Runoutta illan ratoksi... ja sadepäivänkin

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja JONSERED Karhunkantaja
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
The Lady of Shalott -Tennyson-

On either side the river lie
Long fields of barley and of rye,
That clothe the wold and meet the sky;
And through the field the road run by
To many-tower'd Camelot;
And up and down the people go,
Gazing where the lilies blow
Round an island there below,
The island of Shalott.

Willows whiten, aspens quiver,
Little breezes dusk and shiver
Through the wave that runs for ever
By the island in the river
Flowing down to Camelot.
Four grey walls, and four grey towers,
Overlook a space of flowers,
And the silent isle imbowers
The Lady of Shalott.

By the margin, willow veil'd,
Slide the heavy barges trail'd
By slow horses; and unhail'd
The shallop flitteth silken-sail'd
Skimming down to Camelot:
But who hath seen her wave her hand?
Or at the casement seen her stand?
Or is she known in all the land,
The Lady of Shalott?

Only reapers, reaping early,
In among the bearded barley
Hear a song that echoes cheerly
From the river winding clearly;
Down to tower'd Camelot;
And by the moon the reaper weary,
Piling sheaves in uplands airy,
Listening, whispers, " 'Tis the fairy
The Lady of Shalott."

There she weaves by night and day
A magic web with colours gay.
She has heard a whisper say,
A curse is on her if she stay
To look down to Camelot.
She knows not what the curse may be,
And so she weaveth steadily,
And little other care hath she,
The Lady of Shalott.

And moving through a mirror clear
That hangs before her all the year,
Shadows of the world appear.
There she sees the highway near
Winding down to Camelot;
There the river eddy whirls,
And there the surly village churls,
And the red cloaks of market girls
Pass onward from Shalott.

Sometimes a troop of damsels glad,
An abbot on an ambling pad,
Sometimes a curly shepherd lad,
Or long-hair'd page in crimson clad
Goes by to tower'd Camelot;
And sometimes through the mirror blue
The knights come riding two and two.
She hath no loyal Knight and true,
The Lady of Shalott.

But in her web she still delights
To weave the mirror's magic sights,
For often through the silent nights
A funeral, with plumes and lights
And music, went to Camelot;
Or when the Moon was overhead,
Came two young lovers lately wed.
"I am half sick of shadows," said
The Lady of Shalott.

A bow-shot from her bower-eaves,
He rode between the barley sheaves,
The sun came dazzling thro' the leaves,
And flamed upon the brazen greaves
Of bold Sir Lancelot.
A red-cross knight for ever kneel'd
To a lady in his shield,
That sparkled on the yellow field,
Beside remote Shalott.

The gemmy bridle glitter'd free,
Like to some branch of stars we see
Hung in the golden Galaxy.
The bridle bells rang merrily
As he rode down to Camelot:
And from his blazon'd baldric slung
A mighty silver bugle hung,
And as he rode his armor rung
Beside remote Shalott.

All in the blue unclouded weather
Thick-jewell'd shone the saddle-leather,
The helmet and the helmet-feather
Burn'd like one burning flame together,
As he rode down to Camelot.
As often thro' the purple night,
Below the starry clusters bright,
Some bearded meteor, burning bright,
Moves over still Shalott.

His broad clear brow in sunlight glow'd;
On burnish'd hooves his war-horse trode;
From underneath his helmet flow'd
His coal-black curls as on he rode,
As he rode down to Camelot.
From the bank and from the river
He flashed into the crystal mirror,
"Tirra lirra," by the river
Sang Sir Lancelot.

She left the web, she left the loom,
She made three paces through the room,
She saw the water-lily bloom,
She saw the helmet and the plume,
She look'd down to Camelot.
Out flew the web and floated wide;
The mirror crack'd from side to side;
"The curse is come upon me," cried
The Lady of Shalott.

