risteyksessä...

[donna]

Hei vaan.
ajattelin nyt tänne purkaa murhettani kun en tiedä miten muutenkaan saisin puolueettomia mielipiteitä...
Tilanne on siis se, että asun ensimmäistä kertaa elämässäni yhdessä miehen kanssa. Poikaystäväni on rakastava ja turvallinen, mutta itse nuoresta iästäni johtuen(?) olen alkanut kyllästymään. En tiedä pitäisikö heittää kaikki menemään vai pysyä tutussa ja turvallisessa.
Tuntuu vain, että menetän hermoni jo kymmenessä minuutissa hänen seurassaan, kosketus ei tunnu enää niin hyvältä eikä seksikään kiinnosta. Olen hyvin stressaantunut, joten voihan olla että tämä kaikki johtuu siitä.
Mieheni on sitä mieltä että jos kerran lähtee, ei takaisin ole koskaan tulemista. Itsestäni taas ehkä jokin tauko tai vastaava voisi kirkastaa asioita. En todellakaan tiedä mitä tehdä nyt. Onko muut joutuneet vastaavaan tilanteeseen ja miten olette selvinneet? Aika kai auttaisi, olen vaan niin kärsimätön luonteeltani että haluaisin tietää miten muille samankokeneille on käynyt.
Kiitoksia jo etukäteen viestiini vastaaville...

 

[Pude]

Käytätkö e-pillereitä? Minulla aikoinaan aiheutti sivuoireina ärsyyntyneisyyttä ilman syytä ja pinna paloi heti ja elämä tuntui hukkaan heitetyltä ja mikään ei kiinnostanut.tietysti sen purin mieheeni,koska oli läheisin hlö.seksi halutkin lähti.lopetettuani pillereiden syönnin,elämä muuttui normaaliksi.miehenikin sanoi että olen kuin eri ihminen.parisuhteeni alkoi kukostaa uudelleen ja huomasin siinä olleen mitään vikaa.vika oli päässäni tai siis pillereissä.psyykkiset sivuoireet tulevat niin pikkuhiljaa salakavalasti,etten minäkään nuoresta iästäni johtuen osannut aikoinaan yhdistää sitä pillereihin.rengas aiheutti saman kun kokeilin pari vuotta sitten.ihan vain vinkiksi,että voisiko ärtyisyys johtua samasta?

 

[donna]

Heippa!

En enää käytä pillereitä, mutta koko suhteen ajan käytin, vasta muutama kk sitten luovuin niistä. Huomasin myös itsessäni tuolloin jonkinverran psyykkisiä oireita. Olen nyt alkanut kuitenkin epäilemään, josko pillerit jotenkin muuttivat miesmakuani tms., ja nyt kun en niitä enää syö, se olisi jotenki muuttunut... Kuulostaa kyllä vähän metkalta . Mutta nykyään vaan pienetkin asiat ärsyttää, joita taas aikaisemmin en ollut edes huomannut. Tai sitten arki vaan on painanut päälle ja näin pois päin... Jotenkin vaan tuntuu että jonkinlainen ratkaisu tulisi löytää, jatkuva tappeleminen ""syö"" minua... ja tilanne yleensäkin.

 

[mies]

Sinä oirehdit. Kyllä sinun pitäisi olla onnellisempi.

Minua vähän ihmetyttää lausahdus "" jos kerran lähtee, ei takaisin ole koskaan tulemista. "" Minulle tuo kertoo hallitsevuudesta ja on mahdollista, että sinua ärsyttää juuri tuo piirre.

Sinä päätät mitä teet, mutta minä harkitsisin todella tarkkaan jatkoa.

 

[Inhorealisti]

Seurustelutauon vastustaminen ei ole mitään hallitsevuutta vaan realismia. Siinähän saattaakin käydä aivan päinvastoin kuin AP on ajatellut.

