sentään saatte yrittää

[Sinkku78]

Hei!
Ajattelin yhtyä vauvakuumeiseen kirjoitteluun. Minä olisin valmis äidiksi, olen haaveillut lapsista jo vuosia. Tilanne on nyt kuitenkin sellainen, että olen sinkku Erottiin ex-miehen kanssa vuodenvaihteessa, ja nyt olen yksin. Pelkästään tää ero ja yksinolo on tietysti kauheaa, mutta vielä kauheampaa on se, että nyt en voi edes haaveilla haaveilemisesta! Tuntuu niin tuskalle, kun ei ole mitään toivoa tulla äidiksi. Raskasta... Mistähän sellaisen miehen löytäis, joka haluais lapsia kanssani..?

 

[Inkku78]

Vappu sitten tuli ja meni, ja vieläkin on paha olo... Voi yök, onneks ei tartte juhlia kovin montaa kertaa vuodessa! Ei vanha enää jaksa...

Humalluspäissämme päätettiin aattona et lopetetaan pillerit saman tien, mutta yllättäen seuraavana päivänä tuumattiin, että no jos nyt ei kumminkaan... heh.

Että tämmöstä, taidan mennä pötkölleen. Huh!

 

[Justiina]

Juhlittua tuli meilläkin - kaikkien perinteiden mukaan ja jo perjantaista alkaen. En tiedä oliko jotenkin pääkopan sisällä jossakin syvällä sellainen 'juhlitaan nyt niin kauan kuin voidaan' -tyyppinen bilepaniikki vai mistä johtui moinen monen päivän rellestys. Vaan toisaalta teki hyvääkin rentoutua ja tavata kaverita - tosin poltin nenäni jo vappuaattuna ja eilisen piknikillä viimeistelin kauniin lookin.

Tänään aloitin aamuni iloisesti gynekologilla (aina niin ylentävä kokemus). Gyne katsoi asiakseen kehua miten hyväkuntoiselta vaikutan (olikohan kettuilua, mustat renkaat silmein alla jne?) ja kyseli, että joko saa toivottaa onnea vauvanhankintaan. Menin jokseenkin paniikkiin.

Selitysosio: en tuossa aiemmin kertonutkaan, mutta takana on vuoden rumba myooman takia: tutkimuksia, leikkaus, pitkä sairausloma yms. Tänään sain sitten 'terveen paperit' ja hyväntahtoinen täti kai kuvitteli, että miehen kanssa olemme vain odottaneet lupaa vauvanteon aloittamiselle. Huh huh myös!

 

[Justiina]

Sinkku78 - otan osaa. Muistan vielä kuinka kipeää oma ero silloisesta rakkaasta teki. Yhteinen päätös oli mutta otti lujille. Tuntui että kaikki tulevaisuudensuunnitelmat meni kertaheitolla uusiksi - tai ei edes uusiksi, vaan lakkasivat vaan olemasta. Kyllä se 'oikea mies' sua jossain vielä odottaa, usko pois. On siis varmaan todella vaikea uskoa tätä just nyt, mutta niin klisee sanonta kuin se onkin, niin aika todellakin parantaa haavat.

Jaksamista.

 

[Sini]

Olet tosiaan sen verran nuori, että vuosi sinne tänne ei paljon hetkauta. Itsellä kun yhtäkkiä alkoi ikä nelosella eikä vieläkään mitään kuulunut, tuntui että jokainen miehen poissaolo ""pahaan"" aikaan oli aika pettymys..

 

[elisa]

Heippa!

Vappu tuli ja meni, ja nyt on hyvä hiukan kehuskella: hyötykäytimme lomapäivät nukkumalla!! Tosin ensin vähän valvottiin, mutta su-ma yönä nukuimme neljätoista (luitte oikein) tuntia putkeen , kyllä oli mahtavaa! Kyllä nukkuminen ja syöminen ovat elämän suuria nautintoja valitettavasti.. olen lihonut häiden jälkeen kolme kiloa- okei, vaan,mutta silti- just sen verran että viime kesän kivat vaatteet ovat vähän epämukavia. Mutta nyt tämä frouva ottaa ja saa itsensä kesäkuntoon! (pontevaa, eikö totta

Muuten on hyvin tavallista, työviikot käy pikkuhiljaa vähiin ja lomaa odottelen. Taas sisuksia kaihersi kun sisko näytti ultrakuvaa.. kyllä se meidänkin vuoro tulee. Jos ei sitä *prkl* poissaolokeikkaa olisi, meidän yritys alkaisi noin kolmen kierron kuluttua *sadattelua*

