Sinkkuelämän onni ja autuus

[N27]

Välillä tällä palstalla pistää silmään sellaiset vastaukset, joissa kehotetaan eroamaan kumppanista, koska elämä sen jälkeen on niin paljon helpompaa, itsenäisempää ja ihanampaa. Esimerkkinä seuraava kommentti Nalkuttava mies -ketjusta:

"Eihän sitä seuraavaa tarvitse ottaa, ainakaan vakavassa mielessä. Kyllä "yksinkin" on mukava elellä. Kukaan ei ole nalkuttamassa vieressä, eikä arvostelemassa ja moittimassa. Saa olla pitkin tai poikin, syödä silloin kun on nälkä, nukkua silloin kun nukuttaa (paitsi töissä), tavata ystäviä silloin kun huvittaa ym. mukavaa."

Olen viime aikoina miettinyt, onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin yksinäisen elämän kuin parisuhteen? Siis jos on valittavissa hyvä parisuhde tai sitten yksinäinen elämä. Ja mistä syystä? Tai että voiko ihminen olla oikeasti onnellinen/tyytyväinen (aika epämääräinen termi, mutta parempaakaa en keksinyt) ilman toista ihmistä vierellään arkea jakamassa ja koskettamassa.

Itse koen olevani täysin parisuhdeihminen. Olen asunut saman miehen kanssa siitä lähtien kun muutin kotoa (7 vuotta sitten), enkä ole aiemmin edes tajunnut, kuinka itsestäänselvää minulle on asua jonkun kanssa. Olin kuitenkin viime vuonna 10kk opiskeluvaihdossa ulkomailla, ja silloin tajusin, että yksin asuminen on ihan pöllöä. Siis, että kun menen kotiin koulun jälkeen, niin olen yksin ja hiljaa koko loppuillan ja nyherrän yksin jotain omia juttuja (siis ellen lähde kavereiden kanssa ulos, mutta sitä nyt tuskin kukaan jaksaa monta kertaa viikossa). Erityisen tyhmältä tuntui syödä yksin. Onhan meillä miehenikin kanssa arki sellaista, että emme ole läheskään aina samaan aikaan kotona, emme tosiaankaan aina syö yhdessä, ja kotona ollessammekin saatamme olla koko illan eri huoneissa tekemässä omia asioitamme. Mutta silti siinä on se toisen läsnäolo ympärillä. Ja se, että heti pystyy kertomaan toiselle, jos sinä päivänä on tapahtunut jotain, ja kivalta tuntuu myös kuunnella toisen juttuja. Erityisen vaikealta ulkomailla tuntui se, että tuon vuoden aikana minua ei juuri koskettu kunnolla. Olin niin tottunut läheisyyteen ja hellyyteen, että tuntui aivan oudolta olla kuukausitolkulla ilman, että kukaan silittää tai hyväilee. Yksin asuessanikin kaikki oli hyvin, alkukankeuden jälkeen olin ihan tyytyväinen ja elämä oli "ihan jees". Ja ihanaa oli kyllä se, että "sai nukkua kun nukutti jne". Mutta ei sitä kyllä voi edes verrata siihen, että asuu jonkun kanssa. Onneksi olen taas kotona, sillä olen täällä kyllä onnellisimmillani - kaikista arjen karikoista huolimatta.

Ulkomaan vuoteni aikana myös havaitsin, että yksin asuvat ihmiset ovat monesti tekemisissä sellaistenkin ihmisten kanssa, joista eivät oikeasti edes pidä, koska eivät halua olla yksinäisiä. Saman havainnon olen tehnyt myös aikanaan opintoni aloittaessani: myös silloin sinkut kaverustuivat kuin vimman vallitessa, ja oltiin niin kaveria, niin kaveria että. Mutta minusta tuntui, että jos heillä olisi oikeasti ollut joku rakas ihminen, vaikkapa poikaystävä, heidän ei olisi tarvinnut niin kiihkeästi järjestää sellaista "ME-toimintaa" ja omaa kivaa. Ja huomasihan sen myöhemminkin: Heti, kun löytyi poikaystävä, niin kaverit alkoivat jäädä vähemmälle (onneksi eivät kuitenkaan kokonaan). Saati kun tuli lapsia.

