Raskaana ja katkerana miehen ystäville

Myönnän: olen todella katkera ja kiukkuinen mieheni saamasta huomiosta.

Muutimme jokunen kuukausi sitten takaisin miehen kotipaikkakunnalle ollaksemme lähempänä sukulaisia ja hänen ystäviään. Hän oli entisellä paikkakunnalla todella masentunut ja syytti joka kerta meidän riidellessämme minua siitä, ettei hän päässyt tapaamaan omia ystäviään. Todellisuudessa en ole koskaan estänyt häntä lähtemästä ystäviään tapaamaan tai muutenkaan ollut hänen ystävyyssuhteidensa tiellä. Hän on itse valinnut viettää kanssani enemmän aikaa kuin kavereidensa.

Heti sen jälkeen kun muutimme paikkakunnalle ovat hänen ystävänsä olleet tiiviissä yhteyksissä. Joka viikko he käyvät yhdessä lenkeillä ja harrastamassa liikuntaa useana iltana. Pari kertaa kuukaudessa he tekevät jotain hauskaa yhdessä, kuten käyvät ravintoloissa, saunovat jne. Sillä aikaa minä vahdin meidän koiraa, jota ei eroahdistuksen takia voi jättää mihinkään yksin.

Olen yli vuoden verran pyytänyt, että me voisimme mieheni kanssa käydä ulkona ihan kahdestaan ja siksi aikaa jättää koira johonkin hoitoon. No, hoitopaikkaa ei pystytä järjestämään, sillä koiramme ei hyväksy aivan ketä vain hoitajaksi ja ne harvat valitut jotka voisivat hoitaa - heidän aikataulut eivät oikein meidän aikataulujen kanssa natsaa. Lisäksi kun viimeksikin 1,5 vuotta sitten olimme kahdestaan pari tuntia ulkona syömässä, mieheni puhui vain siitä kuinka meidän on nopeasti mentävä "pelastamaan" koira hoitajalta. Jopa meidän työvuorot aikoinaan suunniteltiin niin ettei koiran tarvinnut koskaan olla yksin.

Eniten nyt kuitenkin harmittaa se, että tunnen olevani aivan yksin tällä paikkakunnalla. Minulla ei täällä ole ystäviä. Lähimmät ystäväni asuvat yli 300 kilometrin päässä. Muut asuvat ulkomailla. Koen hankalaksi edes tavata uusia ihmisiä joista voisi tulla ystäviäni, sillä minulla ei ole sosiaalista elämää kotini ulkopuolella. Opiskelen etänä entisellä paikkakunnalla, joten en tapaa yhtäkään ihmistä normaali viikon aikana.

Tunnen mökkiytyväni tänne neljän seinän sisälle sillä aikaa kun mieheni viljelee sosiaalisia taitojaan ja on aina menossa ties mihin kissanristiäisiin. Toki hän sanoo, että minäkin voin vapaasti lähteä ulos silloin kun hän on kotona koiraa vahtimassa... mutta mihin sitä raskaana maha pystyssä lähdetään yksin pitämään hauskaa?


Onko täällä ketään muuta samassa tilanteessa? Olisiko jollakin vinkkejä siihen kuinka pääsisin tästä kamalasta tilanteesta pois? Mistä aikuisena ja raskaana ilman viikottaisia sosiaalisia kontakteja löytää ystäviä? Ja kuinka viestitän miehelleni, että oikeasti sattuu kun hän viettää sitä elämää, jota itse haluaisin elää.

 

Ootko koittanut jo sanoa tästä asiasta suoraan sun miehellesi? Uskois, että sitä kiinnostais se että sä masennut yksin samalla kun se rilluttelee ties missä, varsinkin kun tilanne oli aiemmin tavallaan päinvastainen ja sen siis vois olettaa ymmärtävän sun tänhetkisiä tuntemuksia..

Jos sun miehen kaverit on parisuhteessa eläviä ihmisiä, voisin kuvitella että sen kavereiden vaimoihin/tyttöystäviin tutustuminen vois olla ihan hyvä alku edes jonkinlaisten sosiaalisten piirien kehittämiselle.

 

koiraa ei voi eroahdistuksen takia jättää mihinkään.. no voi herranjestas sentään mikä ääliömäisyys hyppäs silmille kesken lukemisen. "Kunpa koirani ei kärsisi eroahdistuksesta voisin elää elämääni ja tehdä kaikkea kivaa, niin ja parisuhteenikin kukoistaisi" koiran vikahan se onki joo, että sitä ei oo koulutettu oikeen, ja sitä ei voi jättää yksin.. HUOH

 

Hei olin itse joskus vastaavassa tilanteessa ja bongasin äitikavereita netistä. Se oli aika iso helpotus kun asuivat vielä lähellä niin tavattiin viikottain. Myös kannattaisi toi koira-ongelma koittaa jotenkin ratkaista jo ennen vauvan tuloa, kuulostaa tosi hankalalta ettei koira voi olla yksin ollenkaan, ethän voi ottaa sitä esim mukaan neuvolaan tai kauppaan tms ja mies on varmaan silloin töissä?

lapsen tultua pitää omista menoista tinkiä muutenkin joten kyllähän miehen olisi hyvä totutella myös olemaan jonkun verran kotona, ei tuolla muutkaan perheelliset miehet hurvittele iltaisin ympäri kaupunkia. Mutta kyllä nyt pitäisi lopettaa itsesäälissä rypeminen ja koittaa löytää aikuiskontakteja esimerkiksi netin tai uuden harrastuksen kautta. Myös raskaana voi harrastaa monia asioita, ei ole terveellistäkään vain kotona istua. esim käsityöt tms.

