sentään saatte yrittää

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja elisa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
MOi!!

Lueskelin teidän juttuja ja oli ihan pakko kirjoittaa.....mä en kyllä oo teidän kanssa ihan samassa tilanteessa, koska meillä on 10,5kk ikäinen potra poika ""vauva"", MUTTA mulla on ihan HILLITÖN VAUVAKUUME JONYT!!!
Ei vaan vielä oikein voi alkaa yrittään, koska mulla ei oo vakipaikkaa ja syksyllä olis tarkotus jatkaa opintoja (on mulla jo yks ammatti) mutta haluaisin erikoistua......JOTEN...täytyisi odottaa ainakin syksyyn....ehkäpä ensi kevääseenkin asti....

Sitten ajattelen koko ajan ettei pitäisi olla näillä sivuilla, koska tulee semmonen olo, että mitäs jos tosiaan se vauva ei tulekaan heti ensi yrittämällä (niin kuin meidän esikoinen) niin mä OIKEESTI varmaan sekoisin odotuksesta....eikä vauvaa kuuluisi ikinä....hohhoijaa....

Mun miehellä ei oo vielä mikään vauvakuume...ja vähän pelkään että se ei vielä syksylläkään puhkee......tiedän kyllä mistä se johtuu...

Meidän esikoinen on vauvasta asti ollut TOSITOSI vaativa. Ei vieläkään nuku öitä putkeen vaan herättää noin 3x yössä......syömiset on hankalia ja päiväunia alkoi nukkumaan vasta 8kk ikäisenä jota ennen ne oli 30min kerrallaan......Herra on myös tosi tempperamenttinen, saa älyttömiä raivonpuuskia ja itkukohtauksia.......MUTTA kaikesta huolimatta on aivan ihana pallero!! :)

Joten mieheni varmasti haluaa nauttia nyt vaimonsa kanssa olemisesta, kun siihen ei ole oikein ollut aikaa....ja ymmärrän sen hyvin...MUTTA silti mulla vaan vauvat on mielessä..... :)

Joo, mutta oli vain pakkko itkee tännekkin tuosta asiasta....

TSEMPPIÄ TEILLE...ja oikeesti, nauttikaahan miehistänne kun siihen on nyt aikaa!!! ;)

 
Heippa taas!

Tervetuloa joukkoon @nna81! Saa täällä kuumeilla jo lapseutuneetkin:)

Koitan tuota niksinurkkaosastoa (kin) hillitä, mutta minkäs teet, kun johonkin aivonnurkkaan aina jää ne greippimehut ja muut! Ei mulla ole aikaisemmin ollut aavistustakaan kaikista kiertojärjestelmän vivahteista jne, mutta täällä ne väkisin tulee luetuksi, ja tunnetustihan muisti parhaiten tallentaa ne kiinnostavimmat asiat. ja... ¤tunnustuksia¤... kun niistä lukee ja enemmän tietää, niin tietysti raksuttaa sitten että tarviiko niitä kumiveikkoja ihan aina käyttää.. aletaan pikkuhiljaa valua kohti jonkinlaista osittaista varmojen päivien systeemiä, mikä on sikäli vaarallista, että kun mieheni tuleva poissaolo on fakta, ei oikeasti olisi varaa lipsua.

huoh. Tällaista tämä on, yrittää estää kroppaa toteuttamasta sitä mihin se itse kaikin mahdollisi keinoin yrittää itseään ajaa. Kroppa ja tunne ovat keskenään hyvässä yhteisymmärryksessä niin minulla kuin miehelläkin, mutta järki pistää vastaan. Järki ja tunteet, niinpä niin.

Oli muuten ihanaa kun tänään paistoi pitkästä aikaa aurinko! Ainakaan täällä helsingissä ei ole sitä molluskaa näkynyt puoleentoista viikkoon, ja tänään se suorastaan lämmitti! Lisää tätä, onneksi tulee pääsiäinen ja pari päivää vapaata:) Ehtii olla ulkona.

Mistä päin maailmaa muuten olette? (vastata saa niin harvalla seulalla ettei taatusti kukaan sivuja lueskeleva tuttu tunnista)

Höh. Meillä on tämä tietokonenurkka sellaisessa paikassa jossa vetää ihan hirveästi, täytyy mennä laittamaan lisää päälle. Jos vaikka keittelisi teetä:) Oliskohan kaapissa jotain hyvää...

:) Elisa
 
Jaaha, enää 13 tätivierailua jäljellä! Olipas mukavaa kun oli lomaa, makasin ihan äksänä koko viikon kotona, mutta karu todellisuus kutsuu taas. Ajattelin kyllä käydä tänään kaupungilla ostaa muutaman napin kun sain taas yhden pienen neuleen väännettyä, heheh.

Minä asun täällä keskemmällä Suomea, pikkuhiljaa on kevät tännekin alkanut löytää. Kummasti on lumet saaneet kyytiä, vaikka vielähän tuolla on monen metrin kekoja paikoitellen... mutta tiet sentään alkaa olla jo sulaneet! Kohta alkaa sitten se hiekan pölinä, heh. Pitäis varmaan pistää jo toppavaatteet jemmaan ensi vuotta odottelemaan ja kaivaa kevättakkeja ja kenkiä esille. Olisipa vähän rahaa niin voisi ostaa kaupungilta jotain kivaa keväisempää itselleen...

Kaupunki kutsuu! Mukavaa kevättä! :o)
 
Heippa!!

Ihanaa tosiaan kun kevät tulee tai on tullut!! :D Mä asun tääällä Hämeessä ja lunta ei paljoa enää näy!!