Hän kun todennäköisesti kuvittelee jättävänsä poikaystävän kuin orrelle istuskelemaan ja odottelemaan, kunnes on itse käynyt tarkistamassa, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Jos ei olekaan, aina olisi takaportti auki.

Entäs kun käykin niin, että poikaystävä käy ensimmäisenä vapaana perjantaina polkaisemassa AP:n tuttavaa? Sen jälkeen tauko ei välttämättä enää tuntumutkaan hyvältä idealta. Itselleen kun usein sallii sellaista, mitä ei sallisi muille.

 

[Illu]

Hei,

mulla on ollut pari kertaa vastaavanlainen tilanne ja kyllä se on sitten mennyt siihen eroon asti. On tosi vaikea alkaa sen kaiken ärsyyntymisen ja jopa suoranaisen inhotuksen jälkeen näkemään taas niitä ihania ja hellyttäviä puolia toisessa ja lakaa taas elää sitä mitä joskus oli.

Melkeinpä sanoisin, että otat aikalisän, kuuntelet itseäsi. Jos nyt tuntuu huonolta (ja on siis jo jonkin aikaa tuntunut, eikä ole mikään viikon parin tunne), niin onhan se merkki jostakin. Saattaa kuitenkin olla, että käyt jotakin murrosvaihetta elämässäsi, miksi oma tuttu mies tuntuukin tylsältä ja jämähtäneeltä. Ehkä voisit esim. lähteä jollekin pikku reissulle ja miettiä asioita, ottaa hiukka etäisyyttä miehestäsi kuitenkaan loukkaamatta häntä. Ehkä ei tarvitsekaan sanoa, että lähdet viikonlopuksi MIETTIMÄÄN asioita, sillä se saattaa saada hänet varpailleen ja silloin tilanne on entistäkin tulenarempi.

Tai sitten voisit ihan yrittää jutella hänen kanssaan, mikä tuntuu muuttuneen. Tiedän vain omasta kokemuksesta, että toinen saattaa vaan tuntua niin ärsyttävältä, että ei ehkä haluakaan keskustella asiasta hänen kanssaan.. Vaikka se tietenkin olisi reilua, olettehan suhteessa yhdessä ettekä yksin..

Tai sitten voit tehdä ratkaisun ja muuttaa pois. Ei se niin iso juttu ole, loppujen lopuksi! Saat omaa aikaa ja tilaa, varmaan sitä kaipaat nyt! Ja vaikka miehesi sanoo, että ei suostu enää palaamaan yhteen, jos kerran lähdet. Kyllä se mieli muuttuu, jos teidät on tarkoitettu yhteen. Luulenpa vain, että et ehkä tule häntä kaipaamaan, koska jos nyt ajattelet; mitä hänessä kaipaisit, jos kaikki tuntuu ärsyttävältä?

Turvallisuus on aina hieno tunne, mutta jos siitä tulee ainoa syy pysytellä suhteessa, ei se ole enää turvallisuutta vaan jotakin muuta, ehkä pelkuruutta. Ja jos pelkäät, että jos jätät tämän henkilön, et enää törmää hyvään kaveriin, niin pelko pois! Hyviä miehiä on maailma täynnä, kaikki eivät vaan heitä huomaa.. !

Tsemppiä sulle tosi paljon!

 

[Meikämaija]

Nuorena mieli muuttuu ja kaverit vaihtuu. Senpä vuoksi yhteen nmuuttamista ei pitäisi kiirehtiä vaan malttaa seurustella omista kodeistaan käsin. Eroaminen on aina hankalampaa, kun asutaan yhdessä, siihen liittyy sekä tunnepuolen että ihan arkisten käytäntöjen ongelmia.

Tuossa iässä ei missään tapauksessa kannata jäädä roikkumaan suhteeseen, jossa oleminen on väkinäistä. Elämä ei siitä parane, pahenee vain.