Ymmärrän kyllä sen, että jos ihmisellä on huonoja kokemuksia parisuhteesta tai yhdessäasumisesta, niin sitten kokee mieluisammaksi ja helpommaksi olla yksin. Mutta onko olemassa ihmisiä (tai siis on tietysti, mutta tällä palstalla), jotka kertakaikkiaan nauttivat yksinolosta enemmän kuin parisuhteessa asumisesta?

Kertokaa itsestänne! Millä perustelette sen yksinolon autuuden? Ettekö tunne elämäänne tyhjäksi, kun ette voi jakaa sitä erityisen rakkaan ihmisen kanssa. Eikö teillä ole kaipuuta siihen, että voisi rakentaa jotain yhdessä jonkun toisen ihmisen kanssa? Korvaako ystäväpiiri, työ, harrastukset, lomailu ja niin edelleen todella elämänkumppanin? Kaipailisin kovasti myös miesten näkökulmaa. Useinhan heidät mielletään enemmän erakkoluonteisiksi, mutta minusta tuntuu välillä, että miehet ovat monessa suhteessa vähintään yhtä herkkiä ja tuntevaisia kuin naisetkin, mutta siitä ei vain puhuta. Eli olettamukseni on, että myös miehille on tärkeää parisuhde ja yhteiselämä, vaikka usein kaikki pesimisvietti vieritetään naisten niskoille ja mies muka vain kulkee tahdottomana puu-ukkona siinä vierellä.

 

[Rosetta]

"Olen viime aikoina miettinyt, onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin yksinäisen elämän kuin parisuhteen? Siis jos on valittavissa hyvä parisuhde tai sitten yksinäinen elämä."

Näistä sanoistasi näkyy taas se yksin/parisuhteessa kahtiajako, joka usein antaa ihan vääristyneen kuvan oikeasta elämästä. Eihän se nyt sitä tarkoita, että sinkku = yksinäinen. Otetaan esimerkiksi minut. Olen sinkku. Minulla on useita kavereita ja kolme erityisen rakasta ja läheistä ystävää, joiden kanssa voin jakaa miltei kaiken, minkä pystyy platonisesti jakamaan. No samaa asuntoa ja rahoja emme kylläkään jaa, puhun tässä enemmän henkisestä tasosta. Sitten on vanhemmat ja veli, jotka kaikki asuvat samassa kaupungissa. En koe olevani yksinäinen, sosiaalista kanssakäymistä kyllä piisaa. Seksiä, hellyyttä ja sylikkäin nukkumista kyllä kaipaan joskus.

"Ulkomaan vuoteni aikana myös havaitsin, että yksin asuvat ihmiset ovat monesti tekemisissä sellaistenkin ihmisten kanssa, joista eivät oikeasti edes pidä, koska eivät halua olla yksinäisiä."

No en minä ainakaan pakota itseäni olemaan tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joista en pidä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.

"Saman havainnon olen tehnyt myös aikanaan opintoni aloittaessani: myös silloin sinkut kaverustuivat kuin vimman vallitessa, ja oltiin niin kaveria, niin kaveria että."

Oletko tullut ajatelleeksi, että joskus ihmiset vaan voivat löytää sen yhteisen sävelen tosi nopeaan? Minulla on ystävä, jonka kanssa ystävystyminen kävi tosi nopeaan, jo ensi tapaamisen jälkeen molemmat tiesivät löytäneensä uuden ystävän. Me vaan olimme alusta asti niin samalla aaltopituudella ja minusta tuntui, kuin olisin tuntenut hänet aina. Sitten on ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä jatkuvasti vuosikausia eikä suhde ikinä kehity pinnallista tuttavuutta pidemmälle.

Olen asunut sekä yksin että avoliitossa ja olen tullut siihen tulokseen, että yhdessä asuminen ei ole minua varten (tai ei ainakaan niin pienessä asunnossa missä avoliittoani elin). Vaikka ihmissuhteet ovatkin minulle tärkeitä, tarvitsen silti myös omaa aikaa ja tilaa, varmaan keskimääräistä enemmän. Ahdistun vaan siitä, jos koko ajan pitäisi olla kotona jonkun kanssa.