Ja otan osaa Sinkku, mahtaa olla inhottava tilanne. Surullista on kun olisi halua mutta olosuhteet eivät anna periksi. Tietysti sinulla on vielä eri tilanne kuin meillä, mutta olet tervetullut manailemaan elämää kanssamme

Toisin kuin monesti, en nyt mene koluamaan kaapista jotain hyvää vaan keittelenpä teetä Meinaan nimittäin ihan oikeasti saada ne kolme kiloa pois. Turha niitä on vyötärölläkään kantaa kun ei ole pakko! Ja nyt on vuosi aikaa kunnostautua, itse asiassa tämä kesä on ehkä viimeinen rantakuntokausi, ensi kesänä kun saatan olla jo raskaana *haaveilee*

Kivaa iltaa kaikille! E.

 

[Inkku78]

Phuh, nyt alkaa elämä jo voittaa...

Oli muuten minulla vielä reilu vuosi sitten ihan sama tilanne kuin sinulla Sinkku, mutta niin se vaan elämä käänsi nutut nurin silloin kun vähiten odotti. Kovasti silloin deittailin ja yritin löytää kiinnostavia tyyppejä, mutta koskaan ei kukaan kiinnostanut kuitenkaan. Sitten ihan puskan takaa enempiä etsimättä tuo oma kulta pölähti elämääni. Enpä kyllä olisi oikeasti vielä silloin uskonut että noin nopeasti voi sitten asiat lähteä rullaamaan kun sattuu kaikki kohdalleen. Joten elä vaivu epätoivoon, asiat voivat muuttua ennen kuin uskotkaan. )

Niin ja Elisa, elähän kehu, minä sentään nukuin sunnuntaiyöstä tiistai-aamuun... En vaan kärsinyt nousta ylös punkasta, hehe. Okei, se ei kyllä ollut kovin rentouttavaa...

Mullakin olisi vähän säädettävää tuossa rantakunnossa vielä, juurikin pari-kolme talven tuomaa kiloa saisi lähteä. Itsehillintä vaan ei ole niitä vahvimpia, pidän ah niin paljon kaikista herkuista. Raskaus tekisi mulle varmaan hyvää, ja jo se yrittäminenkin. Silloin saisin varmaankin itseni syömään tosi paljon terveellisemmin, ja kukaties se jäisi vielä sen jälkeen päällekin...

Loppumietelmä: ""Oi kun olisikin jo vuoden päästä raskaana!""

-Inkku-

 

[Sinkku78]

Kiitos rohkaisevista kommenteista! En ole vielä vaipunut epätoivoon, uskon että se oikea mies odottaa minua jossain. En vaan jaksaisi odottaa... Mutta mitä sitten kun se ihana jostain löytyykin, niin eihän sitä nyt heti voi alkaa vauvaa tekemään! Väkisinkin olen kolmekymppinen ennen kuin tulen äidiksi, vaikka aina olisin halunnut olla nuori äiti...

 

[Venla32]

Juuh, tutulta kuulostaa teidän pohdinnat... Olen itsekin miettinyt, että onko mussa jotain outoa, kun en näe raskautta ja synnytystä mitenkään ylimaallisen ihanina kokemuksina, vaan aika pelottavina. Ja kauheina. Vaikka lapsen siis haluan, niin en pysty kääriytymään mihinkään ylimittaisten odotusten vaaleanpunaiseen täkkiin, vaan näen mielessäni sekä raskausajan että synnytyksen aika raadollisina.

Puolisko on vähän ihmeissään, kun olen puhunut mielialan vaihteluista - yhtenä päivänä haluaa tulla raskaaksi ja toisena päivänä suurin piirtein pelkää sitä. Onneksi täällä on kohtalotovereita, jotka ymmärtävät, että ristiriitaiset tunteet kuuluvat asiaan.

Meillä on yritystä takana kuusi kiertoa, seitsämäs menossa. Symppaan alkuperäistä, sillä meilläkin miehen työmatkat sotkevat yritystä. Ihan sama kuinka hyvä ovulaatio on, jos mies on toisessa kaupungissa!

Tunnen myös epävarmuutta siitä kuinka hyvin pärjäisin äitinä. Olisko minusta siihen, että olen 24h vastaamassa toisen tarpeisiin? En siis mieti sitä, että en haluaisi tehdä tätä, vaan sitä, että onko minusta siihen. Että mitä sitten kun valvomisesta menee sekopäiseksi? Tai tulee synnytyksen jälkeinen masennus? Miten niitä tunteita käsittelee samalla, kun odotukset ympärillä ovat sitä, että pitäisi olla onnensa kukkuloilla? Riittämättömyyden tunteita siis riittää, vaikka välillä tuntuukin siltä, että hyvinhän sitä pärjäisi ja että ovathan muutkin pärjänneet.