In the stormy east-wind straining,
The pale yellow woods were waning,
The broad stream in his banks complaining.
Heavily the low sky raining
Over tower'd Camelot;
Down she came and found a boat
Beneath a willow left afloat,
And around about the prow she wrote
The Lady of Shalott.

And down the river's dim expanse
Like some bold seer in a trance,
Seeing all his own mischance --
With a glassy countenance
Did she look to Camelot.
And at the closing of the day
She loosed the chain, and down she lay;
The broad stream bore her far away,
The Lady of Shalott.

Lying, robed in snowy white
That loosely flew to left and right --
The leaves upon her falling light --
Thro' the noises of the night,
She floated down to Camelot:
And as the boat-head wound along
The willowy hills and fields among,
They heard her singing her last song,
The Lady of Shalott.

Heard a carol, mournful, holy,
Chanted loudly, chanted lowly,
Till her blood was frozen slowly,
And her eyes were darkened wholly,
Turn'd to tower'd Camelot.
For ere she reach'd upon the tide
The first house by the water-side,
Singing in her song she died,
The Lady of Shalott.

Under tower and balcony,
By garden-wall and gallery,
A gleaming shape she floated by,
Dead-pale between the houses high,
Silent into Camelot.
Out upon the wharfs they came,
Knight and Burgher, Lord and Dame,
And around the prow they read her name,
The Lady of Shalott.

Who is this? And what is here?
And in the lighted palace near
Died the sound of royal cheer;
And they crossed themselves for fear,
All the Knights at Camelot;
But Lancelot mused a little space
He said, "She has a lovely face;
God in his mercy lend her grace,
The Lady of Shalott."
 
Runoja, runoja! Rakastan runoa. Uuno Kailas oli muuten yksi nuoruuteni lempirunoilijoista. Mutta nyt ei jouda etsimään sinulle ihanuuksia, kouluun täytyy mennä. Palaanpa myöhemmin ilastuttamaan ainakin itseäni.
 
Alkuperäinen kirjoittaja dsfasdfasd:
Runoja, runoja! Rakastan runoa. Uuno Kailas oli muuten yksi nuoruuteni lempirunoilijoista. Mutta nyt ei jouda etsimään sinulle ihanuuksia, kouluun täytyy mennä. Palaanpa myöhemmin ilastuttamaan ainakin itseäni.

Teepä se! Kailaan tuotannosta minäkin pidän, vielä vanhempanakin iskee synkkyys suoraan hermoon.
 
Mitenkäs se Anselm Hollon runo meneekään?

Merimakkaraa ei saa syödä,
eikä sen muniakaan.
Kauniita naisia ei saa lyödä,
eikä rumiakaan.

Tai ainakin jotain sinne suuntaan.
 
Jonseredin runot näyttää olevan vähän pitempää mallia. Mä jaksan kirjottaa vain lyhyitä :|
Tässä tykkään surumielisestä tunnelmasta..


Vesilintu,
kuikanpoika.
Vilussa harmaalla selällä.

Suojärven usvaharsot
pehmensi viluisen illan.
Tylyt on laavajärven rannat:
aallon tumma kieli nuolee
laavarantoja lipoen.
Vaahdoksi repeää rosoissa.

-Lassi Nummi-
 
Tässä taas on jotain hauskaa.. :)

Käy kotiin ennen pimeää

Käy kotiin ennen pimeää
hämärän halki silkkipää
kun kehtona on kuusipuu
jää maailma muu

Jää maailma muu.

Polskahti kala kultainen
ja väsyi varjoon vajoten.
Koralliluolaan yöksi jää
jos ehtii ennen pimeää.

Punainen kettu juosta sai
pyssyä pakoon sunnuntain.
Pyrkien ennen pimeää
luo lasten, pesän lämpimään.

Vaan kapealla olallaan
etana kantoi kotiaan.
Hän sulki oven perässään
jo kauan ennen pimeää.