Uuteen parisuhteeseen voisin kyllä mennä, jos vaan löytäisin sen oikean ihmisen. Minulle olisi ihanteellinen suhde sellainen, että asuttaisiin lähekkäin, niin että voitaisiin nähdä usein, mutta kuitenkin molemmilla olisi omat kodit. On sellaisiakin parisuhteita, ei kaikkien tarvitse muuttaa yhteen. Minulla on yksi tuttavapariskunta, joka on seurustellut seitsemän vuotta niin, että molemmat asuvat omissa kodeissaan. Ärsyttää kun yhteiset tutut pällistelevät jatkuvasti, että eivätkö nuo vieläkään ole muuttaneet yhteen. Minä en pällistele, koska ymmärrän heitä oikein hyvin.

 

[Sinkkuus jees]

Kyllä sitä sinkkunakin saa niitä hyväilyjä, kosketusta, ihan milloin vain haluaa.

Juju on siinä että voi jopa valita keneltä nitä kulloinkin haluaa ja kuinka paljon. Sinkkuna vielä kaiken lisäksi se intohimo ja mielenkiinto säilyy.. ei tule arjesta "tasapaksua".

 

[mertta]

Siis, että kun menen kotiin koulun jälkeen, niin olen yksin ja hiljaa koko loppuillan ja nyherrän yksin jotain omia juttuja (siis ellen lähde kavereiden kanssa ulos, mutta sitä nyt tuskin kukaan jaksaa monta kertaa viikossa). Erityisen tyhmältä tuntui syödä yksin. Ulkomaan vuoteni aikana myös havaitsin, että yksin asuvat ihmiset ovat monesti tekemisissä sellaistenkin ihmisten kanssa, joista eivät oikeasti edes pidä, koska eivät halua olla yksinäisiä. Saman havainnon olen tehnyt myös aikanaan opintoni aloittaessani: myös silloin sinkut kaverustuivat kuin vimman vallitessa, ja oltiin niin kaveria, niin kaveria että. Mutta minusta tuntui, että jos heillä olisi oikeasti ollut joku rakas ihminen, vaikkapa poikaystävä, heidän ei olisi tarvinnut niin kiihkeästi järjestää sellaista "ME-toimintaa" ja omaa kivaa. Ja huomasihan sen myöhemminkin: Heti, kun löytyi poikaystävä, niin kaverit alkoivat jäädä vähemmälle (onneksi eivät kuitenkaan kokonaan). Saati kun tuli lapsia.

Olen viimeiset 15 vuotta asunut yksin. Avioeron jälkeen se oli ensin outoa ja yksinäistäkin. Olin jättänyt kaikki kaverini kun nuorena muutin miehen kanssa yhteen ja yhteisiksi perhetutuiksi tuli miehen ystävät. Erotessa kaikki jäi, koskä minä jätin miehen ja olin siis kaikkien mielessä "syyllinen" kun niin kunnon miehestä halusin erota.

Pikkuhiljaa alkoi niitä tuttuja tulla. Olen huomannut että olen kasvanut siitä ujosta ihmisestä todella sosiaaliseksi tyypiksi. Tulen siis helposti kaikkien kanssa juttuun, voin esiintyäkin ex-tempore (entinen kammotus), olen työpaikkani luottamusmies, itsetunto on kasvanut ihan älyttömästi, tunnen olevani hyvä tyyppi.

En nyherrä iltojani yksin, kolmena arki-iltana harrastan. Käyn espanjan tunneilla, kuntosalilla, vesijumpassa. Viikonloppuisin yleensä olen menossa tai minulla on vieraita tai sitten vaan olen. Luottamustoimeni takia käyn paljon kursseilla ja erilaisissa seminaareissa. Oikein hyviä ystäviä, kenelle voi soittaa milloin tahansa tai mennä käymään, on kaksi. Lisäksi 6-7 ystävää, joista monet myös eronneita ja jo isoäitejä.