Haluaisin olla sellainen jalat maassa oleva äiti, joka pystyy myös tuntemaan negatiivisia tunteita. Ja jolle elämään mahtuisi muutakin. Joskus illanistujaiset muuttuvat peräpukamien, alapään muiden vaivojen tai lasten kakan värin vatvomiseksi. Eihän siinä mitään, mutta ei niitä nyt tuntitolkulla jaksa miettiä.

No joo, ehkä mullakin taas vain purkautuu pettymys, kun ovuloin ja mies on muualla ja saapuu taas sopivasti oviksen jälkeen. Muutenkin raskautumisesta on mulle ennustettu vaikeata, joten ei haluaisi hukata yhtään ovulaatiota!

Mutta oikeasti helpottaa, kun välillä ehtii lukea muiden kirjoituksia ja tajuaa, että joku ymmärtää mistä on kyse. Onneksi siis elämme nettipalstojen aikakautta ja on näin helppoa vaihtaa ajatuksia!

 

[Justiina]

Ja taas olen lietsonut itselleni paniikin erehtymällä tuonne toisille palstoille: Vauvanhoito, parisuhde... Elämä vauvan kanssahan on pelkkää tuskaa ja kärsimystä! Raskausarpia, repeytymiä, riippurintoja, koliikkeja, ihottumaa, seksinpuutetta. Apua!

Voi itku, viikonloppu edessä ja periaatteessa pitäisi olla hyvällä mielellä, nyt kun lopultakin on povattu aurinkoakin, ja tässä sitä istutaan melkein itku kurkussa taas. Huokaus.

Mies vakuuttaa olevansa kyllin aikuinen ja kypsä ymmärtämään (ja rakastamaan) synnytyksen ja raskauden ruhjomaa naisparkaansa - mutta olenko MINÄ tarpeeksi kypsä?! Juuri nyt en koe olevani ollenkaan. Puhumattakaan, että haluaisin kaiken sen lisäksi vielä sen kiljuvan kakarankin siihen.

Rankan työviikon jälkeen ajatuskin siitä, että pitäisi mennä kotiin jossa odottaisi LAPSI jota sitten pitäisi hyysätä ja paapoa, kammottaa.

En ymmärrä miten jotkut naiset selviää tästä kaikesta. Kunnioitukseni kaikkia äidiksi ryhtyviä kohtaan on kyllä kasvanut järisyttäviin mittoihin. Ja samalla kateus: ihan epäreilua miten jollekulle nämä tällaiset asiat sattuvat niin luontevasti. Eikö kenenkään muun ikinä tarvinnut arpoa ja pelätä ja pähkäillä ja panikoida?

No, onneksi on tässä ketjussa saanut tukea ja ymmärtämystä niin ei tunne itseään ihan oudoksi

Kaiken uhallakin: hauskaa viikonloppua kaikille!

 

[Sinkku78]

Musta tuntuu niin hassulle! Mua ei ollenkaan pelota äitiys ja sen tuomat haasteet. Päinvastoin, odotan sitä innolla! Tiedän, että olisin hyvä äiti ja huolehtivainen jne. Mutta kun. Ei vaan sitä miestä ole, niin raskaaksi on vähän vaikea tulla..!
Ehkä mä olen vähän naiivi, mutta äitiys tuntuis niin luonnolliselta. On koko ajan sellainen tunne, että jotain puuttuu, kun ei ole jälkikasvua. Elämän pitäis jatkua! Tuntuu että elämällä ei ole mitään merkitystä jos ei ole lapsia.

 

[elisa]

Heippa!

Tuossa se ristiriita juuri piileekin: yleisesti olen jo pelko-epäilysvaiheen ohittanut, mutta olen säilönyt oikeuden inhota koko juttua ajoittain, koska se on varmaan myös yksi turhautuneisuuden purkukeino. Minäkin uskon olevani hyvä äiti, sellainen joka haluaisinkin olla. Mutta kaikki nämä ""paineet"" ja se miten raskaanaoloon suhtaudutaan yleensä, se hirveä uteliaisuus ja tökeröys muuten ihan fiksuilta ihmisiltä, se ärsyttää. En enää vieroksu itse raskautta ja lapsen saantia, vaan sitä sosiaalista asemaa, jonka se tuo, ja nimenomaan sen sosiaalisen asetelman nurjia puolia.