Käy kotiin ennen pimeää
ennen kuin ilta yllättää,
pian polku vaihtuu varjoihin
niin sankkoihin

niin sankkoihin.

Ei kaikki kotiin ehtineet
siis poimi yö ne eksyneet
ja panee taskuun nukkumaan
kello kahdeksaan

kello kahdeksaan.

-Leena Krohn-
 
Siilin kuutamo
Yö hiipii sukkasillaan
varpahillaan
kukkien luona nurmikolla
ja yli nurmikon
ja itkee rannalla kaislikossa.
kaislikossa
kuu kaikkein kaunein on.

Ja siili kyynelehtii
minkä ehtii
tunteissansa kuutamolla
- on hetki kuutamon -
ja istuu rannalla kaislikossa.
Kaislikossa
kuu kaikkein kaunein on.

Kuu kulkee kultaisena
punaisena
ruusun lailla huumaavana
ja pienen karkelon
tanssii rannalla kaislikossa.
Kaislikossa
kuu kaikkein kaunein on.

Kuu tanssii pyöreänä
yönä tänä
kukkien luona nurmikolla,
se on niin vallaton
ja nauraa rannalla kaislikossa.
Kaislikossa
kuu siilin rakkain on.

-Kirsi Kunnas-
 
Tästä on kysymys:
asettua alttiiksi mahdollisuudelle
että tulee hylätyksi
ennen kuin itse ehtii hylätä.
Sitä on rakkaus
Sitä on elämä silloin
kun se ei ole työtä ja vaivaa
vilua ja nälkää, hellettä ja janoa,
kipua ja sairautta.
Siis parhaimmillaan
Parhaimmillaankin se vaatii
äärimmäistä lujuutta.

Jo lapsen on se tilanne kestettävä,
hän syntyy siihen.

Hänen voimansa on:
minä rakastan.
Hänen voimansa on: minä pidän sinusta.
Minä. Pidän.

Tässä olen haavoitettavanasi.

-Eeva Kilpi-

 
Saima Harmaja 24.2.1935
Maahinen ja keiju, Elsa Beskow Alas luolaan maahinen keijusen vei.

- Ei, ei, tämä itki, välkkyen tukka,
olen kuunsädemetsien kaunein kukka!
Mut maahinen suuteli, kuunnellut ei.

Niin syntyi keijulle poikaa kaksi.
Kävi luola naurusta valkeammaksi.
Mut peikkona toinen leikkiä löi,
ja keijuna toinen. Se sydäntä söi.

Tämän äiti luokseen viittasi, virkkain
hymyhuulin, silmin tuskasta kirkkain:
Rakas poikani, ken on keijukaisverta,
sen täytyy kasteessa kylpeä kerta,
yökuutamo nähdä, mi huumaa pään,
kukan keinuun nukkua värisevään.

Isä puhetta vavisten kuunteli, peikko:
Hänet metsiin vie! Jää minulle veikko.
Hymys keiju ja itki: En milloinkaan!
Jään luoksesi alle maan.

Ypöyksin poikanen ruohoon kulki.
Sadat loistavat pallot sen polkuja sulki.
Kukan oksilta välkkeen vierivän nähden
hän vapisi niin kuin särkyissä tähden.
Sadekirkkaat äänet kulkua johti,
ilosilmin pieniä kasvoja hohti,
soi nauru ja vilkkui ruohojen lyhdyt:
Nyt piiriimme jäät ja heimoosi yhdyt!
Lumojuoman jo keijuista nuorin toi.
Yön maljan poikanen joi.

Niin hurmassa öiden ja kuutamon saaton
kodin unhoitti tuo ja äidin ja taaton.

Sanoi keijuista nuorin: Kun vietämme häämme,
koko metsien aatelin vieraina näämme.
Kukat tuoksunsa antavat huntuuni vienoon,
valot kasteen välkkyvät linnoissa tienoon.
Tien juhlaan viittovat ruohojen lyhdyt,
kun heimoosi yhdyt.