Meillä poika on alkanut nukkumaan kunnon päikkäreitä, noin klo 12-15, mutta sen aikana ei voi lähteä mihinkään kävelemään, koska heti herra herää. Eli poika nukkuu vaunuissa takapihalla 3h ja äiti istuu sisällä, vaikka ulkona olisi kuinka aurinkoista..... :( Tämäkin oli muuten semmonen juttu joka tuli mulle ihan täytenä yllärinä!!!Kun olin raskaana niin ajattelin että jihuu, sitten kesällä työntelen vaan vaunuja auringonpaisteessa ja linnut visertää jne. Ehei....joka kerta kun auto suhauttaa ohi tai vastaan tulee kovaäänisiä kävelijöitä tai mun puhelin soi jne. Niin johan rävähtää silmät auki!!!!Että se siitä...

No onpahan ainakin aikaa laittaa vähän kotia kuntoon, jos ei muuten huvita...niin ja surffailla netissä... :D

Vauvakuume on hieman laantunut, kun odottelen kesää ja jos vaikka pääsis vähän terassille. Viime kesänä kun oli vielä imetykset käynnissä, niin ei voinut, eikä kyllä olisi jaksanutkaan. Mutta nyt kun herra on ens kuussa jo VUODEN, yhyy.., niin mummille vaan hoitoon ja vähän miehen kanssa aikaa viettämään!!!

Ollaan varattu elokuulle lemmenmatka, ihan vain perjantaista sunnnuntaihin...siellä ajattelin vielä vähän siideriä maistella ,mutta jospa sitten saisin miehen houkuteltua vauvapuuhiinkin!!!

Eli vuoden päästä voisi olla jo pikkukakkonen sylkyssä....IHANAAAA!!! :D

Ainoo mikä vähän hirvittää on se, että mitä jos esikoinen ei sillon vieläkään nuku öitä...kuinka sitten jaksan herätä imettämään ja silittämään...huh....no onhan siihen vielä aikaa.....jospa se tästä...hih, vaikka niin on kyllä jo 11kk sanottu..... :D

ILOISTA KEVÄTTÄ!!

Olispa vähän hauskaa olla samaanaikaan odotuspuolella... ;)

Koskas te muut aloittekaan ehkä yrittään?!
 
Heippa taas:)

Ajattelin jo että meidän ketju on ihan kuollut, mutta ei sentään:) Niin se pääsiäisen muutaman päivän loma taas meni, sopivassa suhteessa tuli saatua aurinkoa ja köllöttelyä, ja kai se kesän tulo on uskottava kun kesakot on alkaneet rynnäkkönsä mun nenälle:)

Taas on yhdet menkat takana, vielä noin kahdet-kolmettoista.. eli siis ensi vuoden huhti- tai pikemmin toukokuussa alkaa yritys, vissiin sekä mulla että inkulla. Vuosi aikaa kuumeilla, se on pitkä aika se! Alkuperäisten suunnitelmien mukaan meidän yritys olisi alkanut neljän kuukauden kuluttua:( Parempi olla sitä miettimättä, tulee vain harmistus. Nyt oikeastaan enemmän harmittaa miehen poissaolo (myös häntä itseään, on sen verran paska keikka) kuin yrityksen lykkäys. Ei se vuosi ole oikeastaan niin hirveän pitkä aika, siinä voi keksiä vaikka mitä kivaa, ja kun tosiaan sukuun tulee muita pikkuisia syksyllä, niin voi sitten alkaa niitä pikkuvaatteita tehdä kun on mallinukkekin saapuvilla:)

Samat on mietteet kuin viimeksikin, eli tässä on kylmä ja voi kun olis jotain hyvää.. aika säälittävää, ja kaiken lisäksi on talven aikana päässyt pari-kolme kiloa tulemaan lisää, aika vähän mutta silti ylimääräistä. Just sen verran että syksyllä ostettujen tosi makeitten kesähousujen vyötärön päälle jää kelluke makaamaan. Höh.

Jos vaikka kampaisi tukkansa ja ajattelisi töihin lähtöä. Pääsi tuossa vähän pöllyyntymään aamulla;)

Hauskaa viikkoa!

Elisa
 
Tulisin mielelläni tähän ketjuun – kun en muutakaan sopivaa joukkoa löytänyt johon identifioida itseni :)

Muutama sana minusta: valitsin nimimerkiksi Justiinan: ainakin luonteen äkkipikaisuus ja peräänantamattomuus lähipiirin mukaan viittaa justiinamaisuuteen. Sekä hyvässä, että pahassa.

En ole varsinaisesti ’haaveilija’, enemminkin haaveilusta haaveilija. Miehellä vauvakuume on kova mutta minullapa se ei ole herännyt. Olen hieman yli 30, elämäntilanne niin tasapainossa kuin voi, joten jos perheenlisäystä haluaa, sitä kai pitäisi pikkuhiljaa ruveta hankkimaan. Mutta…

Ja tämän suuren MUTTA –sanan takia olen muutaman kuukauden hengaillut täällä ulkopuolisena lueskelemassa muiden mietteitä ja kokemuksia. En toki oleta, että voisin vain seurata jonkun esimerkkiä: itsehän on kunkin omasta elämästään päätettävä, mutta alkoi tuntua, että nyt tarvitaan jonkinlaista henkistä tukea ja mahdollisuutta purkaa turhautuneisuuttaan, ilojaan ja surujaan sanoiksi muidenkin kuin oman miehen kanssa.

Aurinkoista kevättä!