Juuri kun aloin sitten nauttia tästä yksinäisyydestä muutama vuosi sitten, tapasin miehen jonka kanssa edelleen ollaan yhdessä mutta eri huusholleissa. Kummallakin on oma omistusasuntonsa, työpaikkansa, autonsa ja mökkinsä, menonsa ja harrastuksensa. Kotien välillä on 100 km ja hyvä niin. Yhteen ei aiota muuttaa ainakaan lähivuosina, viikonloput vietetään yhdessä ellei kummallakaan ole mitään menoa ja viikolla tavataan kerran tai kaksi, miten milloinkin. Sähköpostit lentää päivittäin töistä ja soitellaan.
Tää on just hyvä näin.

 

[pähkinänkuoressa]

Kyllä kaikki haluisivat elää parisuhteessa, jos vain löytyisi se unelmien prinssi tai prinsessa, mutta kun ei löydy, niin eletään sitten yksin. Siinä se pähkinänkuoressa.

 

[Jen1]

Minusta yksin on parempi olla, mikäli vaihtoehtona on huono parisuhde. Ihannetilanne olisi minulle parisuhde, johon kuuluisi ihana mies. Valitettavasti niitä ihania miehiä ei kuitenkaan kasva joka oksalla. Deittailin joitakin miehiä sinkkuaikana: joku oli ihanan kunnollinen ja kelvollinen, mutta intohimo väliltämme puuttui täysin tai oli mies jonka kanssa oli kiva tehdä ja puuhata kaikenlaista, mutta tavallinen arjensietokyky oli nollassa. Eräs mies puolestaan osasi ärsyttämisen taidon, vaikkakin seksimielessä hän kiinnosti erittäin paljon. On siis paljon sellaisia kivoja miehiä, joissa kuitenkin on isoja puutteita.

En väitä itsekään olevani täydellinen, mutta ehkä kyse onkin siitä, että tarvitsisin miehen, joka täydentäisi minua siten, että yhdessä muodostaisimme hyvän parin.

Tällä hetkellä elän parisuhteessa, jossa kummallakin on oma asuntonsa. Paljon vietetään aikaa yhdessä, mutta rohkeutta ei ole riittänyt siihen, että muuttaisi saman katon alle. Tämän hetken järjestelyssä ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että rahallisesti tietysti tämä ei ole kovin järkevää.

 

[kolkku]

En tiedä onko se kauhean järkevää vertailla parisuhteessa elämistä ja yksin asumista, muuten kuin omalta kohdalta. Ihmisiä ja elämäntilanteita on niin erilaisia. Jokaisen meistä täytyy vain rakentaa itsellemme sopiva elämä.

Minä kaipaan kyllä hyvää parisuhdetta, läheisyyttä ja hyvää seksiä, mutta avainsana kaikessa on hyvä.. Niinkauan kuin sopivaa kumppania ei löydy niin olen mieluummin yksin. Nyt voin kokea maailmaa mielin määrin ja eipähän sitten harmita kun on vaimo ja lapsia että olisi hirveästi jäänyt tekemättä tai näkemättä. Eli paras nauttia siitä mitä on.

 

[onnellinen vanhapiika :)]

Alkuperäiselle: Voin vilpittömästi sanoa, että minä olen sellainen ihminen, joka todella nauttii paljon enemmän sinkkuna olemisesta kuin parisuhteessa elämisestä! Olen 27-vuotias nainen ja nyt viimeisen vuoden ajan olen ollut sinkkuna. Minulla on takana kolme pitkää parisuhdetta, mutta ei yhtäkään avoliittoa. (Tosin kerran olin mennä avoliittoon, mutta ajatus yhdessä asumisesta alkoi ahdistaa niin paljon, että suunnitelmat oli pakko laittaa jäihin ja lopulta erokin tuli).

Seurusteluaikoina oli aina tapana, että poikaystävä tuli luokseni viikonlopuksi ja olimme viikonloput tiiviisti yhdessä. Viikonloppujen yhdessäolo ahdisti minua ihan tosissaan. Saatoin esim. valehdella, että perjantai-iltäpäivisin minulla on luentoja, ettei poikaystävä "ryntäisi" luokseni liian aikaisin. Poikaystävän läsnäolossa jokin alkoi aina jossain vaiheessa pitkin viikonloppua ärsyttämään ja tuli valtava halu saada omaa tilaa ympärille.

