Myös minä jouduin luopumaan pikku pojastani sikiöpoikkeavuuden vuoksi vuonna 3003. Poikkeavuus oli sitä laatua, että ei olisi ollut elinmahdollisuuksia, eli olisi kuitenkin kuollut viimeistään syntyessään ellei jo aiemmin kohtuun.
Syy miksi tulin tänne kirjoittamaan, on se, että olen etsinyt paljon tietoa aiheesta ja olen huomannut sen kylmän tosiasian, että tukiryhmiä ja vertaistukea löytyy muille lapsen menettäneille, mutta meille jotka olemme joutuneet tällaisen maailman hirveimmän päätöksen eteen pakosta, ei tukiryhmiä yms. juuri löydy. Aihe tuntuu olevan jotenkin kauhea tabu. Kohtukuolemista on puhetta ja sillekin löytyy tukea, kun pikkuinen on ylittänyt sen "maagisen" rajan, että häntä kutsutaan jo vauvaksi, eikä sikiöksi, eikä sitä nähdä enää keskenmenona vaan kuolemana. Entäs me sitten, jotka olemme juuri sillä rajalla joutuneet tekemään tämän kipeän päätöksen ja joutuneet luopumaan pienokaisestamme?
Minulle se ei ollut keskenmeno, koska jouduin hänet synnyttämään, minulle hän ei ollut sikiö, vaan minun vauvani, pikku poikani.
Olen kirjoittamassa aiheesta kirjaa ja siksi haluaisin täällä kuulla enemmän kokemuksianne ja tuntojanne aiheesta, joita voisin jotenkin anonyymisti käyttää myös osana kirjan materiaalia. Tulen kertomaan ja mainostamaan vielä kirjaani siellä täällä ja tietenkin täällä, kunhan saan sen valmiiksi ja jollekin kustantajalle painettavaksi. Haluan, että kirja on tueksi ja lohdutukseksi muille samaa kokeneille ja kenties juuri asian kanssa kamppaileville.