Justiina
 
Täällä myös eräs hiukan yli kolmekymppinen, ja alkaa paniikki jo iskeä, koska vauvakuumeesta ei ole minulla tietoakaan. Mies kyllä haluaisi, mutta itsestäni en tiedä. Todella kurjaa kun pitäisi tehdä päätoksiä jotka tuntuvat liian suurilta minulle. :(
 
Ihan sama tilanne - ja sama paniikki. Vauvakuumesta ei ole tietokaan, mies potee sitä sitten minunkin edestäni. Ja eniten juuri pelottaa juuri tuo päätöksen koko: kaikesta muusta tässä maailmassa pääsee eroon jos homma ei toimi, mutta lapsesta ei. Tarkoitan siis sitä, että joskus on tullut tuskailtua isojenkin päätösten parissa, mutta aina on voinut lohduttautua sillä, että voi vaihtaa työpaikkaa ellei viihdykään, asuntoa jos ei tykkää, jopa miestä jos oikein koville ottaa - mutta lapsi. Sitäpä et voikaan palauttaa. En usko että äitinä niin tietenkään enää haluaisikaan, mutta haluanko ylipäänsä sellaiseen tilanteeseen? Apua!
 
Mulla ei koskaan ollut vauvakuumetta...mulle oltiin sanottu joskus että en välttämättä voi koskaan saada lapsia, koska menkkani ei ole koskaan tulleet säännöllisesti....NO sitten menin naimisiin, ja rupesimme mieheni kanssa miettimään että mites ne lapset....Silloin jätin pillerit pois, joita olin syönyt...ainakin 5 vuotta....ja ajattelimme että tässähän sitten kestää ennen kuin oon edes raskaana, josko koskaan edes siis tulen raskaaksi....

Kun olin syönyt viimeisen pillerin, tuli menkat ihan normaalisti, MUTTA sen jälkeen en niitä nähnytkään, ennen kuin yli vuosi sen jälkeen kun vauvamme olikin jo 6kk!!!!

Me oltiin molemmat mun miehen kanssa ihan paniikissa, enkä uskonut edes olevani raskaana ennen kuin mahani oli niin iso että en pystynyt liikkumaan ja herra potki mua virtsrakkoon niin että pissat meinasi housuun tulla!! :D Mieheni jatkoi myös juhlimista aika tavalla, eikä ymmärtänyt miksi en nyt jaksakkaan olla hänen kanssaa baarissa......JOTEN MEILLE VAUVAN TULO OLI KAAMEA SHOKKI, JA VIELÄ KUN HERRA HUUSI 3KK MELKEIN PUTKEEN....Niin oltiin ihan kuolleita....

mutta.....uskottekos että tällä hetkellä olemme tosi onnellisia ja meistä on muodostunut ihan oikea PERHE...en osaa edes kuvitella elämää ilman esikoistamme ja ilman häntä emme lähde mihinkään....Muutaman kerran (11kk) aikana olemme jättäneet hänet yöhoitoon ja menneet yhdessä tuulettumaan, mutta siinä kaikki.....On ihana katsoa kuinka poika saa isän nauramaan, suukottamaan ja halaamaan....Kuinka innoissaan molemmat ovat kun isä tulee töistä kotiin....Ja kuinka ihanaa oli kun herra oppi sanomaan ""äiti""

Kun poika syntyi, oli meillä tositositosi vaikeeta...ja oikeesti, kauheeelta tuntuu sanoa, mutta salaa ajattelin välillä, että mitä sitä oikein tuli tehtyä!!!Nyt en antaisi päivääkään pois ja olen niiiin onnellinen kun saan olla äiti!!! :D

Joten kyllä, elämä muuttuu ja paljon!!!Mutta se myös antaa tuhat kertaa enemmän iloa, onnea ja ihania uusia tuntemuksia, kuten millaista on olla äiti....

Kerranhan me täällä vain ollaan, joten kyllä mun mielestä äidiksi tulemisen riski kannattaa ottaa, jos vain siihen on mahdollisuus!!! :)

Mä täällä vauvakuumeilen kauheesti jo toisesta, mutta mies ei edelleenkään ole vielä lämmennyt asialle....se muuten kertoo mun mielestä aika paljon siitä, miten meillä vauva-aika on mennyt.... :( Mutta syksyä se on mulle lupaillut....kun vain malttaisi sinne asti.....
 
Kiitos kertomuksestasi - aikamoista. Mutta niin kai se elämä heittelee joskus. Oli myös positiivista lukea, että asiat ovat kääntyneet hyvään suuntaan.

Jotenkin silti epäilyttää, arveluttaa, pelottaa.

Huolettaa myös, ettei mies ehkä sittenkään oikein ymmärrä mitä raskaus, synnytys ja seuraavat 18 vuotta (ja enemmän) oikeasti tarkoittaa. Tosin ymmärränkö itsekään? Jospa mies on yltiöpositiivinen ja minä yltiönegatiivinen? Mutta kun yleensä asioiden suhteen ole suorastaan naurettavan optimistinen sinisilmäisyyteen saakka?

Ja loppuun vielä katkeraa tilitystä: mikä oikeus miehellä on kinuta lasta kun suurimman taakan kaikesta kantaa nainen?
 
Heissan:) tässä meidän vauvakuumehistoriaa..

Kun pian kuutisen vuotta sitten tavattiin, mieheni oli sitä mieltä, että hän ei sitten aio naimisiin, eikä mitään lapsia ollut tosiaankaan hinkumassa, pikemmin päinvastoin. Piti kyllä lapsista, mutta äitisä oli perhepäivähoitaja, ja oli saanut ""auttaa"" aika riittävästi. Ei mennyt kuin pari vuotta kun hän alkoi potea vauvakuumetta, eikä se sen koommin ole loppunut.