Kun tulen kotiin, nautin siitä, että saan olla siellä yksin, eikä toinen ole kärttämässä seuraani. Yksinäinen en kuitenkaan ole, vaikka "poikaystävä-tyyppisestä" seurasta en välitäkään. Jostain syystä parisuhteet eivät vain ole minua varten, tai sitten en ole vielä kohdannut "sitä oikeaa" Aina eron jälkeen minusta on tuntunut, kuin iso kivi olisi vierähtänyt sydämeltä ja olo on ihanan vapaa.

Pidän kyllä kuitenkin miehistä ja tykkään käydä aina toisinaan treffeillä. Pidän siitä kutkuttavan jännittävästä tunteesta, kun valmistaudun ja laittaudun kotona treffejä varten... Maksimissaan käyn saman miehen kanssa kolme kertaa treffeillä, sitten on pakko laittaa poikki, ettei vaan mene vakavammaksi. Jostain syystä en vaan ole parisuhdeihminen. Joskus parikymppisenä ajattelin, että minun on "sosiaalisesta paineesta" johtuen "pakko" seurustella/mennä isona naimisiin, mutta nyt ymmärrän, ettei minun ole mikään pakko elää parisuhteessa. Tärkeintähän on olla onnellinen

 

[Alkuperäinen]

"Olen viime aikoina miettinyt, onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin yksinäisen elämän kuin parisuhteen? Siis jos on valittavissa hyvä parisuhde tai sitten yksinäinen elämä."

Näistä sanoistasi näkyy taas se yksin/parisuhteessa kahtiajako, joka usein antaa ihan vääristyneen kuvan oikeasta elämästä. Eihän se nyt sitä tarkoita, että sinkku = yksinäinen. Otetaan esimerkiksi minut. Olen sinkku. Minulla on useita kavereita ja kolme erityisen rakasta ja läheistä ystävää, joiden kanssa voin jakaa miltei kaiken, minkä pystyy platonisesti jakamaan. No samaa asuntoa ja rahoja emme kylläkään jaa, puhun tässä enemmän henkisestä tasosta. Sitten on vanhemmat ja veli, jotka kaikki asuvat samassa kaupungissa. En koe olevani yksinäinen, sosiaalista kanssakäymistä kyllä piisaa. Seksiä, hellyyttä ja sylikkäin nukkumista kyllä kaipaan joskus.

En kysynytkään, että ovatko sinkut yksinäisiä. Vaan että onko ihmisiä, joiden mielestä on ihan oikeasti kivempi asua yksin kuin yhdessä kumppanin kanssa. Ja siihen tulikin hyviä vastauksia, sekä sinulta, että muilta. Kiitos niistä.


"Saman havainnon olen tehnyt myös aikanaan opintoni aloittaessani: myös silloin sinkut kaverustuivat kuin vimman vallitessa, ja oltiin niin kaveria, niin kaveria että."

Oletko tullut ajatelleeksi, että joskus ihmiset vaan voivat löytää sen yhteisen sävelen tosi nopeaan? Minulla on ystävä, jonka kanssa ystävystyminen kävi tosi nopeaan, jo ensi tapaamisen jälkeen molemmat tiesivät löytäneensä uuden ystävän. Me vaan olimme alusta asti niin samalla aaltopituudella ja minusta tuntui, kuin olisin tuntenut hänet aina. Sitten on ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä jatkuvasti vuosikausia eikä suhde ikinä kehity pinnallista tuttavuutta pidemmälle.

Jätit tuosta lainauksestasi pois sen jatkon, eli että ensin ollaan kaveria, ja sitten kun löydetään poikaystävä, niin kaverien merkitys kummasti vähenee. Eli mitä sellainen kaveruus sitten on? Ajankulua? Itsensä ryhmään/tärkeäksi kuulumisen tunteen kaipuuta? Myös minulla on hyviä ystäviä (3 ystävää, loput hyviä kavereita), vaikka elän parisuhteessa. Eivät he silti voisi täyttää elämääni mitenkään samalla lailla kuin mieheni, jos meille ero tulisi. Eikä siitä edes ole kysymys, koska alkuperäinen kysymyksenihän koski nimenomaan yksin asumista, ja ystävien kanssa en asu.

