Raskaus ahdistaa!!

Olen 25v ja aina tiennyt että haluan joskus tulevaisuudessa lapsia, edellisessä parisuhteessani olin välillä ilman ehkäisyä pitkiäkin aikoja. Nykyisessä parisuhteessani (2,5v) käytin ensin pillereitä mutta lopetin ne n 1.5v sitten, luulin että minulla on jokin ongelma tulla raskaaksi ja yämä ahdisti aina välillä, kuitenkaan ehkäisyn poisjättö ei johtunut lapsihaaveista vaan pillereiden sopimattomuudesta. Nyt 4kk sitten tulin raskaaksi ja kaikki vauvaan liittybä ahdistaa... miehenikin koko ajan tuo esiin kuinka ei olekkaan ehkä perheihminen ja tuntuu että olen asian kanssa ns."yksin" kun en halua puhua hänen kanssaan paljoa vauvasta kun se häntä ahdistaa ja hän on alkanut juomaan 1-2 kaljaa joka pv raskausuutisen jälkeen. En pysty iloita vauvasta vaikka yritän ja kehon muutokset ahdistavat niin että välttelen peiliin katsomista. Mihin katosi se halu vauvasta joka minulla on aina ollut mutta raskaaksi tulon jälkeen fiilikset kääntyneet päälaelleen?

 

Olen 25v ja aina tiennyt että haluan joskus tulevaisuudessa lapsia, edellisessä parisuhteessani olin välillä ilman ehkäisyä pitkiäkin aikoja. Nykyisessä parisuhteessani (2,5v) käytin ensin pillereitä mutta lopetin ne n 1.5v sitten, luulin että minulla on jokin ongelma tulla raskaaksi ja yämä ahdisti aina välillä, kuitenkaan ehkäisyn poisjättö ei johtunut lapsihaaveista vaan pillereiden sopimattomuudesta. Nyt 4kk sitten tulin raskaaksi ja kaikki vauvaan liittybä ahdistaa... miehenikin koko ajan tuo esiin kuinka ei olekkaan ehkä perheihminen ja tuntuu että olen asian kanssa ns."yksin" kun en halua puhua hänen kanssaan paljoa vauvasta kun se häntä ahdistaa ja hän on alkanut juomaan 1-2 kaljaa joka pv raskausuutisen jälkeen. En pysty iloita vauvasta vaikka yritän ja kehon muutokset ahdistavat niin että välttelen peiliin katsomista. Mihin katosi se halu vauvasta joka minulla on aina ollut mutta raskaaksi tulon jälkeen fiilikset kääntyneet päälaelleen?

Voi ei! Uskon, että ahdistus johtuu nyt tuosta miehesi käytöksestä. Pitäiskö teidän yhdessä koittaa mennä jonnekkin terapiaan/neuvolaan jonnekkin juttelemaan asiasta jos hän siis siihen suostuu? Mutta kuulostaa että mies ei ole kovin kypsä itte heivaisin tommosen ukon

 

Ota rohkeasti tuntemuksesi puheeksi neuvolassa. Siellä osaavat auttaa. Älä häpeä, et ole ainut.

 

Olen 25v ja aina tiennyt että haluan joskus tulevaisuudessa lapsia, edellisessä parisuhteessani olin välillä ilman ehkäisyä pitkiäkin aikoja. Nykyisessä parisuhteessani (2,5v) käytin ensin pillereitä mutta lopetin ne n 1.5v sitten, luulin että minulla on jokin ongelma tulla raskaaksi ja yämä ahdisti aina välillä, kuitenkaan ehkäisyn poisjättö ei johtunut lapsihaaveista vaan pillereiden sopimattomuudesta. Nyt 4kk sitten tulin raskaaksi ja kaikki vauvaan liittybä ahdistaa... miehenikin koko ajan tuo esiin kuinka ei olekkaan ehkä perheihminen ja tuntuu että olen asian kanssa ns."yksin" kun en halua puhua hänen kanssaan paljoa vauvasta kun se häntä ahdistaa ja hän on alkanut juomaan 1-2 kaljaa joka pv raskausuutisen jälkeen. En pysty iloita vauvasta vaikka yritän ja kehon muutokset ahdistavat niin että välttelen peiliin katsomista. Mihin katosi se halu vauvasta joka minulla on aina ollut mutta raskaaksi tulon jälkeen fiilikset kääntyneet päälaelleen?