Itse harasin vastaan. En voinut tajuta, miksi pitäisi haluta lapsia- pidän lapsista, mutta koska en kokenut minkäänlaista halua niiden saamiseen ja kasvattamiseen, en katsonut velvollisuudekseni leikkiä että niitä haluan. Oli jotenkin vajavainen olo, ikään kuin naisen kuuluisi haluta omia lapsia. Jouduin selittelemään vauvakuumeen puutettani, juuri nuo sitoutumisasiat tuntuivat raskailta- kun on ollun yhdessä x vuotta, ja siinä ajassa jo ihminen muutttuu paljon, niin mitä sitten ne tulevat 20, miten niistä voi tietää tai päättää miten ne menevät?! Tai edes päättää yrittää semmoisen ajanjakson suhteen mitään, hyvä kun olen elänyt sen vertaa!!

Niin meni muutama vuosi. Ensimmäiset vauvakuumeen merkit olivat vaatimattomia miltähän tuntuis olla raskaana-pohdintoja. Kuvittelin joskus sen jopa aika mukavaksi. Sitten vain yhtäkkiä PAM! se alkoi viime keväänä. En oikein osaa selittää mitä tapahtui, kukaan lähipiirissäni ei saanut lapsia tai vastaavaa, eikä aiheesta käydyissä keskusteluissakaan tapahtunut mitään. Aloin vain haluta saada omaa lasta. Nyt sitten olen näiden olosuhteiden pakosta tuota toteutusta lykännyt, ja tässä lykkyajassa ehtinyt pohtia montaa kanttia- joskus jopa inhoan raskaanaoloajatusta oikein antaumuksella, haaveillakseni siitä taas hetken päästä. Sellaista vuoristorataa..

Joten tosiaan tiedän tuon -minun tapauksessani-välivaiheen jossa Justiina olet. Ei siihen mitään poppaskonstia ole, mutta kuten olet lukiessasi huomannut, täällä on lupa kiukutella ja turhautua rauhassa:)

Ja vielä tuosta ymmärtämyksestä: Luulenpa että biologia on niin nerokasta, että se sitoumus syntyy hormoni- ja kiintymysavusteisesti sitten luonnostaan, vaikkei ymmärrystä sen paremmin etukäteen olisikaan. Ok, miehiltä on päässyt kaikenlaista synnytyssaleissa ja muualtakin, mistä tyhmempikin tajuaa ettei esim. synnytyksen homma ole itse koettua, mutta ehkä saattaa osata sitten sellaista mitä me emme? Vai mistä ne kaikki kivaa-puuhaa-lapselle-isät oiken tulevat, kun naiset antavat organisaattorihirmuminänsä velloa vaikka mielummin itsekin olisivat vähän velmumpia?
 
Moikka!!

Taas täällä.....oli ihan pakko kirjoittaa KOSKA.....OON IHAN PANIIKISSA!!!!Tänään oltiin mummolassa kylässä ja suunniteltiin yhteisreissua ulkomaille ens vuonna....NO...mieheni sitten meni siinä sanomaan, että jos meillä onkin toinen siinä vaiheessa, niin sitten me ei kyllä lähdetä!!!Ei se vielä mitään, mutta kun autossa hän ilmoitti että pitäiskö tänään illalla tehdä yksi uusi vauvvva, niiin MEINASIN PENKILTÄ PUDOTA!!!!

Nyt sitten on lätkämatsi menossa telkasta, ja hih....tosiaan...sen jälkeen olemme tekemässä vauvvvaaa!!!!APUAAA!!!En sittenkään oo ihan varma....onpas hullua....kun tiesin että mies ei halua....niin oli jotenkin helppo kuumeilla...mutta nyt......

NO OLISI OIKEESTI IHAN SULA MAHDOTTOMUUS ETTÄ TULISIN NYT RASKAAKSI....koska mulla pitäis maanantaina alkaa menkat.....Joten ehkä mun on turha panikoida.... :D

Muuten Elisa.....anteeksi kun kysyn uudestaan, mutta en jaksa kelata viestejä taaksepäin..Miksi vasta ens keväänä?Etkö voisi olla jo siinä vaiheessa raskaana, kun miehesi lähtee ulkomaille?Ajoittaisitte niin että hän tulisi sitten pari kuukautta ennen synntystä kotiin.. ;) Vai kuulostaako hullulta.....on vaan jotenkin surullista lukea, että on ns. pakko odottaa...kun toiset ei välttämättä juuri halua ollenkaan....

jotta ette muuten vaaaan mieti kuinka nuori olen ja nyt jo naimisissa ja toista tekemässä (anteeksi epäluuloisuuteni, mutta olen hyvinkin usein törmännyt tähän....) NIIN olemme tunteneet/seurustelleet mieheni kanssa jo 10vuotta!!!Viimeiset 5 vuotta IHAN OIKEESTI.... :D Sitä ennen 5 vuotta ennemmän ja vähemmän... :)

Kirjoittelemisiiiin!!
 
Heippa!! Ja onneksi olkoon @nna, mahtavaa! Juuri kun ongelma oli tuskaisimmillaan, mies käänsikin päänsä-- ota noista selvää:)

Suunnitelmamme on juuri se mitä ehdotitkin, mutta miehen reisu on heinäkuusta 07 tammikuulle 08. Eli siksi:( Vähän hirvittää olla masun kanssa yksin, jos yritys tuottaa tulosta, mutta se on kuitenkin se mitä yritämme. Haaveissa on useampi lapsi, ja vaikka vauvakuume onkin minulle uusi tuttavuus, olen kuitenkin aina ajatellut saavani lapset nuorena, viimeisenkin kolmekymppisenä. Joten kiirettähän tässä pukkaa:)

Yrityksen aloitus siis oikeastaan olisi pakosti vasta toukokuussa 07, koska JOS sattuisi nappaamaan kerrasta, haluan että mies on kotona ennen synnytystä. Ja toisaalta, jos ei nappaakaan ennen kuin hän lähtee, .... no, turha niitä on nyt vielä miettiä. Ja kaipa se ainakin edes joskus kotona pääsee käymään.. jolloin päästään just siihen tilanteeseen että ""älä vielä tuu kun mun ovis ei oo vielä"" :P

Kohtapuoliinhan se lätkämatsikin jo loppuu, joten antoisaa iltaa teille;) Mitäs noista kiertopäivistä, pitäähän sitä harjoitella!
 