Ja totta kai olet kade miehelle, mutta kateudne sijaan kannattaa pyrkiä tutustumaan miehen kavereiden tyttöystäviin esim kutsumalla pariskuntia teille kahville niin että sinäkin saat osallsitua sosiaaliseen elämään. Voithan myös muistuttaa miestäsi siitä millaista hänellä oli aikanaan vieraalla paikkakunnalla, lisäksi olet vielä erityisherkkä koska olet raskaana. Kyllä hänen luulisi ymmärtävän että et halua ettei hänellä olisi ystäviä ja harrastuksia, vaan että hän auttaisi sinuakin sopeutumaan ja luomaan itsellesi sosiaalista verkostoa. Tuo tilanteesi altistaa synnytyksen jälkeiselle masennukselle ja jos siihen kauheuteen sairastut niin loppuu miehesikin harrastus ja kaverimenot kuin seinään. kannattaa keskustella vielä ihan avoimesti, syyttämättä ja hyvässä hengessä.

 

Mulla kanssa pomppasi tuo koiran eroahdistusasia nyt pahasti silmille.

Nyt on nimittäin mennyt koiran koulutus pahasti metsään. Positiivistahan on, että koiran voi aina kouluttaa myöhemminkin, se vaan vie enemmän aikaa. Jos itsellä ei ole eväitä koiraa kouluttaa eroon eroahdistuksesta, hae apua alan ammattilaisilta. Esim. jos ei muualta keksi kysellä niin ihan eläinlääkäristä luulisi löytyvän neuvoja siihen mistä apua voisi saada. Myöskin tuo ettei koira siedä ihan ketätahansa hoitajaksaan. TÄH? Lieneeköhän niin päin että kukatahansa ei halua koiran hoitajaksi jos se potee kamalia tuskia kun kumpikin omistajista on poissa..? Ei sillä koiralla voi olla mitään hätää jos ihminen jonka luo sen vie hoitoon osaa asiansa. Ei se koira siihen eroahdistukseen kuole. Ei lemmikki voi eikä SAA sitoa noin pahasti. Kuten joku tuossa jo kyseli, kuinka ratkaisette asian sitten kun lapsi tulee maailmaan eikä koira enää ole perheen ykkönen? Mitä jos lapsi pitää vaikka äkkiä viedä lääkärille kun mies on töissä? Entä jos koira ei sopeudu uuteen perheenjäseneen totuttuaan olemaan perheen silmäterä?

Mitä mieheen tulee, niin teidän pitäisi käydä kunnon keskustelu siitä että sinä kaipaat häntä ja seuraa. Meillä nyt hieman sama tilanne tämän asian suhteen, itse olen raskaana ja miehellä on paljon töitä + jonkin verran menoja kavereiden kanssa. Minua ei nuo menot haittaa mutta olen paljon itsekseni kun toinen on myös usein pitkää iltaa töissä. Välistä kaipaa sitä yhteistä aikaa ja sitten joutuu ihan toiselle sanomaan että hei, haluan viettää illan sinun kanssa kahdestaan esim. leffaa katsoen.

Tsemppiä kovasti tilanteeseen.

 

Mullekin tuli ekana mieleen, että kannattaisi alkaa tekemään koiran eroahdistukselle jotain jos vielä pystyy. Sitten lähet sen koiran kanssa ihmisten ilmoille, koulutuskentille tms.. netistä löytyy äitikavereita kanssa.
Puhut miehellesi suoraan. Sitten kun vauva tulee, niin ei mieskään niin helposti vain lähe mihinkään ja suhdetta pitää hoitaa myös.

 

Koiran eroahdistus ei välttämättä ole koulutuskysymys, jos koira on herkkä luonteeltaan. Toki, jos koiraa ei ole totutettu olemaan yksin, nyt äkkiä toimeen, sillä asia ei varmastikaan helpota jatkossa!

Kehottaisin aloittajaa tosiaan pohtimaan, mikä olisi sekä koiran, että perheen kannalta paras ratkaisu. Itsekin koiraihmisenä ymmärrän, ettei päätös ole helppo, mutta onko koirasta luopuminen mahdollista? Nimenomaan siis, jos eroahdistus johtuu koiran luonteesta ja sitä esiintyy koulutuksesta huolimatta - koirakaan ei nauti elämästään, jos stressaa kovasti eri tilanteissa!

Tsemppiä aloittajalle!

 

Itse olin hyvinkin vastaavanlaisessa tilanteessa parisen vuotta sitten. Mies ei viihtynyt kotona, viikonloput yhtä juhlaa ja arjet istuttiin kavereiden luona. Ja minä vieraassa kaupungissa. Koirakin oli jopa eroahdistunut. Itse löysin ympärilleni, muuten aika kuolleesta kaupungista, sosiaalista elämää koiraharrastuksen parissa. Otin yhteyttä paikalliseen koiraseuraan ja aloitin uuden harrastuksen koiran kanssa. Tämä oli minulle ehdoton henkireikä. Raskaana jaksoin viimesille asti jäljestää, treenata agilitya ja tottelevaisuutta. Lapsen syntymänkin jälkeen jatkoin samalla tahdilla, vauva vain nukkui vaunuissa kentän reunalla. Isää kun ei hoitamaan ikinä kotona näkynyt... Suosittelen. Muuten mökkihöperöidyt eikä ajatus juokse enää järkevästi.