Mutta voi tytöt mikä keli ulkona!!! Aivan mieletöntä!

Olitteko muuten - tai ette keskisuomalaiset varmaan ainakaan- katsomassa makasiinien paloa? Seisoin siellä varmaan kaksi tuntia, jollain karulla tavalla se oli tosi kaunista. Oranssina loimottava aurinkokin laski liekehtivien rakennusten taa.

Sieltä tullessa yritimme bussia löytää -no eihän ne mitään normaaleja reittejä ajaneet kun manskukin oli poikki- ja sitten jossain töölössä päästiin oikeaan kyytiin. Siellä istui yksi herttaisen näköinen nuori nainen kaikessa rauhassa eikä huomiota kiinnittänyt sen enempää, kunnes huusi kuskille että saisko jäädä pois kun olen naistenklinikalle menossa.. ja jessus! Perjantai-ilta, liikenne sekaisin, keskustassa palaa, ja tämä yksi oli aivan valtavan, tosi laskeutuneen mahan kanssa yksin menossa ilmeisesti synnyttämään! Ja silti niin herttaisen ja rauhallisen oloinen. Kyllä siinä jotain ihmeellistä täytyy olla Ja se nainen ainakin tulee muistamaan sen bussimatkan aina!

Nyt pihalle! Hauskaa sunnuntaita!

 

[Justiina]

Heipä hei ja aurinkoista maanantaita!

En jaksanut enää vääntäytyä keskustaan tulipaloa ihmettelemään: näkyi kyllä meille saakka se mieletön savupatsas - ja seuraavana päivänä vielä haisi savu: just kun katupöly alkoi laskeutua (harmittelee allergikko).

Aika hurja juttu: ja ajattele minkä komean tarinan voi kertoa lapselleen

 

[Justiina]

No nyt vähän jaettava taas tuskaansa. Törmäsin kaupungilla tuttuun ja tämän pieneen lapseen. Äiti leperteli vauvalleen isoon ääneen kuin heikkopäinen eikä keskustelusta tullut mitään, piti vaan ihailla sitä otusta siellä vaunuissa joka ei TODELLAKAAN herättänyt helliä tuntemuksia. Armoa, ei kai ole pakko muuttua kuolaavaksi idiootiksi kun saa lapsen...

Tämä liittyy vähän kai siihenkin mitä äideiltä odotetaan. Itse en voi edes kuvitella itseäni lykkimässä vaunuja julkisella paikalla, jostain lepertelystä nyt puhumattakaan. Tuottaa siis vielä suunnattomia vaikeuksia ajatella itseään mihinkään äidin rooliin, ainakaan sellaiseen joka tuntuu kaikkialta tunkevan päälle.

Ja sitten kaiken kukkuraksi mies esittelee minulle täysin tuntemattoman työkaverin viime viikolla syntyneen vauvan kuvia. Miksi ihmeessä minua pitäisi kiinnostaa täysin vieraan ihmisen jälkikasvu? Myönnän että vetäisin ehkä tarpeettoman monta palkokasvia nenään (jota allergia jo valmiiksi vaivaa), mutta kun vastasyntyneet nyt vaan ovat minusta rumia - eikä edes parhaan kaverin vauva ollut yhtään sen hellyttävämpi, jostain vieraasta puhumattakaan. Tuli vaan sellainen olo, että pitkääkö sitä joka välissä käydä kärttämään lasta; minähän siinä eniten kärsin, eikä mies.

Onkohan kellään muulle ikinä tullut sellaista oloa, että onpa todella älyttömän epäreilua, että koko lastensaamisen tuska ja vaiva kaatuu tasan yhden osapuolen harteille ja ettei se toinen parhaalla tahdollaankaan pysty käsittämään mitä kaikkea se tarkoittaa.

 

[elisa]

no jos ei vielä, niin ainakin sitten myöhemmin..

Kavereilta kuultua: (mies puhuu) no menihän se loppuen lopuksi aika kivuttomasti.. (vaimo irvistelee vieressä)

mies parsittavana olevan vaimonsa vieressä, vaimo juuri synnyttänyt, ja mies tokaisee tikkejä laittavalle sairaanhoitajalle: saisko sitä samantien vähän kireämmälle?