 

[Alkuperäinen]

Meni kyllä lainaukset ja minun kommenttini äskeisessä niin sekaisin, että yritetäänpä uudestaan toisella menetelmällä. Tylsää, kun näissä kommenteissa ei ole esikatselua:

"Olen viime aikoina miettinyt, onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin yksinäisen elämän kuin parisuhteen? Siis jos on valittavissa hyvä parisuhde tai sitten yksinäinen elämä."

Näistä sanoistasi näkyy taas se yksin/parisuhteessa kahtiajako, joka usein antaa ihan vääristyneen kuvan oikeasta elämästä. Eihän se nyt sitä tarkoita, että sinkku = yksinäinen. Otetaan esimerkiksi minut. Olen sinkku. Minulla on useita kavereita ja kolme erityisen rakasta ja läheistä ystävää, joiden kanssa voin jakaa miltei kaiken, minkä pystyy platonisesti jakamaan. No samaa asuntoa ja rahoja emme kylläkään jaa, puhun tässä enemmän henkisestä tasosta. Sitten on vanhemmat ja veli, jotka kaikki asuvat samassa kaupungissa. En koe olevani yksinäinen, sosiaalista kanssakäymistä kyllä piisaa. Seksiä, hellyyttä ja sylikkäin nukkumista kyllä kaipaan joskus.

En kysynytkään, että ovatko sinkut yksinäisiä. Vaan että onko ihmisiä, joiden mielestä on ihan oikeasti kivempi asua yksin kuin yhdessä kumppanin kanssa. Ja siihen tulikin hyviä vastauksia, sekä sinulta, että muilta. Kiitos niistä.

"Saman havainnon olen tehnyt myös aikanaan opintoni aloittaessani: myös silloin sinkut kaverustuivat kuin vimman vallitessa, ja oltiin niin kaveria, niin kaveria että."

Oletko tullut ajatelleeksi, että joskus ihmiset vaan voivat löytää sen yhteisen sävelen tosi nopeaan? Minulla on ystävä, jonka kanssa ystävystyminen kävi tosi nopeaan, jo ensi tapaamisen jälkeen molemmat tiesivät löytäneensä uuden ystävän. Me vaan olimme alusta asti niin samalla aaltopituudella ja minusta tuntui, kuin olisin tuntenut hänet aina. Sitten on ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä jatkuvasti vuosikausia eikä suhde ikinä kehity pinnallista tuttavuutta pidemmälle.

Jätit tuosta lainauksestasi pois sen jatkon, eli että ensin ollaan kaveria, ja sitten kun löydetään poikaystävä, niin kaverien merkitys kummasti vähenee. Eli mitä sellainen kaveruus sitten on? Ajankulua? Itsensä ryhmään/tärkeäksi kuulumisen tunteen kaipuuta? Myös minulla on hyviä ystäviä (3 ystävää, loput hyviä kavereita), vaikka elän parisuhteessa. Eivät he silti voisi täyttää elämääni mitenkään samalla lailla kuin mieheni, jos meille ero tulisi. Eikä siitä edes ole kysymys, koska alkuperäinen kysymyksenihän koski nimenomaan yksin asumista, ja ystävien kanssa en asu.

 

[turhaa lässytystä]

Turha llässytystä, etten voisi ajatellakkaan syödä yksin jne. Monillakin valinta sinkkuiteen on lapsuuden,-nuoruuden kokemuksilla, sekä millaisen mallin vanhemmat ovat antaneet parisuhteestaan. Kaikille nämä kokemukset eivät tietenkään vaikuta parisuhteen solmimiseen, mutta vaatii tosi, tosi paljon töitä, että se onnistuu.

 

[juuh!!]

Kyllä sitä sinkkunakin saa niitä hyväilyjä, kosketusta, ihan milloin vain haluaa.

Juju on siinä että voi jopa valita keneltä nitä kulloinkin haluaa ja kuinka paljon. Sinkkuna vielä kaiken lisäksi se intohimo ja mielenkiinto säilyy.. ei tule arjesta "tasapaksua".

No kyllä niin totta toi mitä kirjotit!!!!! komppaan!!!!

