Seurustelua narsistin kanssa?

Lähes vahingossa törmäsin tähän keskusteluun. Ihan kaikkia en lukenut, mutta useimmat kyllä.

Huomasin, että paria poikkeusta lukuunottamatta, kaikki kokemuksistaan kertoneet olivat narsistien puolisoita, vain pari taisi olla lapsia. Kuitenkin näillä narsisteilla on lapsiakin, mutta he tuntuvat joko pysyvän hiljaa tai sitten heille on käynyt kuten minulle. Vasta keski-ikäisenä, ollessani itseltäni totaalisesti hukassa ja ""joutuessani"" terapiaan, psykologi osoitti minulle, että äitini oli pahemmanlaatuinen narsisti.

Oli vaikeaa opetella ajattelemaan niin, koska neljäkymmentä vuotta olin uskonut, koska äitini oli minut sellaiseksi kasvattanut, että minä olen huono ja kelvoton ja äiti edustaa älykkyyttä, osaamista ja ylipäänsä kaikkea mahdollista hyvää. Hän opetti meille lapsille, että hän on parempi muita ihmisiä, vertaisia hänellä ei ole, vain alempia.
Tällainen opetus ei tietenkään ollut suorasanaista, vaan tapahtui monien viestinnän keinojen avulla.

Sisarusteni kanssa pohdimme tätä psykologin minulle kertomaa ja käänsimme ja väänsimme sitä. Edelleen tuntui kuin rikokselta ajatella, että äidissä voisi olla vikaa, niin perusteellisesti hän oli meidät aivopessyt. Äidin pudottaminen jalustaltaan oli kuin jumalanpilkkaa, josta voisi seurata kadotustuomio.

Moneen kertaan asetin psykologin arvion kyseenalaiseksi, mutta jouduttuani sattumalta toisenkin psykologin kanssa epävirallisesti juttusille, tämäkin vahvisti saman. Viimeinen vahvistus tuli, kun äitini joutui muistihäiriöidensä takia tutkimuksiin. Siellä tutkittiin paljon muutakin ja psykiatrin lausunnossa oli mustaa valkoisella: Vahvoja narsistisia piirteitä.

Viitisen vuotta minä ja sisarukseni olemme nyt rakentaneet uutta minuutta keski-ikäisinä. Meidän kaikkiken on opeteltava, että meistä on johonkin. Vasta kun saimme nimen ja syyn ongelmillemme, alkoi toipuminen. Yksi meistä masentui ja uupui, koska kelvatakseen (tai kokeakseen olevansa kelvollinen) hän puski ja puski elämässään ja teki välillä käsittämättömiä suorituksia. Mutta mikään ei ollut tarpeeksi, sillä äiti piti tiukkaa kontrollia kuolemaansa asti ja muisti mitätöidä järjestelmällisesti kaikki lastensa suoritukset.

Yksi meistä alkoholisoitui, mutta on onneksi pääsemässä kuiville. Itseään oli vaikeaa sietää ja omaa ahdistustaan ei osannut käsitellä eikä hallita. Siihen auttoi alkoholi.

Kolmas taas etsii ja etsii: puolisot vaihtuvat samoin ammatit ja omakotitalot ja paikkakunnat. Tosin pysyvyyttä alkaa vihdoin löytyä.

Oli oikeastaan onnellinen sattuma, että asia selvisi meille sen psykologinin kautta. Muuten kipuilisimme varmasti vieläkin lähtöruudussa. Olisiko edes äidin psykiatrin lausunto herättänyt meitä, sillä hänen kanssaan me lapset emme asiasta puhuneet? Olisiko se lausunto jäänyt vain tahroiksi paperille ilman syvempää tiedostamista?

Olen ajatellut asiaa paljon ja uskoisin, että ainakin meidän yhteiskunnassamme suuri osa masentuneista, ahdistuneista, uupuneista, alkoholisoituneista yms. ovat narsistien lapsia, jotka eivät ole oivaltaneet sitä.