- Myös pyydän ma taaton ja äitini armaan,
ja veljeni niihin, mut palajan varmaan.

Tie tuttu ja himmeä luolaan johti.
Mut äidin silmät vastassa hohti,
isän silmät kostui, ja riemuitsi veli:
Hänen palaavan vannoin, jos vielä hän eli!

- Rakas poikani, mistä niin kelmeä poski?
- Tuon kutsuja häihin. Mut rintaani koski
kodin armaus julma. Ma, maahisen verta,
maan päälle en palaa, mun hylkäisi kerta
tytär kuutamon nuorin ja nauravin tuo.
Oi äiti! Jään heimoni luo!

- Ei, poikani, tuskaan kuolisi hento.
Yöloiste ei riitä, ei kuunsädelento.
Mut kellä on rakkaus, povessaan
vie kuutamon alle maan. -

Meni poikanen, suonissa maahisen verta.
Yön hengitys keinutti ruohojen merta,
ylt'ympäri soi suruvirret sirkkain.
Mut keijunen vastasi silmin kirkkain:
Kodin ainoan vain sydämestäsi saan.
Tulen luoksesi alle maan. -

Pian kierteli kukkia häilyvä huhu,
sitä sirkat soitti ja heinien suhu:
tytär kuutamon lähtenyt alle maan
oli seuraten rakkauttaan.

Kävi ruohossa kaihon valtava siipi.
Kukat hehkuvat salaa mullasta hiipi,
tuli helmien hunnussa hohtava heinä,
tie välkkyi ruohojen kyyneleinä.

Oli himmeä luola, mut painoa vailla
sen rakkaus hengitti kuutamon lailla.
Säde taivaan kruunasi keijujen pään,
ihanamman entistään.

Niin pyysivät kukkaset juurtua multaan,
ja ruohojen lyhdyt lainasi tultaan,
pian kuiskivat ruusut ja huokui heinä,
oli luola tuoksuna, kimmelteinä.
Kuun, kasteen, ruusut, kukkivan maan
vie rakkaus mukanaan.
 
Vielä yksi! sitten lähden tyttären ruokkimaan.

Kaunein taide syntyy tuskasta...


Tuskan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen.
Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli
ja itse kuolema takoi sen.

Niin, elämä: aseellas raskaimmalla
lyö, iske! Enää en murtua voi.
Niin sydämeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

-Saima Harmaja-
 
Alkuperäinen kirjoittaja Minttuhirviö:
Vielä yksi! sitten lähden tyttären ruokkimaan.

Kaunein taide syntyy tuskasta...


Tuskan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen.
Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli
ja itse kuolema takoi sen.

Niin, elämä: aseellas raskaimmalla
lyö, iske! Enää en murtua voi.
Niin sydämeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

-Saima Harmaja-

Itse tykkään Saimasta kovasti. Kiitos tästä.

Olen tällainen vanhanaikainen ihminen. :ashamed: Tykkään metreistä, jotka rimmaavat.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Non compos mentis:
Alkuperäinen kirjoittaja Minttuhirviö:
Vielä yksi! sitten lähden tyttären ruokkimaan.

Kaunein taide syntyy tuskasta...


Tuskan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen.
Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli
ja itse kuolema takoi sen.

Niin, elämä: aseellas raskaimmalla
lyö, iske! Enää en murtua voi.
Niin sydämeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

-Saima Harmaja-

Itse tykkään Saimasta kovasti. Kiitos tästä.

Olen tällainen vanhanaikainen ihminen. :ashamed: Tykkään metreistä, jotka rimmaavat.

Aina kuulen samaan aikaan mielessäni Kailaan Kellojen legendan...
 