Joten hauskuutta on tiedossa:S

Helposti se varmaan kaatuukin juuri naiselle, mutta kaipa siihen voi vaikuttaakin. Ainakin oma ukkokulta odottaa koko juttua ja korostaa koko ajan kuinka haluaa olla läsnä koko ajan. Mieluiten hän alkaisi yrityksen vasta reissusta tultuaan, sillä hän ei haluaisi menettää tilaisuutta olla läsnä raskausaikana. Murehtii jo nyt sitä kun käy kotona ja vatsa on taas kasvanut ilman että hän on ollut paikalla

Aika paljon on kiinni myös äitiyslomajärjestelyistä, meillä tod näk onnistuu se että jompikumpi on koko ajan kotona, tehdään töitä vuoropäivin. Silloinhan mies joutuukin tekemään osuutensa, ja vain imetystekniset (biologiset, jälleen) ovat tietenkin mun kontollani. Mutta eiköhän noista selvitä.

Ehkä nämä ovat taas näitä asioita, että omaa välttämättömyyttä täytyy hiukan punnita ja antaa toisen ottaa oikeasti vastuuta. On helppo vetää marttyyrin takki niskaan, jos ""uhrautuvaisesti"" hoitaa kaiken. Eihän naisen oikeasti ole pakko muuta kuin synnyttää ja imettää, mies on ihan yhtä kykenevä kanniskelemaan, syöttämään, ostamaan vaatteita, vaipanvaihtoon jne. Pitää vain antaa tehdä.

Siinä olen samaa mieltä että yleensä vastasyntyneet tai pienet vauvat ei ole yleensä erityisen kauniita, mutta kuulemma omansa ""tavatessaan"" fiilis onkin eri. On osuutensa biologialla siinäkin. eikä sillä ole väliä, vaikka se oma olisi rumakin, sillä jos lapsen kasvattaa niin että se hymyilee usein, se on taatusti kaunis (mikäli sillä nyt ylipäätään on väliä). Sama pätee aikuisiin: hymy kaunistaa kenet hyvänsä.

No, mulle ainakin pääasia on se, että yrittää tehdä oman osuutensa ja antaa toisen tehdä omansa, ja että lapsi on meille rakas. Sillä päässee jo suht pitkälle.

So much for Pathos!

Elisa

 

[Inkku78]

Taas vetää pillerilista viimeisiään, joten päätin tulla raapustamaan tänne muutaman rivin, vaikkei mitään asiaa olekaan.

Minäkin olen aika hyvin päässyt jo kaikkien vastuukauhuajatusten yli noissa lapsiasioissa, raskausaikaa, synnytystä ja imetystä tosin en ole koskaan negatiivisena pitänytkään, enemmänkin olen miettinyt miten hienoa olisi jos joskus pääsisi oman pikkuisen sisällään kasvattamaan... mutta minä olenkin biologihörhö, joten se siitä. Kaikista eniten minä mietin taloudellista toimeentuloa ja yleistä jaksamista, koska olen sekä köyhä että unelias. ...mutta siis noitakaan en enää nykyisellään ole pahemmin vatvonut. Yleensä päätän nuo vatvomiset ajatukseen, eiköhän siitä selviä kun ovat muutkin selvinneet.

Huomattavasti enemmän minua stressaa ajatus, etten saisikaan lapsia suht kivuttomasti alle vuoden yrityksellä, vaan joutuisin ravaamaan kaikenmoisissa hoidoissa (jotka varmaan maksaa vielä kaiken lisäksi mammonaa). Sen takia odottelen aika jännittyneenä sitä että pääsee sitten yrittelemään. :/

Tuostapa tulikin mieleeni, ei ole @nnasta kuulunut mitään aikoihin! Huhuu?

Ja asiasta kukkaruukkuun: Minätyttö se vaan mielessäni jo olen ehtinyt suunnitella yhtä ja toista, olen jopa valmiiksi pohtinut ottaisinko äitiyspakkauksen vai rahan, saisin nimittäin hyvällä syyllä sitten shoppailla ja kierrellä kirppareita yms. jos en ottaisikaan pakkausta. Minä nimittäin tykkään kovasti shoppailusta ja kauppojen kiertelystä, mutta rahatilanne sitä aika rajusti rajoittaa. Osto-myyntipalstoiltakin silmiin on tarttunut kaikkea, ja olen tullut siihen tulokseen että vauvojen tarvikkeita saa tosi halvalla käytettynä. Eipä taida paljon kannattaa uusiin satsata sitten.

Minun jutut taitaa olla just siitä toisesta ääripäästä kuin justiinan, mutta toivottavasti minusta ei silti tulisi semmoista oman elämänsä unohtavaa kuolaajaa mistä tuossa aiemmin oli puhe, en jaksa ainakaan ihan helpolla uskoa.

