Säälittääkö muita yksilapsiset perheet? :(

Mua huvittaa näissä keskusteluissa aina se että suurin osa perheistä on ensin ollut yksilapsisia perheitä, muuttuuko se elämä sitten paljon paremmaksi ja tuleeko vanhemmista parempia ihmisiä kun toinen lapsi syntyy?

Kyllä kaikkien pitääs pyrkiä saamaan aivan ensimmääsenä kaksoset niin ei olisi tuollaasia yhden lapsen perheitä ja kamalaa päänvaivaa ap:lla ja muilla. :xmas:

 

En jaksa lukea ketjua, vastaan vain otsikon kyssäriin;

Mua saattaa säälittää yksilapsiset perheet tietyissä tapauksissa.

Silloin, kun perheeseen toivotaan kovasti lisää lapsia, mutta niitä ei syystä tai toisesta tule. Se on surullista.

Silloin, kun perheen ainoa lapsi kuolee, ja vanhemmat jäävät paitsi vaille lastaan, myös vaille lapsenlapsia. Lapsuuden ystäväni menehtyi jokunen vuosi sitten, ja hänen vanhempiensa surun teki suurensuureksi paitsi oman lapsen kuolema myös se, että niitä toivottuja lapsenlapsiakaan ei koskaan tule.

Ja silloin, jos se yksilapsinen perhe olisi mun oma perhe.

 

Älä viitsi, tuo ei todellakaan pidä paikkaansa. Itse tunnen useampia ainoita lapsia, joita ei elämä ole pilannut. Mukaan lukien toki itseni

:hug:

"Mukaan lukien toki itseni " <- Niinpä niin.

He, joilla ei ole sisaruksia, eivät todellakaan ymmärrä mistä jääävät paitsi. Ja he joilla on sisaruksia, voivat toki halutessaan elää ilman sisaruksia, mutta aina ne siskot ja veljet silti ovat olemassa ja se on suuri rikkaus.

Kun vedotaan siihen, että on parempi että lapsi saa vanhempien jakamattoman huomion, niin ihan samalla tavalla jokainen sisarus saa oman osansa vanhemmiltaan. Rakkauden määrä ei jakaannu vaan se moninkertaistuu.

 

Silloin, kun perheen ainoa lapsi kuolee, ja vanhemmat jäävät paitsi vaille lastaan, myös vaille lapsenlapsia.

No, en tiedä onko tämä loppupeleissä mikään säälinaihe koska kukaan tiedä milloin kuolema tulee, ketä se vie ja kuinka monta kerrallaan.

 

No, en tiedä onko tämä loppupeleissä mikään säälinaihe koska kukaan tiedä milloin kuolema tulee, ketä se vie ja kuinka monta kerrallaan.

Ei tiedäkään, mutta jos kuolema kuitenkin lapsen korjaa niin muut lapset & lapsenlapset pitää elämän syrjässä kiinni.

Ja nimenomaan tuo asia nousi esille, kun lapsuudentoverin vanhempien kanssa heidän ainoan lapsensa kuolemasta juteltiin. Kun jäi ne lapsenlapsetkin saamatta.

 

En jaksa lukea ketjua, vastaan vain otsikon kyssäriin;

Mua saattaa säälittää yksilapsiset perheet tietyissä tapauksissa.

Silloin, kun perheeseen toivotaan kovasti lisää lapsia, mutta niitä ei syystä tai toisesta tule. Se on surullista.

Silloin, kun perheen ainoa lapsi kuolee, ja vanhemmat jäävät paitsi vaille lastaan, myös vaille lapsenlapsia. Lapsuuden ystäväni menehtyi jokunen vuosi sitten, ja hänen vanhempiensa surun teki suurensuureksi paitsi oman lapsen kuolema myös se, että niitä toivottuja lapsenlapsiakaan ei koskaan tule.

Ja silloin, jos se yksilapsinen perhe olisi mun oma perhe.