Ohoo, täällä on joku jo päässy tositoimiin, jipii!! Itsellä olisi tarkoitus siis aloitella vasta huhti-toukokuun taipeessa 2007. ...Pitkä aika, mutta aikalailla pakollinen, ja onneksi koulu on niin täyspäiväisesti työllistävä, ettei ajatus omasta vauvasta tähän sekaan edes kuulosta hyvälle. Lähellä sekoamista tässä on jo muutenkin. :)

Minulla alkoi vauvakuume nostella päätään ekaa kertaa joskus pari-kolme vuotta takaperin, alkoi hetkeksi ja hävisi samantien. Myös minulla, niinkuin aika monella muullakin, ajatus alkoi siitä että olisikohan kiva olla raskaana... Nuorempana minäkään en välittänyt mainittavasti ajatuksesta lapsista, ja mietin miksi mulla ei ole vauvakuumetta kun jotkut vääntää jo tenavia urakalla. Kunnolla tämä kuumeilu iski vasta vuoden vaihteessa, ja ihan puskan takaa! Varmasti suurin syy tähän on mieheni, joka on leikin varjolla aina sillointällöin 'manipuloinut' minua vaivihkaa kaikilla pienillä heitoilla ja mielellään pohti lasten nimiä kanssani ilman ahdistuksen häivääkään. Aiemmassa pitkässä parisuhteessani mies ei halunnut sitoutua edes yhteen naiseen vielä kolmikymppisenäkään, niin sitä kai vaan oppi turruttamaan omat haaveensa. Sitten kun tosiaan vastoin kaikkia todennäköisyyksiä onnistuin ""vielä tässä iässä"" löytämään itselleni unelmieni oman rakkaan, niin eipä tuo liene ihme että vähän sai vauvakuumeilukin vauhtia. Pitää vaan nyt odottaa koulu-urakan vähenemistä (eipä silti, tällä stressimäärällä ei varmaan edes tulisi raskaaksi...) ja sitä että aikaa hieman kuluu niin ei tulevat mummot saa slaagia. :D
 
Juuri tuollaista 'välivaihetta' tää kai on. Väliin sitä miettii, että mitä jos - ja useimmiten tekee mieli huuta, ei helvetti, ei ikinä ;)

Eniten kai rassaakin tuo miehen vauvakuume. Kyllä yrittää vakuutella ettei halua painostaa ja kyllä hänkin voi kuvitella elävänsä ilman lapsia mutta OLISHAN se lapsi ihan kauhea kiva ja... Multa menee hermot totaalisesti välillä kun herra ihailee jokaikistä vastaantulevaa vaaleanpunaista nyyttiä.
En tiedä onko kellekään tuttua moinen mustasukkaisuus, mutta itseni tekee kyllä välillä mieli huutaa, että entäs minä?

Ihan kyllä hyvä kuulla, että joku muukin on ajatellut raskaanaolosta myös inhottavana. Mua parhainpinakin hetkinä kammottaa ajatus, ja pahinpina inhottaa niin että melkein voin pahoin ajatuksestakin. Voisin adoptoida jo ihan pelkästään siksi ettei tarvitsisi olla raskaana tai, se vielä pahempi: synnyttää... Voisikin olla vaikka pari vuotta jossain koomassa kunnes se lapsi on sellainen parivuotias, ei tarvitisisi elää näitä raskauksia ja imetyksiä ja vaippoja sun muita joihin en todellakaan koe olevani valmis.

Mä en ymmärrä miten mikään parisuhde kestää raskausaikaa ja vauva-aikaa: ja tässähän se kai on se mun kolmas iso MUTTA: pelkään menettäväni miehen ja onnellisen parisuhteen vauvan takia.

Ja lopuksi vielä pieni turhautuminen ennen viikonloppua (jolloin, ihanaa, ei ole mitään suunnitelmia, voidaan vaan olla ja loikoa). Olen kontrollifriikki ja jos lähtisin tälle vauvalinjalle, niin senhän pitäisi olla ihan täydellistä ja pitäisi oikein uhkua odottavna onnea ja intoa ja ties mitä. Mutta mitä jos vain inhoankin joka hetkeä, saan kaikki mahdolliset raskausajan vaivat riesoikseni ja olen jo loppuun stressattu ENNEN kuin se pahin edes alkaakaan? Ja pilaan samalla miehenkin ilon ja syyllistän häntä joka hetkestä kun kärsin...

No niin, aurinko paistaa taas joten hauskaa viikonloppua kaikille - kaikesta huolimatta, ja hyviä vointeja!
 
Vahingossa törmäsin tähän ketjuun. Olen jo joitakin kuukausia enemmän tai vähemmän säännöllisen epäsäännöllisesti lueskellut näitä palstoja, lähinnä kai masokistisen itsetuhoisena. Yrittänyt vakuuttaa itseäni ettei se olekaan niin hirveätä (lopullista, näännyttävää, silkkaa loputonta kurjuutta) saada lapsi.