Joku heitti tässä keskustelussa, että narsisteja on prosentti väestöstä. Sellaista asiaa on varsin vaikeaa edes tutkia, sillä esimerkiksi äitini oli merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja osasi ulospäin näytellä todella valloittavaa persoonallisuutta. Vieläkään kukaan hänen entisistä työtovereistaan taikka ystävistään, jotka siis vielä ovat hengissä ja täysissä sielun- ja ruumiin voimissa, ei usko meitä lapsia.

Narsistien lasten kohtalo on mielestäni narsistien puolisoiden kohtaloa pahempi, joskaan en narsistin uhrina vähättele sitäkään. Puolisolla on aiemasta elämästään käsin yleensä jonkinmoisia keinoja tunnistaa tilanne ja lähteä siitä. Tosin helppoa sekään ei varmasti ole. Tässä en missään nimessä yritä aloittaa kinaa siitä, kummalla on kamalampaa, koska narsistin uhrilla on kamalaa aina.

Lapsi vain on kasvanut siihen syntymästään lähtien, mihin puoliso joutuu vasta aikuisena. Kaikki ne persoonallisuuden rakentumisvuodet yms. ovat lapsella narsistivanhemman läpimyrkyttämiä. Ja lapsella ei ole keinoa vapautua. Narsisti kykenee pitämään ongelman perheen sisässä. Meillä isä kuoli, kun olin pieni, joten äiti sai huseerata mielensä mukaan. Toisissa tilanteissa puoliso on narsistin peukalon alla tiukasti, eikä löydä enää itseluottamusta taikka voimia lähteä.

Lapselle, aikuisenakin, irrottautuminen vanhemmistaan on vaikeampaa kuin avioero. Minun kohdallani olen saanut haukut ihmisiltä sen seitsemän kertaa, kun viime vuosina otin äidistä etäisyyttä. Yrittäessäni kertoa tilanteestani, minua ei joko uskottu tai sain ällöttäviä tekopyhiä kehotuksia antaa anteeksi. Ei keskitysleirivangeiltakaan edellytetä anteeksiantoa natseille, miksi siis koko elämän kestänyt henkinen rääkkäys pitäisi antaa anteeksi? Ei äiti ikinä anteeksi edes pyytänyt, päin vastoin, vaati meitä lapsia pyytämään anteeksi melkein olemassaoloammekin.

Tällä palstalla eräs tutkija kertoi olevansa tekemässä graduaan narsistien puolisoista. Upeaa, että asia nostetaan esille yliopistomaailmassakin, mutta vinkkinä antaisin tutkimusaiheen jollekin toiselle: Tutkikaa narsistien lapsia, etsikää heitä ja selvittäkää tuota hypoteesiäni, että monet masennukset sun muut voivat olla narsistisen vanhemman aikaansaannoksia.

 

Isäni, joka on mielestään herra ja hildalgo, Suuri Ihminen ja Hyvä Kasvattaja, kylän merkkimiehiä, tekopyhä ja hyyveellinen teeskentelijä, rikkaiden ja vaikutusvaltaisten mielistelijä, alisti, vittuili, rääkkäsi vaimoaan ja meitä kolmea lastaan koko elämäni. Kun luen näitä narsistien puolisoiden kirjotuksia kokemuksistaan, huomaan kuinka pulssini kiihtyy ja tulen ahdistuneeksi.

Äitini on paremmin koulutettu kuin ukko, hänellä on vakituinen virka. Tämä aiheutti tietysti loputtoman väheksymisen hänen työpaikastaan, virkamiehen ""suojatyöpaikoista"", joilla ei ollut mitään virkaa. Perheen tuttavia, äitini kollegoita halveksittiin suuresti ja kaikissa illanistujaisissa heitä piti ärsyttää äärimmilleen, milloin milläkin ajankohtaisella päivän politiikkaan sopivalla ärsytyksellä. Äiti vaikeni, häpesi ja yritti vääntää keskustelunaiheita jossain muissa asioisssa - onnistumatta.

Itse ei äijä pysynyt missään työpaikassa, sai tai otti loparit kaikista paikoista ja äitini taloudenpidon ja hyvän palkan avulla pystyi olemaan työttömänä pitkiä aikoja. Omien juttujensa mukaan oli kyllä kova työmies ja hyvä työntekijä, työttömyyttä taitaa kuitenkin olla enemmän kuin työvuosia.

