Mä oon ihmetellyt jo pitempään sitä kun täälläkin äidit kyselee että voiko mul lapsella olla adhd tai asperger, ja sitten luetellaan oireita. Mun ymmärryksen mukaan adhd ja asperger eivät edes aiheuta samanlaisia oireita, nehän on ihan eri ääripäistä sairauksina muutenkin. Asperger on sisäänpäinkääntyvä hiljainen vetäytyvä tyyppi, ja adhd ryntäilee päättömästi eikä keskity mihinkään. Syy täytyy löytyä siitä että nää kaksi diagnoosia on nyt "muodissa" ja kielenpäällä, niin niitä sitten kuuluu epäillä vaikka oireet ei ois oikeen kumpaakaan.
Mun pikkuveljellä on asperger, ja mun miehen veljenpojalla taas adhd. En mä ajattelis heidän käyttäytymistään edes samana päivänä, niin erilaisia ovat. Miehen veljenpoika on oikea malliesimerkki adhd:sta, ja siitä ei kyllä jää mitään mietittävää onko pojalla se vai ei. Silti vanhempansa eivät ainakaan vielä ole edes vaatineet pojalle mitään diagnoosia, vaan ovat vaan panostaneet pojan kasvattamiseen hurjasti enemmän kuin esim. pikkuveljensä tarvitsee huomiota. Mun pikkuveljestä taas kesti aika pitkään saada se diagnoosi, koska hän ei suostu puhumaan ulkopuolisille MITÄÄN. Hän on nyt 17-vuotias, ja vasta muutaman vuoden hällä on ollut toi diagnoosi.
Mun miehellä on myös adhd, ja meillä on nyt reilu 2v poika. Hän on villi, touhukss, kova puhumaan ja huono kuuntelemaan. En silti ole kertaakaan miettinyt onkohan hällä adhd, vaikka tokihan se voi periytyä. Olen mieluummin sitä mieltä että poika on vilkas luonteeltaan, ja olemmekin pyrkineet panostamaan johdonmukaisuuteen ja syy-seuraus-suhteisiin pojan kasvattamisessa. Toki välillä mullakin nousee savu korvista tuon lapsen kanssa, mutta en silti ainakaan tässä vaiheessa edes harkitsis jatkossakaan vieväni poikaani mihinkään tutkimukseen.
Itse sain aikoinaan perusteettoman diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joka lopulta paljastuikin kilpirauhasen liikatoiminnaksi. Mä muistan kuinka surulliseksi mä tulin tosta diagnoosista, tuntui että se on leima otsassa joka pilaa mun loppuelämän. Pelkäsin ettei kukaan enää ota mua töihin tuoll sairaudenkuvalla, ja että koko elämäni heittää muutenkin häränpyllyä. Kovan aivopesun (päälääkärin taholta) aloin itsekin lopulta uskoa että mulla on masennus- ja maniakausia, ollut jo pidemmän aikaa lähihistoriaa tarkastellessa. Aloin siis lopulta itse toteuttamaan taudinkuvaa alitajuisesti, ja surin sairastumistani. Mä luulen että monet vanhemmat eivät edes mieti tätä puolta, vaan leimaamisesta huolimatta havittelevat lapsilleen diagnooseja. Ootteko tulleet ajatelleeksi että lapsen koulutkin saattaa mennä perseelleen siksi että oppii vetoamaan "sairauteensa" aina kun joku ei huvita? Mun miehellä ainakin on tuota tapaa, monesti hän vetoaa tietyissä asioissa adhd:seensa, eikä edes yritä itse ensin.
On helppoa nimetä joku sairaus, joka natsaa johonkin tiettyyn luonteenpiirteeseen tai käytöshäiriöön, ja uskon, että näiden kotidiagnoosien tekeminen ihan oikeasti helpottaa noiden vanhempien huolta lapsen käytöksestä - vaikka he sitten itsekin tajuaisivat, ettei kyse ehkä kuitenkaan ole mistään sairaudesta vaan ihan kotioloista tai kasvatuksesta. Ja täytyy muistaa, että joskus nuo kotidiagnoosit osuvat aivan oikeaankin, ja neuvolassa niitä kannattaisi kuunnella ainakin sillä puolella korvalla...