Yks yhteen ovat minun ajatukseni tämän tekstin kirjoittajan kanssa.

 

Ei tiedäkään, mutta jos kuolema kuitenkin lapsen korjaa niin muut lapset & lapsenlapset pitää elämän syrjässä kiinni.

Ja nimenomaan tuo asia nousi esille, kun lapsuudentoverin vanhempien kanssa heidän ainoan lapsensa kuolemasta juteltiin. Kun jäi ne lapsenlapsetkin saamatta.

Totta tuo, että muuta lapset pitävät paremmin elämän syrjässä kiinni, mutta kun oma lapsi kuolee, niin jokainen asia HÄNEN kanssaan jää kokematta. Oli sitten sisarruksia tai ei. Oman lapsen kuolema on sen suuruus luokan suru, että siinä on kuppi täynnä jo valimiiksi ääriään myöten. Tämän tiedän kokemuksesta.

 

Mun tuntemat ainoat lapset ovat kyllä kaikki sosiaalisia tapauksia, eivätkä helposti ala riehumaan tai tappelemaan leikeissä. Itse ajattelen, että se johtuu siitä että eivät ole tottuneet siihen että omia leluja tai "reviiriä" pitäisi puolustaa. Tappelijat ovat usein sitten niitä suuren lapsikatraan kuopuksia.

 

Ei tiedäkään, mutta jos kuolema kuitenkin lapsen korjaa niin muut lapset & lapsenlapset pitää elämän syrjässä kiinni.

Ja nimenomaan tuo asia nousi esille, kun lapsuudentoverin vanhempien kanssa heidän ainoan lapsensa kuolemasta juteltiin. Kun jäi ne lapsenlapsetkin saamatta.

Yksi tulipalo niin vanhemmat voivat herätä seuraavana päivänä ilman lapsiaan. Useampi lapsi ei suojaa kuolemalta, eikä edes muuten takaa lapsenlapsia.

 

[QUOTE="mmmm";25366689]Mun tuntemat ainoat lapset ovat kyllä kaikki sosiaalisia tapauksia, eivätkä helposti ala riehumaan tai tappelemaan leikeissä. Itse ajattelen, että se johtuu siitä että eivät ole tottuneet siihen että omia leluja tai "reviiriä" pitäisi puolustaa. Tappelijat ovat usein sitten niitä suuren lapsikatraan kuopuksia.[/QUOTE]
Mun lasten kaveripiiristä taas pahin oman reviirin puolustaja on ainoa lapsi. Ikää jo 8 v eikä vieläkään osaa yhtään jakaa, joustaa tai vuorotella. On kotonaan kaiken keskipiste ja kuvittelee olevansa sitä muuallakin.

Toiseksi pahin, myöskin 8 v, on taas kolmelapsisesta perheestä. Kyvytön jakamaan, vuorottelemaan ja kuuntelemaan muita. Eli olisikohan sittenkin ennen kaikkea luonnekysymys & kasvatuskysymys eikä siitä kiinni montako sisarusta on

 

Yksi tulipalo niin vanhemmat voivat herätä seuraavana päivänä ilman lapsiaan. Useampi lapsi ei suojaa kuolemalta, eikä edes muuten takaa lapsenlapsia.

Ja sitähän en väittänytkään.

Niin tai näin, minusta (huom, minusta :attn: ) on tuplamenetys jos ainoa lapsi kuolee ennen kun on ehtinyt lapsia itse saada.

Enkä itse ikimaailmassa haluaisi olla yksilapsinen, ja siksi säälisin omaa perhettäni jos meille ei enempää lapsia olisi suotu.