Suositan, että muutatte kumpikin omiin oloihinne ja itsenäistytte. Kun oppii luottamaan omiin voimiinsa, pärjäämään yksin, tulee paremmin toimeen myös kumppanin kanssa. Oma henkinen kehitys on kesken, pitää saada rauhassa kypsyä aikuisuuteen. Siihen ei pidä kiirehtiä ennen aikaansa. Omista oloista on vapaus katsastella elämänkumppaniakin ilman sidoksia ja löytää se oikea aikanaan.

 

[saman kokenut]

minäkin huomasin eläväni suhteessa turvallisuuden ja menettämisen pelon vuoksi. rakastan yhä entistä kumppaniani ja tunnen vieläkin oloni suorastaan sairaaksi, jos ajattelen että hän esimerkiksi sairastuisi vakavasti tai loukkaantuisi tai jopa kuolisi. hän on minulle aina yksi kaikkein tärkeimmistä ihmisistä, sillä hän oli tukenani monessa vaikeassa asiassa.

minä olin kuitenkin liian nuori jäämään suhteeseen. minulla ei ollut aiemmin ollut yhtään vakavaa seurustelusuhdetta, enkä osannut kuvitella eläväni loppuelämäni tämän ihmisen kanssa. lähtöäni siirsi myös miehen (joskin yhtä peloissaan) heittämät ""kerrasta poikki"" -kommentit. mutta vaikka nyt asummekin erillämme, olemme yhä ystäviä ja pidämme yhteyttä kiinteästi.

ehkä joskus maailmassa palaamme vielä yhteen, sitä en tiedä. mutta tiedän tehneeni oikean ratkaisun juuri nyt. Joka aamu, kun herään yksin omassa asunnossani, tiedän että tein juuri niin kuin pitää.

kuuntele itseäsi, äläkä heitä hukkaan nuoruuttasi suhteessa joka ei tunnu oikealta!

 

[donna]

Kiitoksia kovasti kaikille vastanneille tosi hyviä pohdintoja. itse vielä taidan miettiä mitenkä tässä teen, mieheni on joskus myös sanonut ettei välttämättä pystyisi enää mahdollisen eron jälkeen olemaan kavereitakaan, se kuulemma sattuisi liikaa... Ajattelin antaa tässä ajan vähän kulua, ehkäpä se selkeyttää asioita. Oli kuitenkin todella kiva lukea miten muut ovat vastaavasta selvinneet. Vaikeimmalta tässä tuntuukin se, ettei mieheni suoranaisesti ole mitenkään huono tai väärä, minua vaan tuntuu ärsyttävän kaikki. Mietinkin siis onko vika kumminkin pelkästään omien korvieni välissä. Noh, aika näyttää....

 

[Kokemus]

Kokemuksesta sanon, että kaikki ne suhteet, joissa toinen osapuoli on alkanut ärsyttää ihan oudoista syistä, ovat olleet tuhoon tuomittuja ja loppuneet ennemmin tai myöhemmin. Olen näin jälkikäteen tajunnut, että minun ei olisi alunperinkään pitänyt haksahtaa ko. henkilöihin ja nuo omituiset ärsytyksen aiheet olivat vain ikäänkuin alitajunnan tapa kertoa se minulle. Yritin pitkään olla järkevä ja kehitellä selityksiä sille, miksi esim. joku tietty takki ei voi ärsyttää minua niin paljon, että olisin valmis hyppäämään kerrostalon katolta (hieman liiotellen...), mutta sitten tajusin, että ei se syy ollutkaan takissa tai muissa, vaan kertakaikkiaan siinä, että tyyppi oli minulle väärä.

Nyt huomaan, että kun tyyppi on oikea (eli aviomieheni), niin ärsytykset tulevat teoista tai normaaleista elämän aiheista, ei sellaisista, että miten joku pitää sormeaan pystyssä tai että miten joku leikkaa leipää.