Rahat hän käytti aina itseensä, käteistä oli taskussa ja ukko kiersi pitkin maakuntaa tekemässä ostoksia huutokaupoista. Mitään tajua siitä, mitä perheen huoltaminen ja eläminen maksaa, ei ollut. Hän väitti vakavissaan, että äiti tuhlaa kaiken palkkansa naistenlehtiin ja puhelilaskuihin. Postinkanto piti keskeyttää niille viikoille, kun puhelinlasku tiedettiin olevan tulossa ja äiti haki postin toimistolta, että lasku saataisiin pimitettyä ukolta. Oli laskun summa mikä tahansa, seurasi siitä kurinpalautus perheelle liian suuresta summasta. Me lapset kuulemma soiteelimme Neiti Ajalle liikaa???

Muistan kerran, kun me siskokset annoimme isän mukaan nipun Aku Ankkoja ja sarjakuvalehtiä, että iskä veisi ne johonkin divariin. Ukko luusasi kaupungilla eri liikkeissä ja kylissä levottomuuttaan jatkuvasti. Odotimme innoissamme, että kuinkahan paljon niistä lehdistä saakaan rahaa, ja että voitasikohan ostaa vaikka legoja niillä rahoilla. Iskä tuli kotiin, ja kun kysyimme että saatiinko paljonkin sarjiksista,niin ukko ilmoitti meille, että ""juu kyllä, mutta hän pitää ne rahat tietenkin, koska ne AkuAnkatkin on alunperinkin hänen rahoillaan ostettu!"". Mikä pettymys meille, eikä tainnut olla oikeesti kovin suurista rahoista kysymys...

Kotielämässä oli jatkuvasti erilaisia sääntöjä ja määräyksiä ""käytöstapojen ja hyvän käytöksen"" nimellä. Ruokapöydästä ei saa nousta, ennekuin kaikki ovat päättäneet ruokailun, joten meitä istutettiin pöydässä vaikka kuinka kauan, että huonoruokainen sisar olisi itkun tyrskeessä saanut lautasen tyhjäksi. Ruokana mielellään kalaa, sillä äiti ei ollut kotiseudullaan tottunut kalaruokiin eikä niistä pitänyt, joten häntä/meitä piti kouluttaa tuomalla kotiin muovikassillinen jotain perkaamattomia (paska)kaloja, että oppisimme ""arvostamaan kaikkea ruokaa"".

Äitiä hän mollasi ja halveksi, puhui tuttavilleen sillain muka-vaatimattomasti, että äiti on ""hieman kerännyt painoa"". Ihmiset päivitteli, että eihän tuo rouva mikään lihava ole. Tästä sai ukko suunnattomasti tyydytystä, kun äiti pahoitti mielensä.

Koko lapsuuden muistan, kuinka äiti hoki meille, kuinka isää ei saa hermostuttaa eikä saanut puhua mistään kielletyistä tai hermostuttavista aiheista, sillä äiti vetosi siihen, ettei hän jaksa sitten sitä hulluutta. Ihan turha luulla, että mitkään väistely-yritykset taikka mieliksiolemiset olisivat tehneet kodistamme toisenlaista. ""Sitä hulluutta"" tuli silti vaan. Milloin mistäkin meidän tekemästämme Suuresta Virheestä.

Mitä meistä lapsista tuli? Kaikki ovat kouluttautuneet lahjojaan alemmalle tasolle. Yksi meni kakarana naimisiin päästäkseen pois siitä helvetistä. On nyt eronnut, kalja maistuu, tekee pätkätöitä. Yksi tekee ja yrittää, haluaa aina näyttää ja todistaa että osaa, ei ole ikinä tyytyväinen vaan stressaa, säästää ja ahdistuu. Minä olen patologisesti raivona koko ajan, eikä tämä keski-ikä tuo helpotusta, juon kännejä ja sekoitan päätäni mielellään muillakin tuotteilla, opinnot ovat kesken. Enimmäkseen vituttaa.