 

En jaksanut ihan joka viestiä lukea, mutta minun mielipiteeni on että A) säälittävää on "hankkia" lapsi vain siksi että jo olemassa olevalla olisi sisarus, saati siksi että jos yksi lapsi sattuisi kuolemaan ennen vanhempiaan ja B) se, osaako lapsi toimia ryhmässä, jakaa karkkinsa ja joustaa leikeissä ei riipu siitä onko sisaruksia vai ei. Monilapsisessa perheessä noita em. asioita tulee harjoiteltua helpommin luonnostaan, mutta on täysin vanhemmista kiinni miten se onnistuu - pätee myös yhden lapsen kohdalla.

 

No kyllä varmastikin on eniten luonnekysymys. Vastasin vain ja kerroin omista kokemuksista samaan tyyliin kuin mitä täällä on tapana. Kun tässä ketjussa niin kovasti ollaan sitä mieltä että kaikista ainoista lapsista tulee tyranneja.

Mun lasten kaveripiiristä taas pahin oman reviirin puolustaja on ainoa lapsi. Ikää jo 8 v eikä vieläkään osaa yhtään jakaa, joustaa tai vuorotella. On kotonaan kaiken keskipiste ja kuvittelee olevansa sitä muuallakin.

Toiseksi pahin, myöskin 8 v, on taas kolmelapsisesta perheestä. Kyvytön jakamaan, vuorottelemaan ja kuuntelemaan muita. Eli olisikohan sittenkin ennen kaikkea luonnekysymys & kasvatuskysymys eikä siitä kiinni montako sisarusta on

 

[QUOTE="mmmm";25366689]Mun tuntemat ainoat lapset ovat kyllä kaikki sosiaalisia tapauksia, eivätkä helposti ala riehumaan tai tappelemaan leikeissä. Itse ajattelen, että se johtuu siitä että eivät ole tottuneet siihen että omia leluja tai "reviiriä" pitäisi puolustaa. Tappelijat ovat usein sitten niitä suuren lapsikatraan kuopuksia.[/QUOTE]

Itse tunnen erään TÄYSIN kompromisseihin, jakamiseen ym kykenemättömän ainoan lapsen. Kyseinen ihminen on jo lähes 40v enkä ole toiseen yhtä itsekkääseen ihmiseen vielä törmännyt.
Tai... ehkäpä hänen nyt 7-vuotiaasta pojastaan on kasvamassa vielä mahdottomampi...
Kun on kahden ainoan lapsen ainoa lapsi, neljän isovanhemman ainoa lapsenlapsi jne. Koulu on nyt jo ihan pulassa sen lapsen kanssa ja kohta varmaan muutkin tahot... Ja äitinsä puheita, kun kuuntelee, niin lapsessa ei TIETYSTI KOSKAAN ole mitään vikaa. Vika on aina kavereissa, opettajissa, harrastusten ohjaajissa, lääkäreissä jne. Mutta jossain vaiheessa ne rajat tulee vastaan tällekin prinssille. Jos ei aikaisemmin, niin sitten vaikka poliisin muodossa.

 

No on se tämäkin. Ensin säälitellään ja haukutaan itsekkäiksi niitä jotka ei halua tehdä lapsia ollenkaan. Ja sekään ei kelpaa jos tekee lapsia ja jättää lapsiluvun yhteen. WTF??

 

Mä en ole koskaan ajatellut vieraiden ja ulkopuolisten tunteita silloin, kun mä teen omaa ja läheisteni elämää koskettavia päätöksiä. Jos jotakuta säälittää, niin sen kun vaan. Meillä on vain yksi lapsi, ja päätös on meille ihan riittävän perusteltu. Ja kun se riittää meille, niin onhan se vähän kummallista, jos muilla ei. Lapsella riittää kyllä rakkautta ja rajoja, sekä ikäisiään leikkikavereita. Tuskin kaipaa elämäänsä mitään sellaista, mistä ei ole mitään hajuakaan. Ja kaikkeahan ei tässä elämässä voi saada. Niillä mennään mitä on.