Minunkin ongelmani kiteytyy ’vauvapelkoon’ ja miehen vauvakuumeeseen. En vain osaa olla niinkään optimistinen kuin Tiina tai Justiina. Enkä yhtä analyyttinen, viisas ja empaattinenkaan. Tunnen olevani umpikujassa, loppuun palanut, surkea, onneton, vihainen ja katkera koko, tai ainakin puolelle, maailmalle.

Mies haluaa lapsen. Todella haluaa lapsen. Miten hän voi sanoa rakastavansa minua jos kohtuni on hänelle tärkeämpi kuin minä? Minä rakastan häntä, en hänen suvunjatkamiskykyään. Mutta voiko rakkaus edes olla aitoa tai perustua mihinkään aitoon ja kestävään jos mielipiteet menevät näin ristiin näin isossa asiassa? Aargh, nyt epäilen jo sen ainoan asian paikkansa pitävyyttä, johon olen voinut luottaa kuin kallioon.

Miten minä, fiksu nainen, olen joutunutkin tällaiseen umpikujaan.
 
Voi pläääh! En jaksais enää yhtään tuota koulua. Siinähän oliskin tosi hyvä tekosyy ruveta äippäilemään, saisi vuoden tauon, hehehe. ;) Onneksi enää kuukausi!

Minä olen täällä pienessä päässäni pohtinut, että josko jättäisi ne pillerit sitten pois jo joskus helmikuussa tms, niin että olisi sitten pari-kolme kuukautta aikaa kropalla toipua normaaliin elämään, ja samallahan sitä vähän itsekin saisi perehtyä ""luomuminään"". Nuo minun pillerit kun estää ovulaation, niin ei voi paljon oviksia bongailla ennen sitä. :D ...Ja ei tartte sitten pistää kaikkia pillerinjättöoireita kuvitellun raskauden piikkiin, ja pettyä katkerasti. Niin, ja sittenhän olisi enää 10 pillerilappua jäljellä! :)

Kohta tulee vappukin, mielestäni vuoden paras juhlapäivä! Voi kun vaan säät suosisi niinkuin nyt, aivan huippukelit täällä. Vappuna täytyy saada nauttia siideri parvekkeella ja ostaa lihapiirakka kaupungilta. (Erikoiset vapputavat minulla...)

Ajatteles Elisa, vuoden päästä meillä on kaiken maailman greippimehut ja foolihapot kotona, ja kuumeillaan tuolla jossain viikon 18 (tms) jännääjissä!
 
sinäpä sen sanoit! Näin tänään ekat leskenlehdet, joten siinä sitten on merkkiä ensi keväälle: kun pientareilla näkyy keltaista, on aika.. :)

Tuli yllättäen lomapäiväkun sovitut peruuntui, aurinko ei sulojaan säästele, leppoisaa on. Parin viikon päästä on yksi ei-ihan-pakollinen tentti, muuten kyllä jo kesäloman odottelua tämä olo.

Musta on tosi hienoa, että tähän ketjuun on löytänyt tiensä uusia järkeviä ihmisiä, joita ei hävetä sanoa ääneen että pelottaa, että ei voi olla mahdollista voida kontrolloida tai ennustaa miten tuleva menee. Kaikki lienemme samaa mieltä että pari-kolmekymppisen aikuisen naisen suurin elämänheilauttaja on mahdollinen lapsi, joten on tosi hyvä että siitä voi puhua muutenkin kuin ihannoiden.

Itseäni nyt juuri kovin usein pelota eikä inhotakaan, mutta kammoksun näitä ""hyvän äidin"" vaatimuksia- ei siis niitä oikeita, vastuullisuus ja kasvattajana olo, eikä edes imetys- jne, jotka on pelkästään biologiasta kiinni ja joihin ei siis voi omalla paremmuudellaan vaikuttaa- vaan siitä, että ""pitäsi"" sitten olla kiinnostunut
muiden vauvoista
muiden synnytyksistä
muiden kivuista ja vaivoista
kivoista rattaiden väreistä
tehokkuudesta- (mummoni muuten väittää, että nykylapsien kärsimättömyys johtuu mikroaaltouunista: entisaikaan lapset oppivat odottamaan ruokaansa niin kauan kuin tulen virittely ja kattilan lämpiäminen kestivät)
kulutushyödykkeistä, sekä sellaisista joista on oikeasti hyötyä että keksittyihin tarpeisiin
jne, jne.
ja kaikista inhottavin: vaikka lapsista ei ole puhuttu muualle kuin tänne ja yhdelle erittäin hyvälle ystävälle, jo pelkän naimisiinmenon perusteella ihmiset (siis mun ikäiset, lapsettomat) katsovat oikeudekseen kysellä meidän lapsisuunnitelmista ihan suoraan, kuin se olisi normaaleja kuulumisia. Sehän on yksi salaisimmista, tärkeimmistä ja ennaltaennustamattomimmista haaveista, ei sitä noin vaan kysellä!!! Helvetti, tulevan elämämme ratkaisevin asia, ja siitä heitellään kysymyksiä kuin se olisi joku kiva matto!! --joten se inhokkiaspekti on se, että kun se on tällaista nyt, niin mites sitten kun lapsi on tuloillaan? Kyseleekö ne sitten mun hormoneista, tukiliiveistä, seksielämästä, rintsikoista, maitolapuista?

Huoh. Ja mä kun vain haluaisin sellaiseksi suht peruskuvioissa pyörivän perheen äidiksi.

Tulihan taas. Onneksi olette täällä:)
 
Heipä taas!

Upea keväinen viikonloppu takana, vähän ankeaa sulkeutua sisätiloihin näin hienolla säällä - kesäloma saisi puolestani alkaa vaikka heti.