Uutena tunteena vitutus marttyyri-äitiä kohtaan. Miksi siihen piti jäädä? Miksi sitä piti aina yrittää lepytellä ja totella älyttömissä säännöissä ja määräyksissä? Miksi piti uskotella meille, että kunhan näin tehdään, niin sitten on kaikki hyvin? Miksi meidän piti jäädä sitä rääkkiä elämään?Miksi piti alistua ja hävetä sen temppuja ja yrittää vaan? Miksi meidät piti siihen jättää, jos ei välitä itsestään eikö halua suojella omia lapsiaan?

 

Voisi olla ehkä aiheellista avata keskustelu aiheesta yleisemmällä tasolla. Narsismi parisuhteessa oli tämän keskustelun alkuperäinen aihe, mutta toisaalta, niin kuin Narskutettu lapsikin osoitti, nasistisen vanhemman kasvattama lapsi vei sen taakkansa parisuhteeseenkin.

Ja sitten tietysti se, että jos on asunut kahden vanhemman perheessä, voi lapsen näkövinkkelistä kertoa, miltä vanhempien parisuhde ja sitä kautta koko perhe-elämä on näyttänyt ja tuntunut.

Narskutetun lapsen kirjoitus kolahti minuun kovasti. Haluaisinkin kysyä, oletko lähtenyt hakemaan itsellesi apua? Sillä siihen olet enemmän kuin oikeutettu. Oikeastaan sinun kuten minunkin olisi pitänyt saada sitä apua jo vuosikausia sitten. Jos tarkkaan lakia lukee, niin yhteiskunnan olisi pitänyt huostaanottaa meidät ja pelastaa vanhemmiltamme. Mutta sen enempää ""ennen vanhaan"" kuin nykyäänkään ei juuri päästä puuttumaan tällaisten perheiden elämään. Julkialkoholistit ja syrjäytyneet, joiden lapset toki tarvitsevat hekin apua, jäävät sosiaalitoimen haaviin, narsistien ei, sillä narsistit ovat usein sekä hyvässä sosiaalisessa asemassa että taitavia näyttelijöitä.

Avulla en tarkoita mitään pehmeää keittiöpsykologiaa, vaan tanakampaa tukea. Itse teen tätä nykyä lähes kokopäiväiseti töitä sen eteen, että selviäisin. Minulla oli myös vuosia krooninen raivo ja viha ja vitutus, mutta sitten aloin miettiä. Jos en ravista äitiäni itsestäni kokonaisvaltaisesti irti, niin silloin hän on saavuttanut tavoitteensa ja sen verran on pirua minussakin, että sitä en halunnut hänelle suoda. Nyt käyn keskusteluja milloin tällaisilla palstoilla taikka muiden kohtalotovereitten kanssa, sillä heitä löytyy... Kirjoitan myös paljon, kaikenlaista kaunokirjallisuudesta taikka sen yrityksistä päiväkirjaan. On ollut helpottavaa kirjoittaa niin, että on ottanut jonkin elämänsä kamalan asian ja kirjoittanut sille uuden lopun. Ainakin sinä Narskutettu lapsi osaat kirjoittaa, sen pitkästä tekstistäsi huomasi, olisikohan sinulle apua kirjoittamisesta?

Tappelin itsellenin terapian, sillä vaikka se joskus tökkiikin, niin haluan ihan äitini kiusaksi, niin kuollut kuin hän onkin, käyttää ihan kaikki keinot.

Vaikka itsetunto horjuu ja psyyke myös, olen silti päättänyt alkaa uskoa itseeni ja siihen, etten oli muita huonompi, joskaan en parempikaan. Luoja minua varjelkoon lankeamasta siihen harhaluuloon, jossa äitini eli.

Mutta ei tähän pelkällä päätöksellä päästy, tarvittiin elämän kriisi, joka ajoi sellaiseen ahdistukseen, että oli pakko lähteä terveyskeskukseen raivoamaan. Kun alkaa olla likipitäen hullu, niin apuakin alkaa löytyä.