 

[m33]

Kertokaa itsestänne! Millä perustelette sen yksinolon autuuden? Ettekö tunne elämäänne tyhjäksi, kun ette voi jakaa sitä erityisen rakkaan ihmisen kanssa. Eikö teillä ole kaipuuta siihen, että voisi rakentaa jotain yhdessä jonkun toisen ihmisen kanssa? Korvaako ystäväpiiri, työ, harrastukset, lomailu ja niin edelleen todella elämänkumppanin?

Huomiona:
Vaikutat aika parisuhdekeskeiseltä ihmiseltä, eli jos sinulla menisi suhde poikki, niin etsisit saman tien uuden suhteen. Pysyttelisitkö myös huonossa suhteessa vain suhteen vuoksi?

Mutta asiaan. En perustele millään lailla yksinolon autuutta. Itselläni yksinolo johtuu yksinkertaisesti siitä, että en muutaman vuoden sinkkuna olon aikana ole löytänyt sitä ihanaa naista. Ei sen sopivan löytäminen niin helppoa ole kuin väitetään.

Toki arki on mukavampaa kahdestaan, varmasti useimmat myöntävät tämän. Ja toki kaipaa läheisyyttä, seksiä ym.

Mutta sinkkunakin on ystäviä (niin kuin myös yhdessä asuessa, tietenkin!), joten meilläkin on elämää

Yhdessäasumisesta: itse olin edellisessä suhteessa paljon tyytyväisempi erillään asuessa, itse asiassa ongelmat alkoivat vasta, kun oltiin koko ajan yhdessä. Kokemus sekin, ja toki vaikuttaa, kun jatkossa mietin yhteenmuuttamista.

Toki sitä muuttuu hiukan "erakkoluonteeksi", kun tottuu olemaan täysin oman elämänsä herra. Aika väistämätöntä.

 

[Alkuperäinen]

Huomiona:
Vaikutat aika parisuhdekeskeiseltä ihmiseltä, eli jos sinulla menisi suhde poikki, niin etsisit saman tien uuden suhteen. Pysyttelisitkö myös huonossa suhteessa vain suhteen vuoksi?


Mutta sinkkunakin on ystäviä (niin kuin myös yhdessä asuessa, tietenkin!), joten meilläkin on elämää

Joo, olen parisuhdekeskeinen ihminen, tietysti kun tällaista kirjoitan. Mutta se ei tarkoita sitä, ettäkö olisimme mieheni kanssa koko ajan kylkimyyryssä tai että edes viettäisimme paljon aikaa yhdessä. Tarpeeksi kuitenkin. Mutta missään nimessä en jäisi huonoon suhteeseen, ikipäivänä. Enkä etsisi uutta suhdetta heti edellisen mentyä poikki. Kuten aiemmin sanoin, olen asunut vajaan vuoden yksin. Ja se oli ihan ok. Voisin kuvitella asuvani yksin vuosikausiakin, ei se ole mitenkään kurjaa elämää, minulle vain vähän hölmöä. Mutta että joku väittää, että yksin on kivempaa kuin (hyvän) kumppanin kanssa asuminen, siihen en mitenkään voi yhtyä. Minulle ehdottomasti luonnollisempi olotila on jakaa arkeni kumppanin kanssa (välillä ihanan rakkaan, välillä tutun, turvallisen ja tylsän ja välillä ärsyttävän tai vihatunkin, ei meidän arki mitään vaaleanpunaista mössöä kuitenkaan ole...=D)

Enkä väittänytkään, etteikö sinkuilla olisi elämä tai ystäviä. Kävin ulkona paljon enemmän, kun asuin yksin. Myös ystäviä tapasin useammin kuin nyt. Mutta edelleen käyn ulkona, sekä ystävieni kanssa, mieheni kanssa, että yksin. Hellyyttä en ole koskaan nobodyilta halunnut. Periaatteisiini kuuluu, että harrastan seksiä vain miesystävieni kanssa. Hellyyttähän saa tietysti jo deittailuvaiheessa, mutta se ei ole sama asia, kuin jokapäiväinen toisen koskettaminen ja kosketuksi tuleminen. Ei minulle ainakaan voisi mitenkään korvata rakastavan kosketuksen pulaa joku ventovieras yhdenillan juttu tai vakipano.