-Inkku-

 

[@nna]

No heippa taas!!En ajatellut tänne enää kirjoittaa, mutta kun huhuiltiin, niin pakkohan se on ilmoittautua!

Olen kyllä joka päivä käynyt lukemassa teidän kuulumisia, mutta koska täällä eräät kuulostaa aika ""lapsenvastaisilta"" EI MILLÄÄN PAHALLA, OIKEESTI....mutta kuitenkin niin en ole ""uskaltanut"" kirjoitella mitään.....

Meillä tilanne tämä: Esikoinen on nyt tasan vuodenikäinen ja yöt on edelleen yhtä rumbaa....viime yönä herätti 1,5h välein!!KYLLÄ!!Ja arvatkaa vaan onko äiti ja isä molemmat ihan nakit silmillä...ja miehen siis pitäisi vielä jaksaa käydä töissä.....Yöllä ollaan molemmat ihan raivoissamme, oikeesti, koska joka kerta kun oot nukahtanu niin taas se tenava huutaa.....MUTTA kun aamulla saa itsensä hinattua sängystä, niin voi että kun se oma lapsi on taas NIIIIN IHANA!!

Oon välillä (varmaankin menkkojen lähestyessä )iltaisin itkeny koska oon niin onnellinen...mulla on aivan ihana lapsi, joka perkele herättää tunnin välein ja on joskus aivan tosi ärsyttävä, kun kaikki pitäs saada mitä äitillä tai isällä on kädessa (kännykkä, kalenteri, ruoka tms.) Ja sit tulee huuto jos ei saa...lapsi joka saa 30min raivareita, lapsi joka on koko ajan puntissa kiinni, niin etten saa mitään ""omia asioita"" tehtyä kun on hereillä, lapsi jonka kanssa lähdöt kestää aina 1h pidempään ja lapsi jota rakastaa niin paljon että sitä ei voi sanoin kuvailla...

Me ei koskaan osattu miehen kanssa pienessä mielessäkään tietää mitä tarkoittaa kun saa lapsen. Me oltiin ns. bilehileitä ja festarihirmuja....oltiin sen verran lapselllisia että kuviteltiin elämän jatkuvan ""aika samanlaisena"" Tottakai se oli selvää että juhlimiset on juhlittu (ainakin suurimmat) mutta muuten lapsen kanssahan voi tehdä mitä vaan.....PIELEEN MENI....

Kuitenkin uskokaa tai älkää, me yritetäään nyt siis toista. Meistä molemmista esikoinen on KAIKESTA HUOLIMATTA niin ihana, että pakkohan näitä on lisää saada!! Ensimmäinen yrityskierto on päällä ja 2viikon päästä pitäis/ei pitäis alkaa menkat....saa nähdä miten menee...

Toisin sanoen....ei munkaan mielestä toisten vauvat mitenkään erityisen näkösiä oo, mutta arvatkaa ku saatiin synnärillä meidän ruttunaama syliin, niin se oli meistä maaaaailman sulosin pulleropoika!painoi yli 4kg, joten posket oli sitä luokkaa, että hyvä kun suun löysi jostain..
Enkä mä oo koskaan ""haaveillu"" lapsista....Tosi on, että kaikki ei oo mitään ""äitityyppejä"" mutta jollain se syttyy vasta sitten kun tulee äidiksi, jotkut taas ei muutu ollenkaan ja jatkavat esim. uranluomista, mikä mun mielestä ei oo paha asia. KUNHAN jossain määrin tekevät sen lapsen ehdoilla....eli mielestäni kovin pitkää päivää, ei sovi tehdä jos lapsen on tähän maailmaan halunut....

Voi kauhee...jaksoikohan kukaan edes lukea tätä.....sorry....poistun taas taka-alalle....koska mun tekstit on pelkkää lastalastalasta.... KUULEMIIIN!!

P.s me lähdetään miehen kanssa kaksin kesällä ulkoimaille festareille, joten ei sen elämän tarvii siihen loppua vaikka vauva taloon astuisi...

 

[elisa]

Heippa!

