei vain jaksanutkaan. Mutta silti siskon kohtelu tuntui omituiselta hyssyttelyltä. Onko se kieltäminen tuntunut liian pahalta, kun toinen vammansa takia joutuu koko elämänsä ajan "kärsimään"? Säälinkö takia jätettiin siskoni käyttäytyminen korjaamatta? Mutta samalla tavalla siskoni on ihminen ja ollut lapsi kuin kuka tahansa. Samalla tavalla pitäisi kaikille lapsille opettaa, kuinka ihmisten kanssa käyttäydytään, mikä on sopivaa ja mikä ei. Ei käyttäytymisen opettaminen kenenkään elämää pilaa vaan päinvastoin!
No, nykyisin siskoni on rauhoittunut huomattavasti, kun ikää on tullut lisää. Hänellä on hyvin asiat ja hän asuu hyvässä asuntolassa, jossa pidetään asianmukaisia rajoja. Nykyisin ei tarvitse hävetä siskoni kanssa liikkuessa, hän osaa käyttäytyä. Itse olen oppinut jopa hyväksymään siskoni sellaisena kuin hän on. Mutta helppoa se ei ole ollut.