 

[en halua]

"Eihän sitä seuraavaa tarvitse ottaa, ainakaan vakavassa mielessä. Kyllä "yksinkin" on mukava elellä. Kukaan ei ole nalkuttamassa vieressä, eikä arvostelemassa ja moittimassa. Saa olla pitkin tai poikin, syödä silloin kun on nälkä, nukkua silloin kun nukuttaa (paitsi töissä), tavata ystäviä silloin kun huvittaa ym. mukavaa."

Joo on oikeasti mukavaa ja ihanaa! en enää ikinä halua asua jonkun miehen kanssa yhdessä!
sukulais/ystävä/tuttu-piirissäni enemmistö naisista on onnettomia suhteesa saan aina kuulla naisilta ja miehetkin valittaa taas heidän naisista,mutta eivät eroa kun ovat ' tottunut olla sen kaa 'tai 'ei uskalla tai halua elää yksin,tai 'eli joku pitää olla vaikka mies olisi K.pää,ja nainen mikä tahansa negativisti tai muuta vastaavaa miehensä suhteen,ja vaikka suhde ei enää suju ja rakkaus kuollut niin jatkavat vain.

siis mitä se kertoo parisuhteista?

se kertonee että,enemmistö ei ole onnellinen toisen kanssa,toi on fakta.

joo tietysti suhteen alussa kaikki suhteet ovat niin ihania,mutta sitten myöhemmin ?Enemmistöllä mielirauha katoaa ,tai alkaa kyllästyttää ,joku valehtelee tai pettää tai muuten vain käyttäyttyy kuin k.pää jne jne
Noinhan se on melkein jokaisella? ainakin mitä itse näen ja saan kuulla toisilta,ja itse olen kokenut,nuutunen näköiseksi tuollaisesta suhteesta tulee,mutta kas kumma kun päätät alkaa nauttia elämästä yksin,niin sitten alat ihan kukkia silmissä! varsinkin naiset ! ;=D
Mä en ainakaan enää mene lankaan,ei tarvitse suhdetta ollakseen onnellinen koska sinkkuus on oikeasti ihanaa!
pian kesäkin tulee ei voi olla hauskempaa aikaa! =D

 

[tyttyöystävä]

Oman kokemukseni perusteella minulle sopii paremmin parisuhde kuin sinkkuus. (Kasassa useita lyhyitä/yhdenillan suhteita ja 3 vakavaa suhdetta joista yksi avoliitto). Minulle yhdessä asuminen ja avioituminen (jote en siis ole vielä kokeillut) ovat luonnollisia jatkumoita hyvässä ja toimivassa parisuhteessa. Siis en nyt tarkoita, että jos joku toimii toisin niin on väärässä, tämä on nyt ihan omakohtaista.

Olen huomannut, että
1. Seksi on lähes poikkeuksetta parempaa parisuhteessa kuin lyhyissä sekoiluissa, ja paranee ajan myötä.
2. Sinkkuna ei saa seksiä ja läheisyyttä silloin kuin haluaa. Ei ainakaan minun yksinäiseen sänkyyni ketään materialisoitunut ajatuksen voimalla, kyllä se piti kovalla vaivalla hakea jostain. Yleensä baarista. Tottakai voisi pitää vakipanoa, mutta eihän se joka yö kainalossa nuku.
3. On mukavaa ja käytännöllistä asua yhdessä. Nykyisen kanssa emme asu yhdessä, ja aina pitää miettiä kumman luona milloinkin ollaan ja pitääkö nyt ottaa vaihtovaatteet mukaan jos jäädäänkin toisen luo yöksi jne. Asumme aika lähekkäin, joten tämä ei ole mikään suuri ongelma.
4. Sinkkuna on koko ajan tunne, että jotain puuttuu. Hyvässä suhteessa olen tyytyväinen. Siis mieluummin parisuhde kuin sinkkuus.
5. Kuitenkin olen ehdottomasti mieluummin sinkkuna kuin huonossa suhteessa. Ja alan hakemaan sitä hyvää suhdetta ;-)