Pakko oli kommentoida Elisalle tuota 'hyvän äidin vaatimuksia'. Liippasi niin läheltä omaa itseä tuo, tosin eri tavalla. Tuntuu jotenkin ahdistavalta, siis kaiken muun ahdistuksen lisäksi vielä, että ympäristö asettaa - ja minä asetan myös ihan huomaamattani, itselleni valtavia paineita 'pärjätä' myös tällä elämän alueella. Pitäisi olla huippu sitä ja huippu tätä ja vielä huippuäitikin. Eikä saisi ainakaan valittaa ettei muka jaksa ja pysty.

Viikonloppuna keskusteltiin taas kotona tästä vauva-asiasta - mistäs muustakaan nykyisin, huoh. Havahduin siihen, että osa vastustuksestani ja 'kammostani' tulee siitä, että sitten JOS lapsen päättäisi hankkia pitäisi kaiken tietenkin olla täydellistä: onnellinen odotus, hieno synnytyskokemus, ihana vauva-aika - ja pelkään surkeasti epäonnistuvani. Otan toki HALLITTUJA riskejä esim. työelämässä mutta raskaus, synnytys ja muu on biologiaa, jossa hallittuja riskejä ei kai olekaan ja kontrollifriikille on kauhea ajatus joutua luopumaan kontrollista.

Enemmän kuin omaa pettymystä epäonnistumisestani äitinä pelkään miehen pettymystä. Ennen kaikkea siitä näkökulmasta, että kun hän niin kovasti haluaa isäksi ja pitää lapsista ja olisi todennäköisesti loistava isä, pelkään että minä marisen, kiukuttelen ja olen väsynyt, kiukkuinen akka raskauden ensipahoinvoinnista siihen asti kun lapsi muuttaa kotoa - ja pilaan siis samalla miehenkin onnen.

Voi kun osaisi vaan ottaa rennosti ja antaa asioiden tulla ja tapahtua omalla painollaan.
 
Heippa kaikki, taas!
Aavistan Justiina kyllä miltä tuo kontrollin menettämisen pelko tuntuu, sillä itse painiskelin kontrollointitarpeeni kanssa joku vuosi sitten, ja voitin. Tulin siihen tulokseen, että ensinnäkin on asioita joita minun ei pidäkään voida kontrolloida, kuten biologiset asiat Toisekseen sosiaaliset paineet, joita luon enimmäkseen itse- ratkaisevaa ei ole se , mitä joku tyhmä sukulainen sanoo, vaan se, mitä se minussa herättää ja MIKSI. Jos siis harmistun tyhmyyksistä, joita joku muu tekee, minun pitää oppia hyväksymään se, että en voi kontrolloida sitä että minua se harmittaa. Ei minun tarvitse tietää parhaiten, muilla voi olla parempaa ja oikeampaa tietoa, tai kokemusta joka voisi minullekin sopia. Yksi pahimmista on suhtautuminen niihin, joihin nähden olen aina ollut iso ja tietävä- nuoremmat sisarukseni.

Juttu erikseen on tämä ns elämänhallinta. Täytyy vain luottaa siihen, että mies todella kantaa osuutensa- ei se, vaan se että ANNAN hänen kantaa osuutensa niin vauvasta kuin muussa elämässäkin.

Ja vielä on sekin. että täydellisyysvaateita tulee vain niistä asioista, jotka katsoo täydellistäviksi. Pohdi vähän aikaa vaikka siivousta, ja toteat, että himosiivous ei sinua täydelliseksi tee. Sen sijaan voi yrittää silmäillä villakoiria tuttavallisesti ja pohtia, koskas sitä olisi mukava lattiaa pyyhkäistä niin että siitä saa jotain- vaikka puuhailoa tai hyötyliikuntaa, tai puhtaan jumppa-alustan. Samalla tavalla voi järkeillä ,tekeekö kivanväriset rattaat sinusta oikeasti jotenkin paremman äidin, onko niillä väliä. Ja sitten ne asiat vauvan kanssa, jotka ovat oikeasti tärkeitä- no, niistähän suurin osa on juuri sitä biologiaa, joten niiden suhteen on just niin täydellinen kuin vain on. Siihen ei voi vaikuttaa.

huh, kun luin mitä juuri kirjoitin- kamalaa lässytystä, mutta tuon paremmin en osaa asiaa ilmaista. Noin yritän itse itseäni ojennella, ja miehestä on kyllä apua- hän antaa mun olla heikko, koska ymmärtää että tarvitsen sitä kokemusta. Se on minulle uusi, kun aina olen yrittänyt olla viisas ja vahva.

Olipas syvälistä taas. Ei muuta kun öitä kaikille!

Elisa
 
Kiitos taas ymmärtämyksestä! :)

Olen omissa pohdinnoissa päässyt hipaisemaan, mikä on jo valtava edistysaskel, juuri noita asioita - etpä uskokaan miten hyvältä tuntuu kun joku muu sanoo ne myös ääneen (tai kirjoittaa, sanoo saivartelija).

Viimeinen ajatuksesi ravisteli sopivasti hereille näin aamutuimaan: ""hän antaa mun olla heikko, koska ymmärtää että tarvitsen sitä kokemusta. Se on minulle uusi, kun aina olen yrittänyt olla viisas ja vahva."" Enpä olekaan asiaa tuosta näkökulmasta hoksannut ajatella. Tosiaan, minäkin kahden nuoremman ikiviisas isosisko, ja muutenkin ehkä luonteeltani 'pärjääjä' en ole koskaan osannut/uskaltanut ajatella että jossain asioissa voi ja saa olla heikko. Mutta ennen kaikkea, että sekin on nimenomaa uusi kokemus ja asia joka pitää opetella, ei pelkästään kammottava katastrofi!

