Tällaiset arkiset tilanteet ovat juuri niitä, missä ihmissuhdetaitoja kysytään molemmilta/kaikilta. Kun myönteinen tilanne saadaan muuttumaan lataukseltaan hyvinkin negatiiviseksi, voisi ajatella, ettei oikein osata. Pettymykset ja riita on varmaan aika tavallista, koska tunteiden ilmaisua ei osta, sitä ei ole opittu eikä opetettu.
tavallisissa tilanteissa huono, vajavainen tunneilmaisu saatetaan sivuuttaa neutraalina ilmiönä, ei edes reagoida. Mutta isompien tunteiden ja omakohtaisen koskettavuuden tilanteissa voivat reaktiot mennä pieleen, jos toisen tunneilmaisu tulkitaan väärin.
Voisi olettaa, ettei ap jostain syystä osannut ilmaista iloaan ja onnellisuuttaan siten, että mies olisi voinut tarttua noihin tunteisiin. Ihmisillä on kummallisia tapoja peitellä aitoa iloaan ja onneaan. vaikka onnistumisen tunne on kutkuttava ja se pitää päästää esiin, niin ilmaus voi olla häpeilevä, peittelevä, ironinen, toista arvottava ja vertaavaa, turhaan itseä korostava ja odotuksilla ladattu. Toisten pitäisi kunnioittaa, ihailla, ylistää, kiittää, onnitella ja vaikka mitä. Oheisviestintää on liikaa ja se voikin olla pahoin vääristynyttä, vaikkapa kilpailun avaus. Ilo ehkä pitäisi osat kertoa siten, että toinenkin sen ymmärtää iloksi eikä leveilyksi. Tässä tapauksessa tuo viimeksi mainittu viesti voi olla aika herkässä, koska toinen oli pettynyt aiemmin vastaavassa tilanteessa.
Tuolla toisaalla on keskustelua, miksi ystävä ei surussaan huomioinut ja siksi loukkasi. Siinä ei viestin kertoja, surullinen itkuinen oikeastaan antanut tunteistaan väärää viestiä, mutta ystävä tulkitsi tilanteen omista vinkkelistään siten, ettei saanut odottamaansa huomiota.
Ihmisten huomion tarve on valtava. Usein loukkaannutaan siitä, ettei tule huomioiduksi, toinen ei vastaa omiin sisällä oleviin odotuksiin. Eikä sitä aina voi välttää, mutta ehkäpä olisi hyvä ensin miettiä, mikä oli alkuperäinen TUNNE? Miten se ilmaistiin, suoraan, aidosti vai piilotetusti? Viesti on suora, jos sanoo olevansa iloinen ja onnellinen tai surullinen tai vihainen tai pettynyt, eikä tunne ole ristiriidassa tapahtuneeseen. Toista pitäisi silloin uskoa ja vastata siihen asianmukaisesti. Ihan tavalliset käytöstavat on opeteltavissa.
olen iloinen, surullinen puolestasi, Onnea, Otan osaa jne. Ellei ole varma, mitä tunnetta toinen haluaisi välittää, voisi ehkä kysyä, oletko onnellinen, oletko pettynyt. Silloin oma reaktio, oma pettymys tai se tavallinen kateus vielä ehdi tunkea väliin ja pilata heti vuorovaikutusta vähättelemällä, mitätöimällä, epäilemällä tai ties millä riidan ja pahan olon tunteella.
Eiköhän tuollaista käyttäytymistä ja itsehillintää voine opetella. Ruotsissa kuninkaallisten etikettien harjoittelu varmaan tähtää siihen, ettei vahingossakaan heti hiilllestytä, aleta siten haistatella ja lopulta miettiä, mikä meni pieleen, miten tuli mokattua? Tai kenen kuuluu pyytää anteeksi, jos kuuluu ja kuka oikein oli jutun pahis ja syyllinen kaikkeen?