Kiva kuulla @nna sinustakin! Se miehen tokaisu ei siis jäänyt pelkäksi heitoksi

Tosiaan, on enemmän ollut äitiyden nurjat kuin ihanat puolet esillä viime aikoina täällä. Koomista kun palstan nimi on vauvahaaveet Ainakin minulla, kun en äiti vielä ole, se on paljolti sitä, että yrittää jotenkin ajatella asiaa niin monelta kantilta kuin mahdollista. Ja vaikka sitten ylilyödenkin purkaa negatiivisia tuntojansa, sillä noin yhteiskunnassa ylipäätään ei hirveästi kannusteta realistisiin pohdintoihin asiasta. Jopa silloin kun artikkelin tms nimi on suuntaan ""vanhemmuuden haasteet"", on perusvire sellainen, että äitiyttä instituutiona ja pyhänä asetelmana ei saa ääneen muuta kuin kehua. Ei vaikka olisit kolmenkymmenen lapsen äiti.

Eiköhän meillä kaikilla ole kuitenkin joku ajatus lasten funktiosta ja joko oletetusta tai koetusta tarpeellisuudesta, emmehän muuten täällä kirjoittelisi.

tosi kiva siis iettä kirjoitit omista kokemuksistasi niine öisine raivovivahteineen, koska niitä ei usein ääneen lausuta ja ne ovat juuri niitä joista pitäisi saada puhua.

Tällä hetkellä itsellä on onneksi joku suvantovaihe meneillään- sitten ikuisuuden kuluttua kun haaveilu muuttuu yritykseksi, on kiva intoilla enemmän. Vaikka naapurissa on kyllä tosi söpö puolitoistavuotias, jota katsellessa nousee aina hymy naamalle ja ajatus ""sitten kun meillä...""

Taidanpa ottaa lasin olutta! Illanjatkoja

 

[Sinkku78]

Aika maassa on fiilikset juuri nyt: hyvä ystäväni sai eilen vauvan. Siis älkää käsittäkö väärin, olen TODELLA aidosti onnellinen hänen puolestaan ja kaikkea, mutta tulee väkisinkin vähän sellainen olo, että enkö minä koskaan. AINA vaan kaikki muut, mutta en koskaan mä! Jo kolme kaveria on tänä keväänä saanut vauvan!

 

[Kaksonen]

Moi Sinkku78! Tunnistan ajatuksesi täydellisesti. Itse olen kohta jo 35 ja odotan ensimmäistäni. Reilu viisi vuotta sitten sain keskenmenon ja sen seurauksena avioero päälle, joten voit kuvitella että oli ankeat tunnelmat. Olin varma etten koskaan löydä oikeaa miestä enkä pääse äidiksi, joka on ollut suurin haaveeni aina. Kaikilla ystävilläni lapsia jo oli. Mutta kohtalo päätti toisin ja toi eteeni maailman ihanimman ihmisen. Nyt ajattelen, että odotus palkittiin ja kaikki kompuroinnit kuuluivat asiaan, ennen kuin kaikki loksahti paikoilleen. Varmasti se oikea mies ja tulevien lastesi isä jonkun nurkan takaa eteesi tipahtaa silloin kun vähiten sitä osaat odottaa . Olen hengessä mukana! Kaikkea hyvää ja usko pois, odotuksesi palkitaan!!!

 

[elisa]

Jee! Löytyihän se tsemppihenki taas, vaikka ajattelin jo että nyt tämä ketju saa jäädä lomalle osaltani, sillä jotenkin on ollut.. no, vähän latteaa.

Mulla on yksi ystävä, joka on kanssa tilanteessa jossa joutuu tosissaan miettimään äitiystoiveitaan -sinkku, ja vietit suuntautuvat henkilöihin joiden kanssa ei lapsia noin vain synny (munasolu+munasolu). Ihana ihminen, maailman reiluin ystävä. Minun ikäiseni. Ainoita reaaliystäviä joiden kanssa olen voinut suoraan puhua äitiyshaaveistani ja nyt vastaan tulleesta pettymyksestä. Uskon että hänenkin elämässään asia tulee ratkeamaan onnellisesti, vaikka muutama mutka lienee edessä. En tiedä, tietenkään, mitä meiltä olette ns. homoliitoista, mutta itse ajattelen, että jos joku vakaasta harkinnasta ottaa lapsen vastuulleen, hän on sen ansainnut vaikka olisi skörts-planeetalta kotoisin. Vastuuntunto on eri asia kuin sukupuolinen suhtautuminen, varsinkin, kun lapsella ei normaalisti ole yhtään mitään tekemistä vanhempansa seksielämän kanssa, eikä missään nimessä pidäkään olla. ... no, toivottavasti joskus tulee sekin aika, jolloin jari sillanpään homous ei enää olisi uutinen, yhtä vähän kiinnostavaa kuin se että joku muu on hetero.

tällaisia mielessä tänään. Sinnittele mukana vaan, sinkku ja tietysti kaksonen. Täällä haaveet suuntautuvat ensi vuoden kevääseen, se ""joulukalenteri"" eli menkkakiertojen lukumäärä pyörähti taas yhden eteenpäin

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

Elisa

 

[Justiina]

Heipä taas pitkästä aikaa - olin sairaslomalla ja sitten perään lyhyellä oikeallakin lomalla. Mukava oli lukea taas juttuja täältä.

