Raskaana, muttei onnellinen

[Outoko?]

Hei!

Taidan olla yksin ongelmani ja tunteitteni kanssa, mutta ehkä kohtalotovereita saattaisi löytyä. Tilanne on tämä. Olemme mieheni kanssa toivoneet jo jonkin aikaa lasta, erityisesti minä. Nyt olen sitten raskaana, hyvin lyhyen yrittämisen jälkeen. Minun luulisi olevan onneni kukkuloilla mutta kun en ole. Olen alkanut hiljaa päässäni miettimään, että haluanko sittenkään lapsia, pärjäänkö lapsen kanssa, ja jopa sitä jäänkö jostain paitsi nyt kun lapsi on tulossa, kun sitten lapsen ehdoilla mennään. Onko tämä nyt jotain alku järkytystä vai mikä neuvoksi?

 

[Mamma]

Itselläni oli samanlaisia ajatuksia alkuraskaudessa. Raskautta oli toivottu ja meillekin se siunaantui melki heti. Minä varsinkin lasta halusin oiken kovasti.
Plussattuani elin ensin jossain pilvilinnoissa ja huumassa. Sitten rupesin ajattelemaan sitä vauva-arkea, imetyksiä, vaipanvaihtoja ja niitä yöheräämisiä... olisiko minusta sittenkään siihen koko rumbaan...

Pohdin ja juttelin mieheni kanssa ja hän kannusti minua ja minä häntä.

Nyt tuolla nukkuu maailman ihanin poika lapsi isänsä kainalossa ja minä olen maailman onnellisin äiti.

 

[Tessa]

Ihan normaalia alkuraskaudessa, itsekin välillä mietin että mitenkähän tässä käy ja meinaa itkua pukata mutta hetken päästä ajattelen että mikä hätä tässä tätähän olen halunnut ja toivonut.
Ihan normaalia äitiyteen kasvamista luulisin.

 

[muikkis]

kuulostaa ihan normaalilta ja melkein kaikki tuntemani pallomahat ovat käyneet samat ajatukset läpi jossakin vaiheessa raskauttaan. Taitaa olla erityisen tyypillisiä ajatuksia juuri niille joilla tärppäsi nopeasti.

 

[A. Nyymi]

Eiköhän ole ihan normaalia alkuraskaudesta. Onneksi odotusaika on niin pitkä, että ehtii sopeutua.

Itsellä tärppäsi vasta monen vuoden yrityksen jälkeen, ja lapsi on ollut todella odotettu. Silti välillä miettii, että mihin sitä on tullut päänsä laitettua.

 

[ahistunut myös]

Itse menen viime metreillä raskaudessa (la parin viikon päästä), ja voin sanoa, että myös tässä vaiheessa vähän ahistaa... Alkuun hermoilin myös kovasti ja jopa kadutti, sitten keskivaiheilla oli pitkän aikaa onnea ja autuutta. Ja nyt lopussa sitten vasta kauhistuttaakin ja rimakauhu iskee, kun vauvan tulo on niin lähellä... En siis tarkoita pelotella tai masentaa: sanonpahan vaan, että tällaiset tuntemukset taitavat olla melko normaaleja. En missään tapauksessa luopuisi vauvastani, ja koko ajan ajattelen vauvaa ja sen vointia. Välillä on oikein ikäväkin sitä. Mutta pakko myöntää, että tuleva muutos kyllä pelottaa... Kaipa tämä kuuluu elämän normaaleihin ""kypsymisprosesseihin"".

 

[: )]

Hei! Vauvani oli jo muutaman viikon ikäinen kun aloin kiintyä häneen. En tuntenut häntä kohtaan muuta kuin velvollisuutta. Isälle en maininnut asiasta, hän kun oli aivan onnensa kukkuloilla.
Muistan ajatelleeni että eiköhän tämä ole ihan normaalia. Ja olihan se onneksi ohimenevää. Voin sanoa että poikani on maailman suloisin puolitoistavuotias vesseli.

 

[: )]

Ihan normaaleja ajatuksia, kuuluu ""raskausoireisiin"". Eikä välttämättä ole edes esikoisen odottajan oire, sitä on toiskertalaisillakin. Vaikka on jo yksi lapsi miettii miten jaksaa kahden kanssa, miten jaksaa vaipparallin uudestaan jne. Ajatukset kasvattaa ja omalla tavallaan valmistaa tulevaan.