Myönnän: olen todella katkera ja kiukkuinen mieheni saamasta huomiosta.
Muutimme jokunen kuukausi sitten takaisin miehen kotipaikkakunnalle ollaksemme lähempänä sukulaisia ja hänen ystäviään. Hän oli entisellä paikkakunnalla todella masentunut ja syytti joka kerta meidän riidellessämme minua siitä, ettei hän päässyt tapaamaan omia ystäviään. Todellisuudessa en ole koskaan estänyt häntä lähtemästä ystäviään tapaamaan tai muutenkaan ollut hänen ystävyyssuhteidensa tiellä. Hän on itse valinnut viettää kanssani enemmän aikaa kuin kavereidensa.
Heti sen jälkeen kun muutimme paikkakunnalle ovat hänen ystävänsä olleet tiiviissä yhteyksissä. Joka viikko he käyvät yhdessä lenkeillä ja harrastamassa liikuntaa useana iltana. Pari kertaa kuukaudessa he tekevät jotain hauskaa yhdessä, kuten käyvät ravintoloissa, saunovat jne. Sillä aikaa minä vahdin meidän koiraa, jota ei eroahdistuksen takia voi jättää mihinkään yksin.
Olen yli vuoden verran pyytänyt, että me voisimme mieheni kanssa käydä ulkona ihan kahdestaan ja siksi aikaa jättää koira johonkin hoitoon. No, hoitopaikkaa ei pystytä järjestämään, sillä koiramme ei hyväksy aivan ketä vain hoitajaksi ja ne harvat valitut jotka voisivat hoitaa - heidän aikataulut eivät oikein meidän aikataulujen kanssa natsaa. Lisäksi kun viimeksikin 1,5 vuotta sitten olimme kahdestaan pari tuntia ulkona syömässä, mieheni puhui vain siitä kuinka meidän on nopeasti mentävä "pelastamaan" koira hoitajalta. Jopa meidän työvuorot aikoinaan suunniteltiin niin ettei koiran tarvinnut koskaan olla yksin.
Eniten nyt kuitenkin harmittaa se, että tunnen olevani aivan yksin tällä paikkakunnalla. Minulla ei täällä ole ystäviä. Lähimmät ystäväni asuvat yli 300 kilometrin päässä. Muut asuvat ulkomailla. Koen hankalaksi edes tavata uusia ihmisiä joista voisi tulla ystäviäni, sillä minulla ei ole sosiaalista elämää kotini ulkopuolella. Opiskelen etänä entisellä paikkakunnalla, joten en tapaa yhtäkään ihmistä normaali viikon aikana.
Tunnen mökkiytyväni tänne neljän seinän sisälle sillä aikaa kun mieheni viljelee sosiaalisia taitojaan ja on aina menossa ties mihin kissanristiäisiin. Toki hän sanoo, että minäkin voin vapaasti lähteä ulos silloin kun hän on kotona koiraa vahtimassa... mutta mihin sitä raskaana maha pystyssä lähdetään yksin pitämään hauskaa?
Onko täällä ketään muuta samassa tilanteessa? Olisiko jollakin vinkkejä siihen kuinka pääsisin tästä kamalasta tilanteesta pois? Mistä aikuisena ja raskaana ilman viikottaisia sosiaalisia kontakteja löytää ystäviä? Ja kuinka viestitän miehelleni, että oikeasti sattuu kun hän viettää sitä elämää, jota itse haluaisin elää.
Muutimme jokunen kuukausi sitten takaisin miehen kotipaikkakunnalle ollaksemme lähempänä sukulaisia ja hänen ystäviään. Hän oli entisellä paikkakunnalla todella masentunut ja syytti joka kerta meidän riidellessämme minua siitä, ettei hän päässyt tapaamaan omia ystäviään. Todellisuudessa en ole koskaan estänyt häntä lähtemästä ystäviään tapaamaan tai muutenkaan ollut hänen ystävyyssuhteidensa tiellä. Hän on itse valinnut viettää kanssani enemmän aikaa kuin kavereidensa.
Heti sen jälkeen kun muutimme paikkakunnalle ovat hänen ystävänsä olleet tiiviissä yhteyksissä. Joka viikko he käyvät yhdessä lenkeillä ja harrastamassa liikuntaa useana iltana. Pari kertaa kuukaudessa he tekevät jotain hauskaa yhdessä, kuten käyvät ravintoloissa, saunovat jne. Sillä aikaa minä vahdin meidän koiraa, jota ei eroahdistuksen takia voi jättää mihinkään yksin.
Olen yli vuoden verran pyytänyt, että me voisimme mieheni kanssa käydä ulkona ihan kahdestaan ja siksi aikaa jättää koira johonkin hoitoon. No, hoitopaikkaa ei pystytä järjestämään, sillä koiramme ei hyväksy aivan ketä vain hoitajaksi ja ne harvat valitut jotka voisivat hoitaa - heidän aikataulut eivät oikein meidän aikataulujen kanssa natsaa. Lisäksi kun viimeksikin 1,5 vuotta sitten olimme kahdestaan pari tuntia ulkona syömässä, mieheni puhui vain siitä kuinka meidän on nopeasti mentävä "pelastamaan" koira hoitajalta. Jopa meidän työvuorot aikoinaan suunniteltiin niin ettei koiran tarvinnut koskaan olla yksin.
Eniten nyt kuitenkin harmittaa se, että tunnen olevani aivan yksin tällä paikkakunnalla. Minulla ei täällä ole ystäviä. Lähimmät ystäväni asuvat yli 300 kilometrin päässä. Muut asuvat ulkomailla. Koen hankalaksi edes tavata uusia ihmisiä joista voisi tulla ystäviäni, sillä minulla ei ole sosiaalista elämää kotini ulkopuolella. Opiskelen etänä entisellä paikkakunnalla, joten en tapaa yhtäkään ihmistä normaali viikon aikana.
Tunnen mökkiytyväni tänne neljän seinän sisälle sillä aikaa kun mieheni viljelee sosiaalisia taitojaan ja on aina menossa ties mihin kissanristiäisiin. Toki hän sanoo, että minäkin voin vapaasti lähteä ulos silloin kun hän on kotona koiraa vahtimassa... mutta mihin sitä raskaana maha pystyssä lähdetään yksin pitämään hauskaa?
Onko täällä ketään muuta samassa tilanteessa? Olisiko jollakin vinkkejä siihen kuinka pääsisin tästä kamalasta tilanteesta pois? Mistä aikuisena ja raskaana ilman viikottaisia sosiaalisia kontakteja löytää ystäviä? Ja kuinka viestitän miehelleni, että oikeasti sattuu kun hän viettää sitä elämää, jota itse haluaisin elää.