Alaston

Aamuauringan paisteessa
nousin vierestäsi
et herännyt

Katselin untasi

Riisuin lihat luistani
Luut jänteistäni
Sydämen rinnastani

Alaston sieluni odotti heräämistäsi

Aamuauringon paisteessa
istuuduin viereesi
sielu alastomana

Heräsit ja ojensit kätesi
 
Jalusta


Tekevät itsestään jumalia.
Kiipeävät jalustoille,
kurottavat korkealle.

Kurottavat
ja putoavat.

Nuoret jumalat,
itselleen kuolemattomat,
särkyvät kuin tyhjät astiat.

Putoavat
ja särkyvät.

Jumalten sirpaleet,
kuivaa savea, pelkkää tomua.
Jalustojen rakennusaineeksi,
jumalten jalustoiksi,
jumalten sirpaleet.


-Jonsered-
 
Alkuperäinen kirjoittaja JONSERED Lela-Pala-Tute:
Nuoret jumalat,
itselleen kuolemattomat,
särkyvät kuin tyhjät astiat.

Hieno säe!

Sittenkin kirjoitan vielä yhden, kun löysin taas hienon vanhoista vihkoistani.
Pitäisi lukee noita useammin kun unohtanut jo kaikki. Hyvä ketju!



Kuvittele syvyys johon valo ei yllä.
Kuvittele alasrevityt tähdet.

Ajatus jota et suustasi saa tukehtumatta

Kuvittele ikkuna
josta et näe läpi, et saa auki,
kuolleet kärpäset karmien välissä
tungeksivat.

Vielä kuvittele metsä
siltä riisutut sammaleet,
menninkäisten poltetut pesät.

Jos lapselle jotain sattuisi.

Katso pelon kuvaa peilistä ja sano:

Pelko on vain kuviteltu suru.
Vain kuviteltu
suru.

-Katriina Lähde-

 
Cats

They are alike, prim scholar and perfervid lover:
When comes the season of decay, they both decide
Upon sweet, husky cats to be the household pride;
Cats choose, like them, to sit, and like them, shudder.

Like partisans of carnal dalliance and science,
They search for silence and the shadowings of dread;
Hell well might harness them as horses for the dead,
If it could bend their native proudness in compliance.
In reverie they emulate the noble mood
Of giant sphinxes stretched in depths of solitude
Who seem to slumber in a never-ending dream;

Within their fertile loins a sparkling magic lies;
Finer than any sand are dusts of gold that gleam,
Vague starpoints, in the mystic iris of their eyes.

-Charles Baudelaire-
 
Alku

kun naiset lakkaavat kantamasta
peilejä mukanaan
niin ehkä sitten
he voivat alkaa puhua minulle vapautumisesta

VIESTI

olen istunut tässä
huoneessa tuntitolkulla
kirjoittamassa ja juomassa
punaviiniä.

luulin olleeni
täällä yksin.
ovi ja ikkuna
ovat kiinni.

nyt musta ja ruma
paksu kärpänen
istuu viinilasini
reunalla.

mistä se tuli?
kököttää liikkumatta
kuin tyhjää vain.

samoin saattaa
olla kuoleman
kanssa.

Charles Bukowski

 
Vuoden nuorempi

Jos et tee kotitöitäsi,
Äiti sanoi, en anna sinun
pitää syntymäpäiväkutsuja, ja
sen sijaan että täyttäisit yhdeksän, olet kahdeksan
vielä toisenkin vuoden, eikä kukaan
kavereistasi halua leikkiä kenenkään
itseään nuoremman kanssa, ja jäät luokallesi
ja sinun täytyy istua samoilla tylsillä tunneilla,
ja kun kaikki muut vanhenevat, sinä
pysyt samanikäisenä etkä koskaan
saa heitä kiinni,
sillä sinulla ei voi olla kahta syntymäpäivää
samana vuonna, koska meillä ei ole
varaa ostaa sinulle kahta lahjaa.

Hal Sirowitz
 
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi
 

Yhteistyössä