Mua on raskausaikana ahdistanut aina ihan kauheesti. Ja aina olen halunnut lapsia ja kärsinyt lapsettomuudesta. Kolme silti lopulta luomusta tullut. Olen epäillyt, etten halua koko lasta, raskaus ollut kamalaa, ahdistus kamalampaa, lapsi on tuntunut epätodelliselta enkä ole pystynyt kiintymään vauvaan vatsassa kuin hetkellisesti. Mutta aina, ihan aina, se pieni näytti siinä sylissä on täyttänyt mun sydämen rakkaudella aivan samantien.
Eli mulla ne on ainakin aina olleet hormonien oikuttelua ja heti synnärillä se rakkaus on syttynyt. Kaikille ei käy niinkään, vaan se kiintymys syntyy vasta jonkin ajan päästä. Et siis ole viallinen tai huono äiti tai mitään. Edessä on iso elämänmuutos ja kehossasi valtava määrä hormoneja mylläämässä. Jos olosi on epävarma, neuvolasta saat tukea, mutta ajattelin että vertaistuki voisi olla paikallaan.

 

Hei! Hyvä aihe puhua ja en itsekään arvannut, että muutkin siitä ahdistuksesta kärsii . Itselläni oli niin paha ahdistus alkuvaiheessa raskautta, että toisen lapsen keskenmeno rvkolla 10 oli helpotus. Kyseessä oli vielä IVF-lapsi, joten olin miettinyt ja halunnut raskautta pitkään. Tuo kokemus oli niin karmea (olla raskaana mieli sekaisin), etten ole vielä puolen vuoden jälkeen uskaltanut miettiä uutta yritystä (vaikka alkioita olisi pakkasessa). Ensimmäisen kohdalla (joka myös IVF) koin ahdistusta aika ajoin, mutten noin pahaa. Ja kun vauva syntyi, ei ahdistuksesta enää ollut tietoakaan. Varmasti syypää on se hormonimyrsky joka kehossa on raskauden aikana.

 

Luonnollisia tunteita, kun raskaus ei ollut suunniteltu.
(Ja muutenkin, kuten muiden kokemuksesta voi lukea.)

Itse olin saman kaltaisessa tilanteessa ensimmäisen lapseni kohdalla. Olin jopa aiemmin ahdistuksen vuoksi päätynyt aborttiin.
Onneksi raskaus kestää sen 9kk (todellisuudessa melkein 10kk), joten sinulla on aikaa tottua ja valmistautua. Luonto tekee sen itsestään, luonto on viisas.

Kannattaa puhua neuvolassa tuntemuksista.
Lapsen isän kanssa neuvoisin keskittymään siihen hyvään mitä teidän välillä on. Tulevaa isää voisi rauhoittaa jos sovitte että pidätte yhtä ja katsotte mitä tuleman pitää. Isillä, ja joskus äideilläkin, on välillä taipumus innostua lapsesta ja kokea tunteita lasta kohtaan vasta syntymän jälkeen. Etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla asia (=vauva) ei ole hänelle millään tavalla konkreettinen, kun vauva kasvaa äidin sisällä.

Tsemppiä. Te selviätte kyllä.

 

Luonnollisia tunteita! Itse ex-kihlatun kanssa yritin 1.5v lasta - tuloksetta. Itkin lähes tauotta lapsettomuuspelkoa. Ja kas vain, kumppanin vaihduttua tulin yllättäen raskaaksi ja sain tietääkin tästä vasta 12+4 testin tehdessäni. Tunteet ovat vaihdelleen suunnattomasta onnesta hirvittävään ahdistukseen. Olen elänyt erittäin kehokeskeisesti kovasti treenaten, ja jo kehon NOPEA muuttuminen on ahdistunut niin, ettei järkeäkään. Joskus taas ihailen onnessani vatsan kasvua. Joka tapauksessa, olo tuntuu vieraalta muuttuvassa kehossa ja koko tilanne niin hallitsemattomalta, ettei ihmekään, että tällainen perfektionisti ahdistuu. Joskus olen maailman onnellisin siitä, kuka lapsen isä on, joskus paniikki-itken sitäkin, kun "asioiden ei pitänyt mennä näin eikä tapahtua hänen kanssaan, vaan jonkun ihan muun."

Summa summarum, et ole yksin tunteidesi kanssa. Ja se on täysin ok, että ahdistaa. Arvaa, kuinka ristiriitainen olo on ollut itseni kanssa, kun ensin pelkäsi kuollakseen lapsettomuutta ja nyt raskaana olo tuntuu ajoittain maailmanlopulta (sain vielä elämän muuten niin mallilleen ja olin panostamassa kilparatsastukseen ja ostamassa hevosta jne.). Tuntuu, ettei näin olisi oikeutta siis tuntea.

Yksi hoitaja neuvolassa sanoi mulle tsemppaavasti, että kaikki nuo tunteet on valmistautumista elämänmuutokseen ja siten tärkeitä ja merkityksellisiä. Myös ne ahdistuksen, epätoivon ja surunkin tunteet.