Mihinköhän tämä kaikki pohdiskelu vielä päätykään? ;)

Auringonpaistetta kaikille!
 
Pöh, iski sitten joku jättiräkätauti minuun, kiitos varmaan katupölyn. Kuume hyökkää heti kun ulkona näyttää nenäänsä (koulumatkalla...) ja allergialääkkeistäkään ei tunnu olevan apua. ...ja pari tenttiä olisi ihan kohta... :(

Minunkin pitää tunnustaa, että minäkin varmaan kuuluisin tuohon ""huono äiti -kategoriaan"" joittenkin äippien laatiman linjauksen mukaan. Minä en ole koskaan ollut oikein mikään yli-innokas lapsi-ihminen, lapsenakin leikin aina nalleilla nukkejen sijaan... :) Useimmat kavereiden lapsista on aivan tosi ihania, mutta en minä vaan ymmärrä miten oikeasti joku jaksaa ihailla kaikkia vastaan tulevia tuntemattomia lapsia. Eihän siinä ehtisi muuta tehdäkään! Enkä minä jaksa aina olla kiinnostunut leikkimään noidenkaan tuttavien lasten kanssa, jos olen kyläilemässä, ihan mukava joskus jutella aikuistenkin kanssa keskittyneesti... Samallaviisiin pidän kovasti eläimistäkin, mutta en minä kaikista niistäkään villiinny. Omat mussukat ovatkin sitten henki ja elämä. En tosiaan epäile hetkeäkään, etteikö omat lapset olisi sitten kaikki kaikessa, mutta välillä sitä tuntee ihan piston sydämessään kun ei jaksa kiinnostua puolituttujenkin lapsista (eikä kyllä aina niistä puolitutuista itsestäänkään, joten... :D )

Minusta osoittaa enemmän fiksuutta miettiä ja epäröidä onko valmis sellaiseen vastuuseen kuin lapsi, kuin päätäpahkaa siihen syöksyä. Vaikka nyt olenkin saanut sen verran rohkeutta kerättyä, että olisin siihen jo valmis ja miehellä sama homma, niin kyllä sitä vaan välillä huomaa kysyvänsä mieheltään, että ""tulisikohan minusta hyvä äiti..."" Ehkä sitä vaan tarttee välillä kuulla, että toisenkin mielestä kaikki olisi kohdallaan, ja toinenkin tosiaan haluaisi jo sen vauvan. Luulen kuitenkin, että yletön analysointi on turhaa, tuskin sitä koskaan voi noin ison asian kanssa päästä siihen pisteeseen, ettei oikeasti koskaan mieti pärjäämistään. Luotan siihen, että luonto hoitaa homman. Kyllähän sitä jo nyt tietää että kaikkensa lapsensa eteen aivan varmasti tulee tekemään, ja omissa silmissä juuri hän on täydellinen kaikkine virheineenkin!

Muuten minä en kyllä ole mitään yltiöpäisiä suorituspaineita äitiydestä vielä osannut kehittää -ihme kyllä sillä minäkin tunnustaudun noihin kontrollifriikkeihin ja hieman perfektionismiin taipuviin ihmisiin. Tarkoitan siis just noita mainitsemianne turhia täydelliset naiset -tyyppisiä juttuja, en oikeaa lapsesta huolehtimista. En vaan ole elävässä elämässä vielä tavannut sellaista pienten lasten äitiä, joka täyttäisi tuommoiset kriteerit oikeasti, niin en ole edes ajatellut että niin pitäisi olla -ennen kuin luin muutamaa keskustelupalstaa... (taisi olla vauvan hoito -palstalla muuten aika hyvä kokoelma kerättynä, nauratti hieman. :)) Vaan ehkäpä sekin maailma avautuisi sitten kun olisi se oma lapsi ja joku paheksuisi kaupan soseen syöttämistä tms, mutta tällä hetkellä minusta tuo ajatus tuntuu lähinnä huvittavalta.

No joo, mutta tämmöistä jaaritusta tällä kertaa. Menen peiton alle leikkimään Kierkegaardia. :)
 
Heippa tytöt!

Aurinko paistaa taas, ja eilen laskin kukkapenkistä kahdeksan tulppaaninnenää nousemasta. Kesä se siellä kurkistelee:)

Istuin tänään Sanomadtalon kahvilassa (helsingin kuuluisin vauvakahvila, jossa ymmärtääkseni ainakin joku täällä muodostuneista vauvaringeistä tapaa) ja taas ihmettelin, kun ei vieraiden vauvojen invaasio lähipöydissä saanut minkäänlaista tunteen paloa mussa aikaiseksi. Ihan somia ne oli, mutta ei mikään sydanalassa läikähtänyt. Ehkä ihan hyväkin, että välillä aatos lepää.

aatos.. voi kiesus. on taas runosuoni levällään.

Ihan tosi, inkku, mä kävin kanssa siellä vauvan hoidossa kurkistelemassa ja kyllä oli nämä täydelliset naiset liikenteessä! Ehkä eroa on myös tulotasossa: meidän tulot tulee olemaan hyvin pienet ja mun työt on sillälailla ripoteltu, että saas nähdä voinko pitää yhtään oikeaa lomaa sitten joskus, joten murheenaihetta jostain vaununväreistä ei pääse syntymään kun ei uusiin vaunuihin tule olemaan ylipäätäänkään varaa. Tai mihinkään ei-ihan -välttämättömään. Mutta samalla niukkuudella on meidät molemmat kasvatettu eikä kumpikaan ole siitä kärsinyt, joten eteenpäin sano mummo lumessa:)

Taidanpa lähteä näyttämään nenälleni ilta-aurinkoa! Adios:)
 

Yhteistyössä