Enpä nyt tiedä mitä tällä "jos ainut lapsi kuolee, niin ei tipu lapsenlapsiakaan" lausahduksella haettiin takaa, mutta mä en oletusarvoisesti myöskään tee lapsia sillä mentaliteetilla, että saisin myös lapsenlapsia. Jos myös oma ainoani päättää aikanaan, ettei halua lapsia, niin kyllä mun pää sen kestää. En mä ole oikein koskaan ymmärtänyt tällaista vauhkoamista muutenkaan. Omakin anoppini yrittää edelleen kautta rantain tyrkyttää sisarus-ideologiaansa, ikään kuin hänellä tai kenelläkään muullakaan olisi asiassa mitään valtaa. Ja jos kerran sanoo ei, niin miksi sitä ei voi kunnioittaa?

 

Itse kasvanut kahden veljen kanssa ja koen myös että sisarukset ovat lahja Meillä 1 vajaa 6-vuotias tytär ja lähiaikoina aikanaa meidän perhe ei ole lisääntymässä perinteisin keinoin. Tunnen syyllisyyttä että lapseni on ainoa koska on usein yksinäinen ja ehkä liikaakin aikuisten maailmassa mukana. Käy päivättäin päiväkodissa joten saa olla muiden lasten kanssa ja iltaisin yritetään kuskata tarhakavereiden luokse tai kutsua heitä meille. Naapurin lasten kanssa on toisinaan.

Koen kuitenkin ettei sisaruksen hankkiminen ole oikea motiivi tehdä lapsia lisää. Minua ahdistaa ajatus kotona olosta vauvan kanssa, imetykset, synnytykset yms. kyllä kai sitä vauva-ajasta selvittäis mut varmasti haluttomuus hoitaa lasta näkyisi jossain määrin, enkä halua omalle lapselle antaa huonoja lähtökohtia maailmaan. Ollaan lähdetty tukiperhetoimintaan mukaan ja sitä kautta toivotaan että saadaan lapsemme elämään pysyviä läheisiä lapsisuhteita...jospa tämä olisi meidän tapa

 

Yksi tulipalo niin vanhemmat voivat herätä seuraavana päivänä ilman lapsiaan. Useampi lapsi ei suojaa kuolemalta, eikä edes muuten takaa lapsenlapsia.

Juuri näin! Tuo kuolema-asia on sellainen, jota yhden lapsen äitinä ei halua edes ajatella, saati useamman lapsen äidiltä kuulla... Minulle sanoi entinen työkaveri, että "aina on tehtävä särkymisen vara, ajattele jos tyttösi kuolee, sinulle ei jää ketään." Oli ainoita kertoja, kun olisin voinut vetää toista ihmistä nyrkillä päin näköä, ja lujaa Kukaan ei tätä lasta korvaisi, ei minkään kokoinen sisaruskatras. Koskaan en kokonaiseksi enää tulisi...

 

[QUOTE="sipsi";25366910]Juuri näin! Tuo kuolema-asia on sellainen, jota yhden lapsen äitinä ei halua edes ajatella, saati useamman lapsen äidiltä kuulla... Minulle sanoi entinen työkaveri, että "aina on tehtävä särkymisen vara, ajattele jos tyttösi kuolee, sinulle ei jää ketään." Oli ainoita kertoja, kun olisin voinut vetää toista ihmistä nyrkillä päin näköä, ja lujaa Kukaan ei tätä lasta korvaisi, ei minkään kokoinen sisaruskatras. Koskaan en kokonaiseksi enää tulisi...[/QUOTE]

Joo hyi, jotenkin todella etova ajattelutapa. Ei voi muuta sanoo...