Aurinkoista viikkoa kaikille!

 

[Justiina]

Heipä taasen!

Eilinen pikatervehdys oli tarkoitettu lähinnä nostoksi ja ilmoitukseksi, että hengissä yhä ollaan. Nipin napin.

Olen mielenkiinnolla lueskellut kokemuksia/ajatuksia teiltä muilta: suuri päätös on siis yhä tekemättä ja miehen painostuskin on vähän lopahtanut työkiireiden ja muiden takia. Ei sitä samaa asiaa loputtomasti jaksaisikaan vatvoa, varsinkin kun rintamalinjat tuntuu toistaiseksi asettuneen toistaiseksi aika tukevasti joustamattomaan eipäs-juupas linjalle.

En mä ole mitenkään 'lapsivastainen', en vain osaa vieläkään kuvitella lasta omaan elämään. Muuta @nnalle (ja muillekin) tiedoksi, että luen juttujanne enemmän kuin hyvillä mielin - vaikka en koskaan lasta itse hankkisikaan. Paniikki iskee aina välillä ja sitä on hyvä tuuletaa täällä - ja toisaalta paniikkia myös helpottaa järkevien ihmisten järkevät ja realistiset kommentit ja kokemukset. Mua kun on siunattu ihanalla mutta aivan vauvakuumeeseen hurahtaneella lähipiirillä, jonka kanssa näistä asioista on joskus hyvin vaikea puhua.

Juuri nyt eräänlaista 'suvantovaihetta' siis täälläkin: ei kummempaa paniikkia, lähinnä kyllästymistä aiheen pohdintaan. Mutta eiköhän se paniikki sieltä sitten taas iske nurkan takaa varoittamatta niin kuin aina ennenkin...

 

[Inkku78]

Moi taas!

Suvantovaihe on tarttunut minuunkin. Ehkä se on tuo kesä joka vetää vähän ajatuksia välillä muuallekin. Toisaalta lainasin kyllä jo kirjastosta pari neulekirjaa taas kesäkuulle jo odottamaan. Pääsee tekemään taas pieniä vaatteita.

Jälleen olen löytänyt itseni aika ajoin miettimästä, kannattaisiko sitä vauvayritystä vieläkin myöhäistää, ettei joutuisi ihan taloudelliseen ahdinkoon ja siinä sivussa sitten hermoraunioksi. Minulla on vielä muutama vuosi koulua jäljellä (töitä pääsisin jo vuoden päästä tekemään, mutta eihän sitä paljon ehdi jos opiskelee samalla) ja mies vasta aloittaa vuoden päästä näillä näkymin. :/

On tämä hankalaa... toisaalta ahdistaa kun ikää tulee ja kolmikymppiset häämöttää, vaikka toisaalta sitten nelikymppisenä äidiksi tulleet sanoo mulle että ""Voi kuule - sulla ole kiire vielä mihinkään!""
Vaikka nykyään lasten 'hankkiminen' siirtyy ja siirtyy koulun sun muun vuoksi, niin jotenkin kuitenkin olen aina ajatellut että saisin esikoiseni alle kolmikymppisenä... ...kaskas, alkais tulla jo vähän kiirus!

Mutta että tämmöistä juupas-eipäs-meininkiä täällä... Vaan joutaahan sitä miettimään sitten lopullisesti asiat ensi vuoden puolella.

-Inkku-

P.S. Köyhäily tökkii!

 

[Inkku78]

Asiat saivat nopeasti yllättävän käänteen. Mies oli miettinyt hiljaa mielessään kovasti asioita, ja suostutteli minua jättämään pillerilistat (tänään olisi alkanut uusi). Ja minä suostuin, huh! Kokeillaan sitten TJOT-meiningillä tästä eteenpäin, varmaan välillä kumilla ja välillä keskeytetyllä jne mielen mukaan. Saapa nähdä mihin tilanne kehittyy, pitää ottaa foolihappokuuri varmuudeksi kuitenkin. *vieläkin vähän pökerryksissä*

-Inkku-