Huomasin, että raivo toimi minulla itsesuojeluna ja toivon totisesti, että se sinullakin Narskutettu lapsi niin toimii. Raivolla vaadit oikeutta itsellesi ongelmassa, joka sinulle on elämää suurempi, mutta jota vasta nyt aletaan tässä yhteiskunnassa nähdä.

Käännä raivosi auttamaan itseäsi, sillä sen sinä olet ansainnut ja se on paras ""kosto"" isällesi ja miksei nössölle äidillesikin, joka vain oli/on uhri hänkin. Älä päästä loppuelämääsi tuhoutumaan!!!!

Minäkin olin fyysisen ja psyykkisen tuhoutumisen partaalla enkä uskonut koskaan selviäväni. Nyt näyttää kuitenkin valoisammalta, vaikka ei vielä valoisalta.

Minä tiedän tarkkaan millaista on, kun elämä on sivuraiteilla, alkoholi auttaa tai ainakin helpottaa samoin ylensyönti ja jatkuva tupakointi. Tiedän, mitä on, kun opinnot ovat kesken ja joutuu tekemään hanttihommia ja ihmiset pitävät tyhmänä. Tyhmyyttähän se on, jos ei pysy hoikkana, kykene raittiuteen ei ymmärrä tupakan vaaroja eikä selviä opinnoistaan tämän yhteiskunnan mielestä. Tiedän, miltä tuntuu raivota ja itkeä yksin, kun sieppaa ja raivostuttaa, niin että on tukehtua ja muuhun ei kykene. Tiedän, miltä tuntuu, kun keski-ikä kuluu ja elämässä ei ole tolkkua.

Mutta minä tiedän myös, että siitä voi (ehkä) selvitä. Ainakin kannattaa yrittää. Yhdenkään narsistin uhrin ei kannata jäädä lyötynä odottamaan kuolemaa, sillä se on narsistille voitto ja sitä ei hänelle suoda!

Voimia ja jaksamista jokaiselle narsistin uhrille, olipa tuo narsisti sitten vanhempi, puoliso, oma lapsi (sillä heitäkin löytyy), esimies, sukulainen taikka naapuri.

 

Kiitos sinulle kirjoituksesta äidistäsi, joka oli kuin minun elämästäni sillä erotuksella, että meillä ainoastaan minä olen se syljetty ja pilkattu kun taas veljeni jumaloitu, vaikka tuskin edes käy äitiään katsomassa. Jos hän sen tekee tai on tekemättä, kuitenkin kaikkea hänen tekojaan ylistetään ihmisille ja minua halveeraataan mm. ""eihän se mitään tee, pyh sekö , ei siitä kannta välittää, sehän on huora ja mielisairas"". Todellisuudessa olen äitini kanssa hyvin läheisissä kosketuskissa ja nyttemmin huolehdin hänestä, sillä yksin hän ei pystyisi enää asumaan.

Törkeä polkemiseni alkoi hankittuani tarkoitukseslla lapsen ns. yksin. Avioliitossa aikoinaan syntyneelle lapselleni minua on aina pilkattu ja mitätöity (erosin miehen kuristettua minua kahdesti) sekä hänen puhumattomuutensa ja lapsesta täydellisen piittaamattomuutensa takia) ja lapsen isää kehuttu, ja minua haukuttu valehtiljaksi. En pärjää äitini sanoin missään, olen huono, ilkuttavan pienipalkkainen, huonoitsetuntoinen, jota kukaan mies ei huoli eikä ole´ketään ystäviä. (No, kuulun sangen keskivertopalkkaisiin akateemisiin naisiin, ja töissä olen ollut aina ja hakemani paikat olen saanut huolimatta meidänkin alallamme valitsevasta runsaasta ylitarjonnasta, joten en pidä itseäni täysin epäonnistuneena ainakaan tässä suhteessa). Joka päiväisiä puhuttelusanoja minulle ovat ""mielisairas"" ja joka viikkoisia ""huora"".

Mietin kyllä todella, onko minussa sittenkin jotain vikaa ja pahasti, koska olen myös yläpuolella tällä samalla nimimerkilla kirjoittanut mielestäni luonnehäiriöisen miehen uhrina. Kysn usein itseltäni, onko vika sittenkin vain minussa? VAi kuulunko jotenkin sellaisiin avuttomiin ihmisiin, jotka antavat kiusata itseään? EHkä vika onkin minun?