 

[QUOTE="höpöhöpö";25366021]

Ei sun tarvii muita sääliä sen takia, ettei sun oma pää kestä uusia raskauksia. Meillä lapset on syntyny vuoden ikäerolla ja täysin toivottuina ja odotettuina molemmat. Niin ja nukuttukin meillä on aina hyvin, 5-6kk ikäsinä veteli koko perhe täysiä yöunia.
[/QUOTE]

Mutta miksi? Mikä voi olla syy siihen ettei malteta edes sitä ihan varhaisinta vauva-aikaa viettää ihan kaksin sen lapsen kanssa, ilman pahoinvointia, tukalaa oloa ja isoa mahaa? Teidän lapsi on ollut 3kk vanha kun olet halunnut jo uuden, otatko myös lemmikeitä tuollaisella syklillä kun pennut ja vauvat on niin ihania ja sitten ne kasvaa niin nopsaan?

 

Ei säälitä, vaikka ajattelinkin, että sisarukset ovat lapselle rikkaus.
Tosin yhdelle ystävälleni toivoisin jonkun ihmisen, jonka kanssa jakaa iäkkäitten, sairaitten vanhempien "hoitovastuu". Joku, jonka kanssa jakaa huolta ja tuntemuksia.( Vaikka eihän se, että on sisaruksia, suinkaan aina tarkoita sitä, että tuonkaltaiset asiat helpottuisivat, voi siinä käydä päinvastoinkin.)

 

Minulla on monta sisarusta, mutta olen elänyt elämäni parikymppiseksi asti ainoana lapsena (siinä teille pähkinä).

Kaipasin lapsena seuraa, ja ajattelin että siskosta olisi ollut minulle seuraa. Sitten kun aloin harrastaa ja koulu alkoi, seuran kaipuu jäi. Joskus mietin, millaista olisi olla jos olisi sisarukset saman katon alla, mutta en muista ikinä sitä surreeni. Eikä minua säälitä ainoat lapset, enkä osaa tehdä heidän kohdallaan mitään ennakkoluuloisia päätelmiä. Enkä tosiaan osaa ajatella heitä jollain tavalla "huonompina", kun eihän se heistä kiinni ole, onko sisaruksia vai ei.

 

Eivät ne elossa olevat lapset, voi korvata tätä kuollutta lasta,mutta he voivat olla se voima, jonka vuoksi jatkaa elämää ja pakottautua jaksamaan, jos yhden lapsistaan menettää.
Vaikka helppo se ei ole varmaan se "jäljellejääneitten" lasten osa, sillä hekin menettävät sisaruksensa, ja useamman lapsensa sisaruksensa menettäneen - olen kuullut sanovan, että jotenkin heille jäi silti sellainen olo, että heidän olisi pitänyt pystyä korvaamaan tuo kuollut sisarus. : /

 

itse olen isolapsisesta perheestä ja kyllä siihen massaan hukkui. henkilökohtaista huomiota ei juuri saanut. yksi lapsi on ihan ok, tuttavapiirissä monia yksilapsisia perheitä. jos sisaruksia on, sen reimun saa jo yhdestä tai kahdesta sisaruksesta. jokaisen oma halu saada lapsia on se paras mittari, ei toisten tilanteita voi sääliä.

 

[QUOTE="vieras";25366322]

Kun vedotaan siihen, että on parempi että lapsi saa vanhempien jakamattoman huomion, niin ihan samalla tavalla jokainen sisarus saa oman osansa vanhemmiltaan. Rakkauden määrä ei jakaannu vaan se moninkertaistuu.[/QUOTE]

Näin ei tosiaan ainakaan ollut meillä, ei meidän vanhemmilla ollut meille samalla tavalla aikaa kuin ois ollut yhdelle lapselle, ja meitä asui siis parhaimmillaan 9 lasta saman katon alla.

Itse en ole kenenkään sisarukseni tai venhempieni kanssa tekemisissä, joten se siitä sisarusten onnelistamisesta, päin vastoin isossa perheessä on lähes aina se yksi jolle kaikki saavat nauraa ja jota pidetään automaattisesti syyllisenä, ja ketä voi vielä aikuisenakin syrjiä, haukkua ja mustamaalata pitkin kyliä.