Eli itseään kannattaa kyllä kuunnella tarkkaan, jos jotenkin vaan tuntuu siltä, että kaikki ei ole ihan ok.

 

[Guest]

Olen ""Kokemus""-nimimerkin kanssa täysin samoilla linjoilla. Ärsytys on ollut aina varoitus.

Ihastumisvaihe ei vaan ole sinulla johtanut rakastumiseen, joten ehkäpä olisi parempi odottaa oikeaa rakkautta ja antaa miehellekin mahdollisuus etsiä sitä omaansa.

On väärin ja valheellista olla suhteessa ja samalla pohtia eroa, se on henkistä pettämistä ja mielestäni pahempaa kuin fyysinen. Siinä nimittäin varastaa toisen elämää...

 

[poika]

Pieni breikki tuskin pahentaisi asioita

otatte hieman etäisyyttä toisiinne vähäksi aikaa

niin ehkä alkaa tulla tulosta ja hommat alkavat mennä yleisesti ottaen eteenpäin

 

[kokenut...]

Jotta tällaiseen tilanteeseen voisi todella ottaa kantaa, tarvitsisi olla aika paljon lisä tietoja...
Minkä ikäisiä olette? Kuinka paljon aikaa vietätte yhdessä? Kauanko seurustelu on kestänyt? Kauanko olet tuntenut näin? yms.
Kuvailemasi tunteet voivat todella olla merkki siitä, ettette sovi toisillenne. Toisaalta yhtälailla voitte olla toisillenne oikeita, mutta omaa elämää on liian vähän.. Kuvailemasi fiilikset voivat olla vain hetkellisiä, suhteen normaaliin kehitykseen kuuluvia. (mm. suhteen alkuhuuman loppuminen) Itse koin vastaavia tunteita suhteen alkaessa tasoittumaan. Todellisen parisuhteen kehittyminen vaatii ajan jolloin toisen osapuolen aikaisemmin huomaamatta jääneet piirteet (joskus hetkellisesti paljonkin ärsyttävät) paiskautuvat vasten kasvoja. Jos kuitenkin haluat parisuhteen jossa hyväksyt ""puolisosi"" hyvät ja huonot piirteet (joita siis meissä kaikissa on..), saattaa tällainen vaihe olla tarvittava ja ajan kanssa ohitse menevä. Varsinaista taukoa ette välttämättä tarvitse, usein pelkkä hetkellinen etäisyys (matka ystävien kanssa mökille tms) auttaa huomaamaan kuinka paljon toista lopulta tarvitsee/kaipaa.

 

[milla]

""Nuoresta iasta johtuen"", ""ensimmaista kertaa elamassani asua yhdessa miehen kanssa"" Siinapa se.

En tieda kuinka vanha tai nuori olet, mutta kovasti silla ialla kuitenkin taitaa olla merkitysta.

Arki tulee vastaan kaikissa parisuhteissa, ja monelle se arki on arsyyntymista toisen tavoista, kyseenalaistamista ja joskus pohdintaa olisiko yksin parempi. Jotkut naiden kysymysten keskella tajuavat etteivat vain kertakaikkiaan rakasta ja kunnioita kumppaniaan niinkuin hanta kuuluisi.
Ehkapa sinulla on juuri nain?

Pitkassa parisuhteessa noita aivan samoja tuntemuksia voi esiintya, mutta jos pohjana on rakkaus, ystavyys ja kunnioitus, niista kumppanin kanssa yhdessa selviaa.

Huomaat ehka etta rakatuminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa: rakkaus antaa anteeksi paljon, myos ne toisen arsyttavat tavat kun taas rakastunut niita ei edes huomaa.

 

[saman kokenut taas]

minullekin mies sanoi, että ei voida olla kavereita koska sattuu liikaa. lopulta sattui enemmän olla pitämättä yhteyttä (sitä kokeiltiin kuukausi, pari). kyllä kaikki järjestyy.