Nyt ex-miesystäväni on alkanut ns. meileistelyvaiheen ja yrittää marieilla puhelinsoitoilla lähestyä, mielistelevällä ja välillä säälittävällä äänellä ja sitten tietäessään minun olevan lähdössä matkalle (urkkinut lapsiltani), heittä'ä ilmaan ikäviä epämääräisiä vihjauksia siitä, että kunhan et vaan sairastu...

Kuten joku krijoittajista kertoi, minäkin olen vertaispalstojen ja luonnohäiriöisistä kertovien faktatieotjen perusteella vasta pystynyt tajuamaan millaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä. Niiden avulla ja Elleistä saamani tuen avulla vasta pystyin irrottautumaan miehestä. Kamalaa on huomata, että hänen ""verkkonsa"" saavat taas aikaan pahaa mieltä. Olin vapautunut ilman niitä.

Kiitos, jos joku jaksoi lukea tänne asti.

 

Niin, oli ""kiva"" huomata, että joku mainitsi myös ylensyönnin! Itse olen syönnyt itseni lihavaksi vain helpottaakseni pahaa henkistä oloani (ennen olin millejä laskeva vartalonpalvoja), olen sairastanut syövän ja pari vuotta sitten burn-outin.

Tänäänkin olen raivonnut. Ehkä kuten joku sanoi, se on puolustuskeino, sillä eilen ja tänään olen joutunut olemaan sekä äitini, avioliiitossa syntyneen lapseni ja hänen isänsä hampaissa (en antanut lapseelle rahaa, sillä sanoin, että nyt on jo isän vuoro ja häneltä se olisi ensimmäinen kerta - no, ei antanut nytkään) ja ex-miesytävänsä mairittelusoittojen kohteena (vaihtaa numeroa, niin en tiedä, milloin soittaa, muuten en vastaisi).

Uskon kuitenkin, että olen eheytymässä, sillä tunnen irtatuneeni noista kamalista ihmisistä aika pitkälle ja olen alkanut nauraa ja tuntea elämäniloa. Nautin nuoremmasta lapsestani, työstäni ja kivoista työtovereista, hyvistä naapureista ja muutamasta hyvästä ystävästä, kukista ja auringosta. Voimia kaikille!

 

Ex-miehesi on samanlainen kuin minä. Paitsi fyysistä väkivaltaa en ole koskaan käyttänyt.

En oikein pidä tavasta luokitella ihmistä joko psykopaatiksi/ ei-psykopaatiksi, vaan mielestäni kaikissa ihmisissä on psykopaatille ominaisia piirteitä eri määrissä. Asiaa voisi varmaan kuvata paremmin jonkinlaisella jatkuvalla muuttujalla, joka saa eri arvon eri ihmisillä.

Itse en parisuhteessa pyri tieten tahtoen vahingoittamaan toista, mutta en toisaalta välitä toisen tunteista, mikäli ne ovat oman hyötyni esteenä. En myöskään ymmärrä tuota monien kuvaamaa vainoamista suhteen päättyessä, vaan olen jo mielihyvin siirtymässä seuraavaan. Suhteeni ovatkin yleensä loppuneet kyllästymiseeni/ sen mukanaan tuomaan pettämiseen. Onneksi en itse koe sydänsuruja, joita monet näilläkin palstoilla valittavat.

Suurimmaksi haitaksi luonteessani koen pitkäjänteisyyden puutteen ja olenkin yrittänyt kehittää tätä puutetta päästäkseni entistä määräävämpään asemaan työyhteisössä.

 

Olin kai naimisissa sellaisen kanssa melkein 26 vuotta! En tiennyt moisesta narsismista sitä enne, ennen kuin luin siitä jo eroni jälkeen.

Hän ei pettänyt, mutta valehteli jatkuvasti pienissä ja kai suuremmissakin asioissa. Oli väkivaltainen, oli tehtävä aina kuten hän halusi - harvoin antoi periksi.

Ei välittänyt kun itkin tai sairastin vaan jätti yksin. Meni karkuun. Ihan alusta saakka. Kai pelkäsi että ""tarttuu"". Kiusasi henkisesti vuosikymmeniä ja pelotteli milloin milläkin!

Kun erosin, hän sanoi olevansa lopun elämäänsä yksin kun niin rakasti minua! Sitä hän ei sanonut kun olimme naimisissa. Neljän kuukauden päästä hän uskoi etten palaa takaisin ja tapasi työmatkallaan uskovaisen naisen ja jo neljän kuukauden seurustelun jälkeen oli naimisissa!

Hän ei osaa/viitsi käydä kaupassa, tiskata, imuroida - ei mitään kotitöitä! Vaatteetkin kannoin hänelle kotiin!!!
Pakkohan siihen oli hommata nainen ja ensimmäinen johon törmäsi!

Mieheni käy asentamassa nettiyhteyksiä asiakkaiden kodeissa ja siellä sattui tämä nainen kehumaan jollekkin puhelimessa että nyt eronnutta onnisti! On kaksi komeaa miestä käymässä! Heti tekemään treffejä.

Tällä naisella oli entinenkin mies väkivaltainen ja nyt sitten tämä minun entiseni. VAroitin kyllä, mutta ei uskottu. Koska sitä entistä vaimoa uskotaan.

Nyt exäni kuulemma (ainakin suvun nähden) passaa ja palvoo tätä naista. Nainen on sanonut että on kaksi ehtoa. Et juo etkä lyö!! Nyt täytyy todistaa ettei niin käy!

Ei sukukaan usko että tämä ""näyttely"" kovin kauaa kestä. Näkivät ja tiesivät millaista meidän seurustelu oli.

Mielenkiinnolla odotan mitä tapahtuu!

 

Narsisteja on n. 3% ja yksi narsisti ehtii hoidella lukemattoman määrän naisia. Siksi niitä narsisteja on ellien poikaystävinä niin suuri määrä.

Jostain kummallisesta syystä narsistit imuroivat naisia puoleensa. Sinä on naisille itsetutkiskelun paikka.

 

He ovat ihmisten käsittelyn mestareita. Hehän puhuvat pyörryksiin niin psykologit kuin sosiaalitoimiston täditkin. He tietävät miten sanoilla voi hallita ihmisiä, saada heidät tuntemaan itsensä ihaniksi, haluttaviksi, kauniiksi... ja miten sitten vähä vähältä murentaa heidän itsetuntonsa ja lopuksi psyyke...

 

Hienoja kirjoituksia ja jokainen on totisesti narsistin tai psykopaatin uhrin kirjoittama. Olen siitä vakuuttunut ja en usko, että näitä psykopaatteja olisi niin vähän kuin väitetään. Heitä on paljon enemmän, valitettavasti.

Eräs asia kiinnitti huomiotani. Se ikävä tosiasia, että ihminen, joka on lapsuudessaan altistunut psykopaatin vaikutukselle, on aikuisena myös narsistin uhri. Narsisti ja psykopaatti ovat suurenmoisia ihmistuntijoita, he haistavat jo kaukaa tyypin, jota he voivat alistaa, jonka he saavat pihteihinsä.

Siksi psykopaatin ja narsistin uhrin on oltava erittäin tarkkana ihmissuhteissaan ja lähdettävä heti pois suhteesta, missä vähänkin on aistittavissa narsistisia piirteitä Ellei pois lähde heti, on se myöhemmin vielä vaikeampaa, sillä psykopaatti ja narsisti osaa herättää uhrissa voimakkaan syyllisyydentunteen.

Hyviä jatkoja kaikille psykopaatin ja narsisti uhrille. Pitäkää huota itsestänne.

 

Paras juttu oli, kun naispuolinen vouti halasi narsisti-isää viimevuotisessa lapsikaapausjutussa.

Äiti, kun taisteli lastensa puolesta kuin naarastiikeri.

Mutta laki ja oikeus oli narsistin puolella, kuten tavallista.

 

Jaaha, hmmmm.